Olisinpa tiennyt, että ihminen on onnellinen eläin – kertomusmaltillisia näkökulmia itsen kertomiseen?

Kertomuksen vaaroille ”käräytettiin” jo kesällä 2018 silloin sosiaalisessa mediassa suosittu #olisinpatiennyt-meemi, jossa ihmiset kertoivat, miten haluaisivat nuorempaa minäänsä opastaa.

En kesäkiireiltä ehättänyt tarttumaan siihen tuoreeltaan, mutta olen jäänyt pohtimaan aihetta. Itse asiassa olen palannut siihen toistuvasti, kun olen syksyn ja talven mittaan puhunut itsen kertomisesta muun muassa Kertomuksen vaarojen oman kurssin luennoilla sekä yhteisesityksessä Tarinateatteri VOXin kanssa. Sinänsä tämän tyyppiset meemit kiertävät ja palaavat, joten momentum on itsestä puhumisen ja itsen esittämisen kyllästämässä somemaisemassa koko ajan käynnissä. Ennen psykoterapeutti Maaret Kallion Helsingin Sanomissa aloittamaa #olisinpatiennyt-kampanjaa hetken villitys oli listata seitsemän ensimmäistä työpaikkaa aihetunnisteella #sevenfirstjobs.

Jo vuonna 2010 on Yhdysvalloissa perustettu ”It Gets Better” -projekti, jonka päämäärä on ehkäistä seksuaalivähemmistöihin kuuluvien nuorien itsemurhariskiä ja valaa näihin yhteisöihin toivoa: aikuiset aktivistit kertovat nuorille, että vaikka nyt on vaikeaa, toivoa on! #olisinpatiennyt-kampanja on myös kommunikaatioeleenä ehkä tarkoitettu voimauttamaan nuoria, mutta sen kerronnallinen suunta – itseltä itselle – tekee siitä myös kertomuskriittisesti kiehtovan ilmiön.

Sekä #sevenfirstjobs- että #olisinpatiennyt-meemiä kritisoitiin siitä, että niihin tulee helposti olettaneeksi nousujohteisen kertomuksen, jossa jäätelönmyyjästä tulee viestintäpäällikkö ja nolosta, epävarmasta nuoresta tasapainoinen ja itsevarma aikuinen. Kertomuskriittiset versioinnit seurasivat nopeastikin, mistä esimerkkeinä mainittakoon Ismo Kiesiläisen ja Janica Branderin blogikirjoitukset sekä Tuomas Kyrön parodinen versio, jossa nuorta ylioppilasta ei todellakaan kiinnosta kuunnella, mitä ylioppilasjuhlien iltahämärissä pihakeinuun ilmestynyt keski-ikäinen kirjailija yrittää selittää.

Kuten mitkään kertomukset, myöskään #olisinpatiennyt-kertomukset eivät ole automaattisesti vaarallisia – niiden ”vaarallisuus” riippuu siitä, minkälaista kertomusta itsestään itselleen (ja samalla siis someyleisölleen) kertoo. Sinänsä ajatus on houkuttava ja ihana: voidapa kommunikoida minänsä eri versioiden kanssa. Asetelma olettaa ensimmäisen persoonan kertojan (”minäkertojan”), jolla on kaikki tiedollinen pääsy ja hallinta menneeseen minäänsä ja yli tämän vähäisemmän hahmon henkisen hämmennyksen. Toisaalta yhtä hyvin voisi valita olla minäkertoja, joka eläytyy niin tiiviisti aiempaan itseensä, ettei yritäkään ottaa haltuunsa tällaisen kerronnallisen ja epistemologisen mestaroinnin valta-asetelmaa, kuten Dorrit Cohn havainnollistaa ensimmäisen persoonan kerronnan eri reittejä klassikossaan Transparent Minds(1978, 143).

Nämä vaihtelut ovat ennen kaikkea etäisyyden vaihteluita. #olisinpatiennyt-meemissä etäisyys on suuri mutta ristiriitainen: omia nuoruuden epävarmuuksia on helppo kuvata empaattisesti ja eläytyen, mutta nimenomaan tiedollinen vaade, tarve uuttaa opetus jälkipolville jaettavaksi aiheuttaa sen, että ikään kuin vakumoidaan mennyt elämä ja kokemus ja tarjotaan siihen vastaukseksi jotain tsemppaavaa.

Mutta olisimmeko valmiit kuulemaan, mitä 20 vuotta vanhemmalla versiolla olisi sanottavana meille NYT? Voiko olettaa jotain valmiuden pistettä, josta käsin ”vihdoin tiedämme”? Yhtä tärkeä aihetunniste olisi #oppisinpajoskus.

***

#olisinpatiennyt-meemi palasi mieleeni, kun luin Harry Salmenniemen novellikokoelman Delfiinimediaatio ja muita novelleja (2019). Se jatkaa edellisen novellikokoelman, Uraanilampun (2017), viitoittamalla tiellä, jossa näennäisesti ei-fiktiiviset tekstit alkavatkin viettää kohti jotain kiikkerää, pienistä yksityiskohdista vaivihkaa vuotavaa kelmeää asia-proosan ja proosa-asian sekaista maaperää. Lupaavasti jo Uraanilamppuun sisältyi kertomuksesta kertova novelli ”Kertomus”, mutta Delfiinimeditaatiossa on niin ikään ”itsen kertomisen” kannalta kiinnokkaita kirjoitteita. #olisinpatiennyt-tarinoiden tunnepitoisuudelle lakonista vastapainoa tarjoilee ennen kaikkea novelli ”Ihminen on onnellinen eläin”, joka oikeastaan käsittelee itsen kertomisen haastavuutta – sillä novellin kertojalle kaikki tällainen fabulointi on jotain sietämättömän banaalia. Jo novelli alkaa: ”Todellisuudessa vain kuolema ja tyhjyys koskettavat minua, mutta yritän sisukkaasti jatkaa näiden sinänsä yhdentekevien kertomusten parissa ja teeskennellä elämää.” (135, kursivointi alkuperäinen.) Kertoja oikeastaan kyseenalaistaa myös kaunokirjallisuuden hyödyn ja relevanssin: opettavatko Tšehov ja Tolstoi meille todella mitään ja ”Kuinka moni meistä pystyy suhtautumaan vakavasti estyneen piian valmiiksi katkeriin lemmenleikkeihin?” (138.)

Novelli on valitusta itsen kertomisen turhuudesta ja samalla kehotus syleillä keskinkertaisuutta, sillä nimenomaan keskinkertaisuutensa apaattisesti hyväksyvä ihminen todella on ”onnellinen eläin”. Kuitenkin kertoja tulee kuin ohimennen kertoneeksi seikkoja ja anekdootin aihioita, jotka voisivat konventionaalisesti olla kiinnostavia ja ylittää kerrottavuuden kynnyksen: lapsuudenperheen kipupisteet tai tie neuroosien ja uskottomuuden painolastista kohti seesteisempää parisuhdetta, masennuskaudet, nuoruuden dramaattinen suhde ranskalaiseen rakastettuun, jolla oli ”täydellinen vartalo”. Silti hän toteaa ykskantaan:

”En usko, että sellainen kiinnostaa ketään.

Toisten tarinat ovat toisten tarinoita – meidät on suljettu niiden ulkopuolelle. Lopultakin ainut todella liikuttava asia on se, että mikään ei enää ole liikuttavaa. Meidät on sijoiteltu niin kauas toisistamme, ettemme kuule toistemme sanoja vaikka huutaisimme.” (136.)

Myöskään aikakauslehdistä tuttuihin loppuunpalamis-, masennus- tai muihin sairauskertomusten kaavaan kertoja ei kykene:

”Olen selvinnyt läpi toinen toistaan hirvittävämmistä masennuskausista, mutta ikävä kyllä en voi kertoa, miten olen sen tehnyt – sillä minulla ei ole aavistustakaan, miten kaikki tapahtui. Tiedän vain, että nykyisin en tahdo päivästä toiseen ainoastaan kuolla, ja tämä on suurin onni, jonka voin kohdalleni kuvitella.” (146.)

Kuten useimmissa muissakin Salmenniemen novelleissa, myös tässä kertojaan liittyy tiettyä epäluotettavuutta, epäilyttävyyttä ja paradoksaalisuutta, ei vähiten siksi, että tyylilaji on raivokkaan välinpitämätön ja lakoninen: ”en ole koskaan kokenut mitään todella merkittävää, minulle ei ole koskaan sattunut mitään niin poikkeuksellista, ettenkö sen jälkeen olisi jatkanut elämääni täsmälleen samalla tavalla kuin aiemmin.” (139.) Jos kertojaa asettelisi Kertomuksen vaarojenkin usein käsittelemän Galen Strawsonin diakroonikko–episoodikko-jaotteluun, tuloksena olisi jonkinlainen välimalli: kertoja ei missään vaiheessa kiellä elämänsä olevan diakroninen jatkumo (keskeisimpänä kokemuksellisena ankkurina toimii hampaiden harjaus ja sen naurettavuus, vaikka olisi kuinka pamppailevasydämisesti ihastunut), mutta sen sijaan kertoja kieltäytyy silaamasta tätä jatkumoa Kerronnallisella Merkityksellisyydellä. Kieltäytymällä vasiten kaunokirjallisuuden kohottavimpiin perinteisiin kuuluvasta ”Nyt hän oivalsi” -valaistumisesta kertoja asettuu radikaalisti poikkiteloin odotuksenmukaiseen nähden.

”Ihminen on onnellinen eläin” -novellin kertojan mahdollinen epäluotettavuus osuu lähelle James Phelanin epäluotettavan kerronnan kaksi- tai oikeastaan kuusikohtaista luokittelua: kertojan toimia ovat kertominen (raportointi), tulkinta (”lukeminen”) ja arvottaminen, ja epäluotettava kertoja joko alisuoriutuu (under-, esim. underreporting) näistä tai suoriutuu ”väärin” (mis-, esim. misreporting). Salmenniemen kertoja on tulkinnoissaan havaintokykyinen ja analyyttinen, mutta lakonisuus ja suoranainen kertomusnihilismi saavat hänen alikertomaan ja aliarvottamaan aineksia, joille perinteisesti joko annettaisiin huomattavasti suurempi painoarvo tai jotka minimalistisessa perinteessä pelkistettäisiin ja häivytettäisiin miltei sanomattomuuden hämäriin nurkkiin. Edes Camus’n Sivullisen (L’étranger 1942) välinpitämättömyydestään tunnettu minäkertoja Meursault ei ole näin johdonmukaisen välinpitämätön. Mutta toisaalta Salmenniemen kertoja kuitenkin tulee ilahtuneesti kuvanneeksi äidiltään saamansa parvekekukan nuppua, vaikka heti perään toteaa, että ”Lopultakin todellisuus on sanojen ulottumattomissa” (157). Tämän hän kuitenkin toteaa 22-sivuisen eli väistämättä monisanaisen novellin viimeisellä sivulla.

***

Eräs itsen kertojista kuuluisimmista ja vuolaimmista, Marcel Proust, kirjoittaa romaanisarjansa Kadonnutta aikaa etsimässä (A la récherche du temps perdu, 1913–1927) viimeisessä osassa Jälleenlöydetty aika (Le temps retrouvé) seuraavasti:

”Kyllähän ihminen kokee mutta kokemus muistuttaa negatiiveja, jotka näyttävät täysin mustilta kunnes ne vie lampun ääreen ja joita pitää katsella myös nurjalta puolelta: kokemuksestakaan ei voi tietää mitä se on ennen kuin sen on vienyt ajatuksen yhteyteen. Vasta kun ajatus on valaissut kokemuksen ja antanut sille älyllisen muodon, ihminen erottaa, vaan miten vaivalloisesti, oman tuntemuksensa hahmon.” (249)

Jos nykyisessä sosiaaliseen mediaan painottuvassa itsen kertomisen maisemassa jokin vaara tai ongelma on, se lienee juuri siinä, ettei kokemusta malteta viedä ajatuksen yhteyteen. Tunnetta ja kokemusta painotetaan niin paljon, että opettavaisten nuoruusmuisteluiden kaltaisissa retro-introspektioissa varsinaiselle analyysille ei tahdo jäädä yhtään tilaa liikuttuneisuuden alla. Näin menneessä kokemuksessa jälleenvierailusta – sen jälleenlöytämisestä – tulee itsessään uusi kokemus. Sekään ei ole itsessään ”vaarallista”, mutta sen todistusvoimaa ja opettavaisuutta ei ehkä voi ottaa annettuna.

Salmenniemen Delfiinimeditaatiosta löytyy – jälleen kuin antiteesinä ”Ihminen on onnellinen eläin” -novellin lakonisuudelle – novelli ”Haastattelu”, jossa materiaalina on periaatteessa joiltain detaljeiltaan jo käsittelemääni novellia vastaava esitys erään mahdollisen kirjailijan elämästä, mutta tällä kertaa muotona ja pohjatekstinä on Raymond-lehdessä julkaistu Cheekin haastattelu. Delfiinimeditaation ”Haastattelun” sankari on ”kotimaisen novellistiikan ja eräkirjallisuuden stara” ja kaupunginvaltuutettu, joka saapuu haastatteluun ”metsästyspuvussa ja korkokengissä” ja ”ottaa mojiton ja oluen” (184). Siinä missä ”Ihminen on onnellinen eläin” latistaa merkityksellisiltäkin kuulostavat elämänvaiheet kertomisen mahdottomuuden 50 harmaaksi sävyksi, ”Haastattelu” puolestaan paisuttelee latteaa menestyjäpuhetta ja alleviivaa sen mitäänsanomattomuutta:

”Välillä mä haluisin huutaa koko maailmalle, että mua kalvaa syyllisyys, että mun pitäisi olla parempi. Mun pitäis koko ajan tehdä enemmän ja kovempaa ja nukkua vähemmän ja reenata kovemmin. Vaikka olisin antanut kaikki mun paukut, niin mun viimeiset ajatukset on, että pitäisi olla parempi. Se on tragedia. Se on vankila. Se on ihan sairasta.” (187.)

***

Itseymmärrystä ei voi tiristää väkisin, eikä sitä voi aina ehkä kommunikoida kertomuksin, jos tilanne on päällä. Ja 20 vuoden päästäkin on hyvä pitää mielessä, että jo taakse jääneestä rakenneltu kertomus on vain yksi mahdollinen monista. Menestystä, nousujohteisuutta ja itsemanagerialismia ja -brändäämistä painottavassa ja vaativassa kertomusmaastossa ”Ihminen on onnellinen eläin” -novellin kaltaiset tekstit tuntuvat ilmeisestä äärimmäisyydestään huolimatta tasapainottavilta eleiltä. Toisaalta, kun ottaa huomioon Salmenniemen novellien monimielisyyden, voi myös olla, että Delfiinimeditaatioon oli ansa viritettynä kertomuksenvaaralaiselle ja haksahdin oitis – kohtuuttomuudessaan novellia “Ihminen on onnellinen eläin” voisi ehkä myös lukea parodiana kertomuskriittisyydestä!

Niin tai näin, kertomusnihilistinen novelli voi antaa aineksia kertomusmaltilliseen olemiseen ja elämiseen – siitä kertomiseen tai kertomatta jättämiseen.

Tytti Rantanen

 

Kirjallisuutta:

Cohn, Dorrit 1978/1983: Transparent Minds. Narrative Modes for Presenting Consciousness in Fiction. Princeton University Press, Princeton & New Jersey.

Phelan, James 2005: Living to Tell About It. A Rhetoric and Ethics of Character Narration. Cornell University Press, Ithaca & London.

Proust, Marcel 1927/2007: Kadonnutta aikaa etsimässä 10. Jälleenlöydetty aika (A la recherche du temps perdu. Le temps retrouvé). Suom. Annikki Suni. Otava, Helsinki.

Salmenniemi, Harry 2019: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja. Siltala, Helsinki.

Strawson, Galen 2004: Against Narrativity. Ratio(new series) XVII, 428–452.

Strawson, Galen 2015/2016: En ole kertomus (The Unstoried Life). Suom. Jukka Mikkonen. Niin & näin3/16, 23–27. Verkossa: netn.fi/node/6890

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s