Mallikertomuksia kapinallisille tytöille – Vierailijablogissa Maria Laakso

Mistä näitä sankarikirjoja tytöille oikein tulee? Kukaan lastenkirjallisuuden lukija tai ostaja ei ole voinut viime vuosina välttyä girlpowerin renessanssista lapsille suunnatussa narratiivisessa tietokirjallisuudessa. Läntisen maailman vallanneen buumin aloitti Elena Favillin ja Fransesca Cavallon kirjoittama ja monipäisen naiskuvittajajoukon kuvittama Good Night Stories for Rebel Girls (2016). Sittemmin kirja sai myös jatko-osan ja molemmat on käännetty myös suomalaisille lukijoille (Iltasatuja kapinallisille tytöille 1 ja 2, 2017 ja 2018).

Sitten seurasi suomalaisia sankarinaisia esittelevien teosten vyöry. Lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaaksikin päätynyt amerikkalaista esikuvaansa jäljittelevä formaattikirja Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille). Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (2018) kertoo 60 suomalaisnaisen elämästä lyhyin inspiraatiotarinoin. Samasta naissankaruuden kaivosta ammentavat Elina Tuomen tietokirja Itsenäisiä naisia. 70 suomalaista esikuvaa (2018) ja Ida ja Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (2018).

Favillin ja Cavallon alkuperäinen teos tarttui tärkeään ongelmaan: nais- tai tyttöhahmojen miehiä vähäisempään representaatioon lapsille suunnatussa kirjallisuudessa tai naisille tarjoutuviin ahtaisiin rooleihin lastenkirjallisuuden henkilöhahmoina. Teos rahoitettiin joukkorahoituskampanjalla, joka moninkertaisti alkuperäisen tavoitteen. Tällaiselle teokselle tai nyttemmin formaatin lukuisille toistajille vaikuttaa olevan valtavat markkinat.

Osana teoksen huikean onnistunutta somemarkkinointia levisi tunteisiin vetoava video nimeltä ”The Ugly Truth of Children’s Books”. Video pyrkii tuottamaan pöyristelevää statistiikkaa lastenkirjallisuudesta. Videolla äiti ja tytär puuhaavat kirjoja pursuavan lastenkirjahyllyn äärellä ja poistavat sieltä yksitellen teoksia. Ensin poistetaan kirjat, joissa ei ole yhtään mieshenkilöä. Tulos 3 poistettavaa kirja. Sitten poistetaan kirjat, joissa ei esiinny naispuolisia hahmoja. Tulos 76 poistettavaa kirjaa. Näin jatkaen osoitetaan konkreettisesti sukupuoleen liittyvä epätasa-arvo lastenkirjallisuuden representaatioissa.

Tämän ”kokeen” jälkeen videolle lävähtää katsojalle suunnattu kysymys: ”My daughter wants more. What about yours?”. Retoriikka on tuttu poliittisesta kampanjointipuheesta: ”Minkälaisen maailman sinä haluat jättää lapsillesi?”. Videon lopussa ei tietenkään vaivuta synkkyyteen, vaan tarjotaan ratkaisu videon virittämään ongelmaan: osta meidän kirjamme. ”Get it for your daughter, your niece, your friend’s daughter. Every girl you know deserves to grow up thinking that she can be anything she wants. ” kehottaa videon voiceover-kertoja. ”Rebel Girls!”, kiljahtelee videon lopussa heleä-ääninen tyttöjoukko ja heiluttelee Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjaansa valmiina valloittamaan maailman.

Videon esittelemä otos lastenkirjallisuudesta ei ole tieteen kriteerein edustava, sillä videon katsojille ei paljasteta, mitä kirjoja hyllyyn on alun perin laitettu. Ovatko ne uusia vai vanhoja? Miltä kielialueelta ne ovat? Länsimaisen lastenkirjallisuuden pitkää traditiota vasten tarkasteltuna tulokset näyttävät kuitenkin likimain uskottavilta ja asiasta on syytä olla tietoinen. Onkin ilahduttavaa, että lastenkirjallisuuden sukupuolirepresentaatiot ovat näiden kirjojen myötä tulleet laajan kansainvälisen yleisön tietoisuuteen.

Onneksi nykykirjailijat ovat usein jo valmiiksi tietoisia sukupuolirepresentaation sudenkuopista. Suomessa ainakin asiat ovat melko hyvin, eikä amerikkalaisen kampanjan lietsomaan sukupuolipaniikkiin ole syytä. Lastenkirjainstituutin teettämässä tilastossa vuoden 2017 kotimaisista lasten- ja nuortenkirjoista tyttöjä seikkailee päähenkilöinä poikia enemmän. Samaan aikaan ollaan huolissaan erityisesti poikien lukemisesta.

Tytöille suunnattujen sankaritarinoiden taustalla ei tietenkään ole silkka altruistinen halu korjata kirjallisuushistorian representaatiovääristymiä. Buumin bisnesulottuvuuteen en puutu tässä. Sen sijaan ilmiön kulttuuriset kontekstit ovat kiinnostavia. Taustalla on laajemmin eksemplaaristen kertomusten trendi, jota Kertomuksen vaarat -projekti on omassa tutkimuksessaan vakuuttavasti eritellyt. Kuten projektin jäsenet ovat jo usein osoittaneet, on yksittäisten mallikertomusten vaarana niiden muuttuminen edustuksellisiksi ja normatiivisiksi. Tätä on tiivistetysti projektin nimessä esiintyvä kertomusten vaarallisuus ja sama ongelma koskee luonnollisesti myös edellä mainittuja sankaritarinoita.

Sankaritarinabuumissa kerrotut naiselämät kehystetään teosten nimissä, teoksiin liittyvissä kynnysteksteissä ja markkinoinnissa häikäilemättömän suorasukaisesti mallikertomuksiksi ihailtavasta naiseudesta. Tällaisia ovat ihailtavat naiset: rohkeita, päättäväisiä – sellaisia, jotka selättävät kohtaamansa haasteet. Kaikkien teosten taustalla häämöttää periamerikkalainen sankaritarina ylitsepääsemättömiltä vaikuttavat esteet tieltään raivaavasta yksilöstä, joka oman sitkeytensä voimin kiskoo itsensä menestykseen. On hämmästyttävää, miten vähän näiden teosten innostuneessa vastaanotossa on pohdittu tytöille tarjoillun mallikertomuksen ideologisia pohjavireitä. Enimmäkseen kirjat on otettu innostuneesti vastaan, heiluteltu niitä ilmassa ja huudettu voimatyttöhurmoksessa kuin mainosvideon lapset: Rebel girls!

Kirjoissa tärkeää on myös sukupuolieetokseen liittyvä historian suurmieskaanonin (ja nykyisyyden julkisuuden) vastakirjoittaminen. Tieteen, taiteen, urheilun ja politiikan miessankarihierarkioiden tilalle rakennetaan reippaassa kapinahengessä naissankaruuden kaanonia. Tähän uuteen kaanoniin valitaan aukikirjoittamattomia sankaruuden kriteereitä noudattavia naisia.

Favillin ja Cavallon kirja on aiheellisesti saanut kritiikkiä joistakin naisidolivalinnoistaan. Onko esimerkiksi äärikonservatiivinen Margaret Thatcher paras esimerkki kapinallisesta naiseudesta? Tätä pohtii Meagan Tyler Feminist Current-sivuston blogissaan ja uudelleenkirjoittaa Thatcheria koskevan sadun paremmin totuutta vastaavaksi. Kehotan lukemaan mielenkiintoisen tekstin.

Teosten ideologinen valttikortti on niiden naiskuvan diversiteetissä. On kaikenlaisia, kaiken ikäisiä, kaikenlaisista taustoista tulevia feministisiä idoleita. Oma suosikki löytyy varmasti jokaiselle.

Kertomuskriittisen kirjallisuudentutkijan silmin ongelmallista näissä tytöille suunnatussa sankaritarinoissa on kuitenkin kunkin naisidolin elämän pusertaminen ennalta määrättyyn mallikertomusmuottiin. Otan seuraavassa muutaman esimerkin suomalaisesta Sankaritarinoita tytöille -kirjasta.

Teoksen tekstit ovat yhteensä 24:n kirjoittajan käsialaa ja tyyli ja taso vaihtelevat. Toisinaan teksteissä pureudutaan johonkin sankarinaisen elämän tiettyyn hetkeen, jonka ympärille mallikertomus kehrätään. Näissä kertomuksissa koetellaan lajityypin ennestäänkin heikkoa faktuaalisuutta. Satujen kertojalla on suora pääsy esittelemiensä naisten elämään, kuten seuraavassa piispa Irja Askolaa kuvaavassa sadussa: ”Kuului kil-kil-kil, kun haarukka kilisi vasten maitolasin reunaa. Irjan isä valmisti tyttärelleen tämän lempi-iltapalaa. (–) Hassu kilinä sai tytön kikattamaan” (s.95). Toki sadun muoto tarjoaakin mahdollisuuden leikitellä kerronnalla, eikä teosta varmaankaan lueta faktatiedon tarpeeseen. Jokaista satua seuraa sitä paitsi pieni elämäkerta, joka on tyyliltään journalistisempi. Itse kokoelman kertomukset ovat puuduttavan toisteisia, kun ne kaikki asetetaan monipuolisesta naishenkilögalleriastaan huolimatta vaikeuksista voittoon -kaavaan.

Monissa kokoelman kertomuksissa lainataan Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjan tapaan sadun genrestä. Esimerkiksi laulaja Almasta kertova tarina mukailee alussaan monia kansansatuja, joissa seikkailee ihastuttava sisaruspari:

”Itäisessä Helsingissä asui kerran kaksi tyttöä, Alma ja Anna. He olivat kaksoset ja tekivät kaiken yhdessä. Alman ja Annan vanhemmat olivat molemmat hyvin sairaita, ja sen vuoksi tytöt opettelivat jo pienestä pitäen huolehtimaan itsestään niin paljon kuin pystyivät. Oli siis todella onni, että heitä oli kaksin kappalein. Kaiken lisäksi Almaa kiusattiin koulussa, ja hänelle sanottiin, että hän on liian räiskyvä ja rohkea. Sitä Anna ei suvainnut, vaan nousi urheasti puolustamaan siskoaan. Yhdessä he olivat voittamattomia.” (s.31)

Yhdeltä kantilta arvioituna tyylilainat satujen maailmasta ovat viehättäviä. Toisaalta ne tekevät elämäntarinoista epämääräisiä ja siloteltuja, jopa epäuskottavia. Vai onko kukaan tosielämän koulukiusaaja kiusannut sanoen: ”lällällää sä oot liian räiskyvä ja rohkea”. Kertomuskriittisesti on myös tärkeää huomata, että satu on kertomusmuotona jo itsessään äärimmäisen normittava. Sadut ovat ihmiskunnan vanhinta eksemplaarista kirjallisuutta. Historiallisten ja nykynaisten elämien pusertaminen onnellisesti loppuvan sadun muottiin, tuottaa kiusaannuttavalla tavalla normittavaa kirjallisuutta toivottavasta elämänkulusta, vaikka tekijöiden päämäärä onkin tyystin päinvastainen: ihailtavien naisroolien moninaisuuden osoittaminen.

Hyvää tarkoittavien naissankaruuskirjojen välittämä riehakas sankarieetos on ongelmallinen myös välittäessään sanomaa siitä, että naisen on tavoiteltava jonkinlaista sankaruutta. Pojille suunnatussa kirjallisuudessa liike on ollut päinvastainen: poikakirjojen maskuliinisten sankareiden tilalle on pyritty tuomaan kuvauksia herkistä pojista, jotka uskaltavat olla olematta vahvoja ja miehekkäitä miessankareita. Ehkä naissankaribuumin laannuttua tarjoillaan tytöillekin sankarivaateista riisuttua arkista olemista. Kaikkia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja psykologisia ongelmia ei voi sankarillisesti voittaa ja muuttaa siinä sivussa maailmaa. Joskus sankarillista on päästä aamulla ylös sängystä. Tai jäädä sinne.

 

Maria Laakso on kirjallisuudentutkija ja tutkijatohtori tutkimushankkeessa “Kirjallinen elämä, kirjallisuuden ja arkipäivän rajankäyntiä”.


Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

 

 

 

 

 

 

 

 

Advertisements

“Jos minä pystyn, niin tekin pystytte” – vaarallisen samastuttava brändikertomus – Vierailijablogissa Saara Harju

“If I can make a massive lifestyle change babes, so can you.”

Näin kannustaa fitnessvalmentaja Kelsey Wells Instagram-seuraajiaan ennen- ja jälkeen-kuviensa saatesanoissa.

“Time to get on team with your goals and start seeing the power within yourself.”

Wells on yksi Instagramin fitnessguruista, joka myy kuntoiluohjelmaansa omalla muutostarinallaan: raskautensa jälkeen hän ryhtyi jumppaamaan maailmankuulun australialaisen hyvinvointivalmentajan Kayla Itsinesin ohjeilla. Tällä hetkellä Wellsillä on oma kunto-ohjelmansa esikuvansa Itsinesin Sweat-appissa, omat 1,5 miljoonaa Instagram-seuraajaa ja fitnessura. Wells pitää tiiviisti yhteyttä instaseuraajiinsa ja postaa ennen-jälkeen-kuvia säännöllisesti. Sävy postauksissa on tuttavallinen, kannustava, opastava, mutta sisarellinen – olen yksi teistä: ”jos minä pystyn tekemään massiivisen elämänmuutoksen, tekin pystytte”, hän vakuuttaa kuin vertaisilleen.

Väitteeseen hänen pystymisensä ja lukijoiden pystymisen välisestä yhteydestä uskoisi mielellään, minkä vuoksi ilmeisen moni uskookin.

kelsey.png

Anna De Fina ja Alexandra Georgapolou ovat kirjoittaneet kertomuksen argumentatiivisesta käytöstä, jossa kokemuspohjainen kertomus todistaa esitetyn väitteen paikkansa pitävyydestä. Tyypillisesti se etenee seuraavan kaavan mukaan: Ensin on geneerinen väite (1. generic claim), jollaisena tämän päivityksen tapauksessa voidaan pitää Wellsin ja lukijoiden rinnastusta: ”jos minä pystyn niin tekin pystytte”. Tätä väitettä kehystää Wellsin eksemplaarinen taustatarina (2. exemplum), joka kertoo hänen muutoksestaan entisestä roskaruokaa ja liikkumattomuutta suosivasta elämästä kohti valaistumista. Tässä yhteydessä kuvatodisteet entisestä ja nykyisestä tukevat tätä tarinaa, mutta eksemplaarisuuteen eli esimerkilliseen yksittäistapaukseen kuuluvaa samastuttavuutta vahvistetaan myös korostamalla epäonnistumisia ja muutoksen vaikeutta, jotka lukijan on olettavasti helppoa tunnistaa. Näin Wellsin kertomus siis kuuluu: ”olin kuin kuka tahansa teistä, mutta sitten muutuin esimerkilliseksi”. Lopuksi kertomus kytketään uudelleen alun väitteeseen (3. re-statement of the generic evaluation): ”on aika tehdä muutos”. Kertomus (kuvin ja sanoin) on jo puhunut sen puolesta, joten nyt asia voidaan esittää uudelleen passiivissa, itsestäänselvyytenä.

Kaava on nähtävissä pienoiskoossa jo tässä yksittäisessä päivityksessä, mutta se toimii laajemminkin: seuraajat tuntevat Wellsin muutostarinan. Se itsessään toimii perusteluna sille, miten elämänmuutos on mahdollinen ja se kannattaa tehdä. Jokaista postausta voidaan kuitenkin pitää vielä uutena argumentatiivisena kertomuksena, joka esittää Wellsin eksemplaarisuutta ja perustelee Wellsin agendaa saada kaikki muuttamaan elämäänsä. Ennen–jälkeen-kuvat tiivistävät kertomuksen lyhyimpään mahdolliseen muotoon. Ne ovat re-statementeja, jotka esitetään uudelleen muistuttamassa argumentin painoarvosta.

On siis selvää, että Wells hallitsee kertomuksen argumentatiivisen käytön muodollisesti, mutta kiinnostavaa on pohtia myös, miksi juuri tietynlaiset kertomukset ja kokemukset vetoavat paremmin kuin toiset. Siihen vastaus löytyy valtakertomuksista, jotka määrittelevät, miten sosiaalisten prosessien ”kuuluu mennä” ja millaisia merkityksiä tapahtumat saavat. Siten se, että Kelsey Wellsin tarina kertoo juuri elämänmuutoksesta, naisen voimaantumisesta, lihaksista, kurinalaisuudesta ja näiden merkityksestä kaiken kattavalle onnellisuudelle ei ole kovin yllättävää eikä persoonallista. Päinvastoin. Se on monin tavoin ympäröivässä kulttuurissa tunnettu ja tarjoiltu kertomus, jota Wells omalla kertomuksellaan sekä toistaa että vahvistaa. Rasvaton voimaantuminen ei kuitenkaan ole ainut valtakertomus, johon Wells kutsuu samastumaan – myös sen muoto on varsin vakiintunut. Dan P. McAdams on löytänyt amerikkalaisten elämäntarinoista lunastuksellisen minän (redemptive self), jonka kertomassa tarinassa kuljetaan vaikeuksien kautta voittoon ja valaistutaan. Tarina saa merkityksensä, kun siitä kerrotaan muille.

Lunastuskertomuksen käsikirjoituksessa oman tarinan eteenpäin kertominen artikuloituu generatiivisuutena – muille hyödyksi olemisena ja ilosanoman levittämisenä. Niinpä tarinasta täytyy rakentaa kertomus, joka elää, vahvistuu ja generoituu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa (sosiaalisessa mediassa). Aivan kuten Kelsey Wells on elävä todiste Kayla Itsinesin kunto-ohjelman toimivuudesta ja elämän mullistavasta voimasta, myös Wellsin evankeliumi on jo generoitunut osaksi hänen seuraajiensa kertomusta. Niillä on taas uusia seuraajia ja uusia tietynlaisen tarinan sekä sen kertomisen tavan (diskurssin) omaksujia. Tämä kertomusten generoitumisen logiikka on läheistä sukua valtakertomusten vahvistumiselle. Tietynlaisiin, kulttuurisesti saatavilla oleviin kertomuksiin liitytään huomaamatta ja ottamalla ne osaksi omaa kertomusta vahvistetaan niiden voimaa. Näin epäilemättä on tapahtunut myös näissä Instagramin kernaasti tarjoilemissa kertomuksissa, joissa nuoret naiset esittelevät sporttista vartaloaan saliselfieissä.

Kertomuksen generoituminen on kuitenkin myös liiketaloudellisesti kannattavaa toimintaa, jos sen sellaiseksi haluaa valjastaa. Kelsey Wells tietenkin haluaa, sillä hän on yritys. Christian Salmon kutsuu ”narrative brandingiksi” yritysten markkinoinnissa käyttämiä kertomuksia, joiden tarkoituksena on vaikuttaa tunteisiin ja saada aikaan välitöntä toimintaa. Wellsin samastuttavien postausten perässä onkin aina tarjolla osoite, josta Wellsin kuntoiluappin voi ostaa käyttöönsä. Kun on ostanut ja noudattanut kertomusta, voi itsekin poseerata hyvinvoivana ja vähärasvaisena, mikä taas vahvistaa Instagramin valtakertomusta – ja Wellsin liiketoimintaa. Mitä useampi nainen kokee painetta näyttää Kelsey Wellsiltä tai hänen kunto-ohjelmillaan onnistuneilta naisilta, sitä todennäköisemmin Wells saa lisää maksavia asiakkaita.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Wells ei myy vain sitä, mitä hänen tarinansa sisältää vaan myös ajatusta itse tarinasta. Sekin on taloudellisesti kannattavaa. Voimakkaasti yhteen, lineaariseen ja merkityksiltään lukittuun tarinaan sitoutunut ihminen on nimittäin kohderyhmänä otollinen. Hänen käyttäytymisensä on ennustettavaa ja se noudattelee tietynlaisen tarinan teleologiaa. Hän on siis tarinalleen uskollinen toisin kuin ihminen ilman johdonmukaista (elämän)tarinaa. Episodinen sekamelska, jossa identiteetti rakentuu joka kerta hieman eri tavoin pieninä fragmentaarisina kertomuksina erilaisissa diskursseissa, on yritykselle vaikeaa. Sellaiset poukkoilijat eivät ole uskollisia sen paremmin tarinoille kuin brändeillekään. Siksi ihmisille kannattaa myydä muuttumatonta tarinaa itsestään. Kun tässä onnistuu, voi varmistua, että yksilö pysyy uskollisena paitsi tarinalle, myös sen tarjoilleelle yritykselle, jonka tuote on olennainen osa tätä tarinaa.

Siis: mitä vaarallista on Wellsin taidokkaasti rakennetussa päivityksessä? Yhden henkilön muotoista, henkilökohtaisista asioistaan postaavaa ja kaikin puolin inhimillisesti samastuttavaa lunastustarinaa voi helposti erehtyä luulemaan yhdeksi vaikeuksien kautta voittoon -kertomukseksi, joita niin media kuin sosiaalinen mediakin meille antaumuksella tarjoilevat. Samastumalla Kelsey Wellsin kaltaisiin hahmoihin lukija kuitenkin samastuu yritykseen. Vaikka muun muassa self-help-kirjallisuus kannustaa meitä johtamaan itseämme kuin yrityksiä (mikä kuuluu myös näissä fitness-blogeissa voimakkaasti), ihminen ja yritys eivät sittenkään ole sama asia. Yrityksen toimintaa ohjaa lopulta vain yksi, sen osakkeenomistajien asettama tavoite, joka varsin usein on voiton tuottaminen. Tämän vuoksi yrityksen on helppoa kertoa yhtä tarinaa. Se on olemassa jotain yhtä ja tiettyä tarkoitusta varten ja siksi myös sen brändin on viestittävä jotain mahdollisimman pysyvää, helposti tunnistettavaa, luotettavaa ja muuttumatonta. Tämä näkyy myös yrityksen kertomuksessa niin, että siinä missä tavallisen ihmisen elämäntapahtumien kerrottavuuden kriteereitä määrittää lähtökohtaisesti poikkeuksellisuus, yllättävyys, jonkinlainen huomionarvoisuus, yritykselle kerrottavaa on se, ettei mikään ole muuttunut. Yritys voi edustaa omaa asiaansa päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.

Tavallisen ihmisen elämässä oletettavasti näin ei ole. Harva ihminen myöskään pystyy elämään vain yhtä tarinaa koko ajan. Hän voi olla aamulla äiti, johon kohdistuu täysin erilaisia vaatimuksia kuin päivän aikana vaikkapa työpaikkansa esimiehenä. Illalla hän on vielä vaimo miehelleen, emäntä koiralleen, naapuri naapurilleen ja sisko veljelleen. Ei ole mitään yhtä, itsestään selvää tavoitetta ja tehtävää, jota ihminen voisi vain ja ainoastaan noudattaa. Usein roolit ja tehtävät ovat vielä keskenään ristiriitaisia. Siinä missä fitnessminän elämäntarinassa seuraava luku veisi salille vaalimaan vatsalihaksia, äidin tarina vie ruokakauppaan työminän tarinan edellyttämien ylitöiden jälkeen eivätkä vatsalihakset mahdu päivän lukuun. Hyvin usein todellisen ihmisen tarina muistuttaa siis enemminkin joukkoa keskenään risteäviä, fragmentaarisia episodeja kuin yhtä, lineaarista ja yksiselitteistä elämäntarinaa. Siksi tällaisiin ihmisen vaatteisiin (treenitoppiin ja trikoisiin) puettuihin yrityskertomuksiin samastumiseen kannattaa suhtautua varauksella.

Kun seuraavan kerran lukee ”hyvinvointikertomusta”, kannattaa miettiä, kenen – tai paremminkin minkä – hyvinvointia tässä vaalitaan. Se, mikä saa yrityksen voimaan hyvin, ei välttämättä tuota hyvinvointia ihmiselle.

 

Saara Harju viestintästrategina työskentelevä YTM, jonka Kertomus- ja tekstiteorian maisteriopintojen gradu Miten ihmiselle myydään kertomus itsestään? Narratiivinen identiteetti yrityskertomuksen lähtökohtana valmistui tänä syksynä.

 

Lähteet:

Andrews, Molly 2004. “Opening to Original Contributions. Counter-narratives and the Power to Oppose.” Teoksessa Michael Bamberg & Molly Andrews (toim.) Considering Counter-Narratives. Narrating, Resisting, Making Sense. Amsterdam & Philadelphia: John Benjamins, 1-6. [E-kirjana kirjastossa.]

Identities and positioning in adult education in Denmark.” Narrative Inquiry 27:2, 381-400.

DeFina, Anna & Alexandra Georgakopoulou 2012. Analyzing Narrative. Discourse and Sociolinguistic Perspectives. Cambridge: Cambridge UP.

Hall, Stuart 1999. Identiteetti. Suom. ja toim. Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Vastapaino. Tampere.

Heding, Tilde, et al. 2008. Brand Management: Research, Theory and Practice. Taylor & Francis Group.

McAdams, Dan P. 2005. The redemptive self: stories Americans live by. Oxford University Press.

Piekut, Anke 2017. “‘Brown Eyes Are Not the Same as Blue Eyes.’ Educational narratives,

Saariluoma, Liisa 2001. ”Jälkisanat: yksilöllinen ja esimerkillinen modernissa romaanissa ja nykypäivän julkkiskirjoittelussa” teoksessa Esimerkin voima. Toim. Liisa Saariluoma. Kirja-Aurora.

Salmon, Christian 2010. Storytelling: Bewitching the modern mind (La machine à fabriquer des histoires et à formater les esprits 2007), transl. David Macey. Verso. Lontoo.

 


Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Synnyttävä sankarikeho: mitä vaarallista on mullistavan kokemuksen kertomisessa? – Vierailijablogissa Hanna-Riikka Roine

Sosiaalisessa mediassa – erityisesti äitiysblogeissa ja niihin liittyvillä muilla alustoilla – julkaistavilla synnytyskertomuksilla on valtava merkitys paitsi kirjoittajille itselleen, myös etenkin ensisynnyttäjille, jotka kaipaavat tietoa siitä, millainen synnytys kokemuksena on. Pyrkimys kirjoittaa elämän monin tavoin mullistava kokemus kertomuksen muotoon nousikin voimakkaasti esiin, kun luin viitisenkymmentä sosiaalisessa mediassa julkaistua synnytyskertomusta suomeksi ja englanniksi. Kerrottujen kokemusten henkilökohtaisuuden vuoksi en viittaa yksittäisiin teksteihin suoraan, yhtä julkisuudenhenkilön blogia lukuun ottamatta.

Merkityksellisyydestään huolimatta – tai ehkä juuri siksi – sosiaalisen median synnytyskertomuksiin kietoutuu vaaranpaikkoja, jotka kumpuavat yhtäältä arkikokemuksen näkökulmasta poikkeuksellisen tapahtuman sanoittamisen vaikeudesta, toisaalta sosiaalisesta mediasta kertomuksen jakamisen alustana. Synnytyskertomuksissa yksilöllinen kokemus törmää mahdollisimman suuren joukon jaettavaksi tarkoitettuihin, arvottaviin normeihin. Tämä konkretisoituu kahden, toisilleen jopa vastakkaisen kertomustyypin käytössä symbolisina resursseina synnytyskokemuksen jäsentämisessä.

Ensimmäinen näistä kertomustyypeistä on synnytys lääketieteellisenä määritelmänä, johon kaikki Suomessa synnyttävät tutustuvat viimeistään neuvolakäynneillään. Kuten minkä tahansa lääketieteen näkökulmasta tuotetun tekstin, myös synnytyskertomuksen täytyy olla riittävän yleinen, laajaan tutkimusaineistoon pohjaava ja persoonaton (”lähes kaikki synnyttäjät pitävät synnytystä kivuliaana”). Näin ollen se on, kaikessa koruttomuudessaan, rakenteeltaan kronologisesti kolmeen vaiheeseen jaettu ja hyvin vahvasti ”normaalia” määrittävä kuvaus. Normittaminen on tietenkin oikeutettua, jotta pystytään arvioimaan esimerkiksi sitä, onko kyseessä ylipäätään synnytys tai onko syntyvä lapsi tai synnyttäjä vaarassa.

Sosiaalisessa mediassa omista synnytyksistään kertovat kirjoittajat ammentavat toisenlaisesta prototyypistä: kertomuksesta siitä, miltä tuntuu olla tietty yksilö tietyssä mullistavassa tilanteessa. Useimpien kirjoittajien valitsema tyyli ja keinot korostavatkin yksilöllisiä kokemuksia, tunteita ja tulkintaa. Äärimmillään yksilön tuntemuksiin keskittyvät kertomukset puhuvat synnyttämisestä jopa ”elämyksenä”. Sosiaalisen median kertomukset rakentuvat kuitenkin lääketieteellisen kertomuksen tarjoamaa mallia vasten pyrkiessään mahdollisimman laajaan jaettavuuteen. Näin nekin määrittelevät ”normaalia”, joka ei kuitenkaan pohjaa tilastollisiin todennäköisyyksiin tai valtavaan määrään tilastoitua dataa.

Tyypillinen sosiaalisen median synnytyskertomus alkaakin toteamuksella: ”Ei se mennyt niin kuin halusin/odotin/suunnittelin”. Sitä, millaisia edeltävät odotukset tai suunnitelmat olivat, hyvin harvoin eritellään – paitsi silloin, kun useamman kuin yhden synnytyksen kokenut vertaa kokemuksia toisiinsa (”Esikoisen kanssa kaikki kesti kauemmin”). Useimmissa synnytyskertomuksissa kirjoittaja silti vertaa omaa kokemustaan johonkin odotuksenmukaiseen, normaaliin (”Minusta ei tuntunutkaan siltä kuin muista” tai ”Tämä on ehkä klisee, mutta…”). Yksilöllisyyden korostumisesta huolimatta kirjoittajat ammentavatkin monista normatiivisista muoteista mullistavaa kokemustaan sanoittaessaan.

Vaikutusvaltaisin näistä muoteista herättää odotuksen synnytyksestä luontevasti kertomukseksi jäsenneltävänä kokemuksena, jonka keskiössä on toimiva ja aktiivinen keho. Muotin kantaemo on tarina entisajan sankarisynnyttäjästä, joka sen kummempia valittamatta synnytti lapsensa saunaan tai pellon laitaan ja jatkoi tämän jälkeen töitä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nykyään synnytyksen alkukantaista ”luonnollisuutta” korostava jatkumo tiivistyy iskulauseen omaisessa ”kyllä kehosi itse tietää mitä tekee, jos vain kuuntelet sitä” -toteamuksessa, joka toisinaan konkretisoituu vaatimukseksi siitä, että synnytyksen kulkuun ei saisi puuttua ”lääketieteellisin” keinoin, kuten kivunlievityksellä tai edes lapsen sydänääniä seuraamalla.

Sankarikehon ja sen luonnollisiksi kuvatut kokemukset pääosaan nostavat kertomukset voi yhtäältä nähdä tärkeänä vastaiskuna lääketieteen tarjoamalle, persoonattomalle kuvaukselle, jossa synnyttäjä näyttäytyy toimenpiteiden kohteena. Affektiiviset, yksilön elämän mullistavan tapahtuman läpikäymiseen keskittyvät kertomukset voivat parhaimmillaan olla niin voimauttavia kuin lohduttaviakin. Toisaalta synnyttäjien sankarikertomukset kytkeytyvät paitsi vallitsevaan puhetapaan, jossa yksilöt ovat vastuussa itsestään ja menestyksestään (käy siis synnytysvalmentajalla ja opettele hengittämään!), myös kehoihin kohdistuvaan jatkuvaan normittamiseen. Siinä missä lääketieteen näkökulmasta olennaista on vaikkapa synnyttäjän verenpaineen mahtuminen viitearvoihin, sosiaalisen median synnytyskertomuksissa luodaan ja vahvistetaan jaettavaksi tarkoitettua mallia siitä, millainen on ”oikeanlainen” synnytys. Samalla rakennetaan omaa sankaritarinaa – tai käydään läpi voimakasta pettymystä.

Synnytyskertomusten joukossa onkin murheellisia tarinoita siitä, kuinka esimerkiksi kiireellinen sektio on koettu niin suurena omaan kehoon tai jopa äitiyteen pettymisenä, että synnyttäjä on vajonnut masennukseen tai kokenut vastasyntyneestä iloitsemisen hankalaksi. Synnytys on elämyksen sijaan ollut pettymys, tai jopa traumaattinen kokemus. Jokaisella synnyttäjällä on ehdottomasti oikeus pettymykseensä ja traumaattiset kokemukset on otettava vakavasti, mutta on tärkeää pohtia myös sitä, millainen merkitys synnyttäjän käytettävissä olevilla symbolisilla resursseilla ja koko mediaympäristön tarjoamilla malleilla on synnytyksen jäsentämisessä epäonnistuneeksi tai ”vääränlaiseksi”.

Syyttävä sormi osoittaa usein fiktiivisiin esityksiin (ja onkin totta, että televisiosarjoissa synnytys alkaa yleensä näyttävästi lapsiveden menolla). Tarvitsemme kuitenkin paljon laajempaa keskustelua siitä, millä tavoin mielikuvat ”oikeanlaisesta” synnytyksestä muodostuvat ja siitä, kuinka synnytyksiä kuvaavia ja jäsentäviä kertomuksia voidaan monipuolistaa. Sen lisäksi, että neuvolassa käydään läpi ”normaalin” synnytyksen kaava, synnytyskertomusten lukemisesta (ja omansa kirjoittamisesta) voi olla paljon hyötyä. Tämä auttaa niin valmistautumaan tulevaan kuin jäsentämään ja jakamaan omia kokemuksiaan.

Sosiaalinen media tarjoaa lukemiseen ja jakamiseen erinomaisen kanavan, mutta sen toimintalogiikan vaarat on huomioitava. Sen piirissä muodostuu kuplia, joissa osana yhteisön rakentamista jokin kertomus arvotetaan ”oikeaksi” samalla, kun toisenlaisia kokemuksia sanoittavat kertomukset jäävät syrjään. Toisaalta pelkästään kuplat eivät ole syynä kertomuksia uhkaavaan yksipuolisuuteen: normit siitä, millainen sisältö ylipäätään on ”oikeanlaista” jaettavaksi, koskevat koko sosiaalista mediaa.

Sen lisäksi, että pohdimme sitä, mikä on kerrottavaa tai jaettavaa, meidän on kiinnitettävä huomiota kaikkeen siihen, joka ei sovi jaettavuuden muottiin, joka on joko ”liikaa” tai ”liian vähän”. Synnytyskertomusten kohdalla voi pohtia esimerkiksi sitä, onko synnytys mielekästä jäsentää vaikeuksien kautta voittoon kulkevaksi tarinaksi, jonka sankari on synnyttäjän keho. Ja jos tavoitteena on kokemuksen sanoittaminen eikä epikriisin tyyppinen kuvaus synnytyksen kulusta, onko kronologinen tai realismin puitteissa pysyvä kerronta edes tarpeen? Kuinka ylipäätään välttää liiallinen normittaminen, kun kuvataan tapahtumaa, jonka kulkua on mahdotonta tarkasti ennustaa ja jossa ”vääriä” kokemuksia ei ole?

Hanna-Riikka Roine (FT)
tutkii Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa digitaalisen murroksen vaikutusta tarinankerrontaan ja on yhden, enemmän tai vähemmän sankarillisesti synnyttämänsä lapsen äiti.


Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Vierailijablogissa Olli Herranen: Loogikon panojutut

Panojuttu lienee kaikille tuttu kertomuksen laji. Nähdäkseni panojutut mielletään sankaritarinoiden alalajiksi, jos kohta niillä voi olla herooisia siinä missä traagisiakin piirteitä. Luultavasti niitä pidetään myös useammin ala- kuin korkeakulttuurisina kertomuksina. Entistä kiinnostavammaksi panojutun siis tekee, jos sen kertoo korkeakulttuuria ja yläluokkaa edustava sivistysihminen, vieläpä viimeisenä kirjallisena työnään pitkän ja kansainvälisesti arvostetun filosofiuran jälkeen. Tästä on kyse muutama vuosi sitten julkaistussa professori Jaakko Hintikan (1929-2015) kirjassa Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka (WSOY, 2014).

Jaakko Hintikka oli tunnettu loogikko, joka teki tieteellisen uran pääasiassa Yhdysvalloissa. Ennen kuolemaansa hän muutti Bostonista takaisin Suomeen ja julkaisi lehdistössä pienimuotoista revittelyäkin aiheuttaneen muistelmateoksen, jota markkinoitiin hänen edesmenneen vaimonsa elämäkertana. Teos on paremminkin kirjallisten tyylien sekamelska, jonka keskeinen sisältö koostuu merkillisestä listasta rouva Merrill Hintikan (os. Bristow) ansioita, tuntemia merkkihenkilöitä ja rakastajia, kategorioista, jotka myös kummallisesti lomittuvat ja limittyvät toisiinsa. Tekstissä avataan filosofin tunne-elämää sekä hieman kielletyissä olosuhteissa alkavaa suhdetta, ja kerrotaan pikkutuhmia tarinoita osapuolten seksuaalisesta heräämisestä ja lemmenleikeistä. Aidosti intohimoiseen seksielämään herääminen on selvästi ollut itsestään kolmannessa persoonassa puhuvalle, paatuneelle loogikolle tajunnanräjäyttävä kokemus, sen jättämä kirjallinen jälki on siinä määrin hämmentävää luettavaa.

Suomalaisen lehdistön reaktio kirjan julkituloon on paljonpuhuva. Helsingin Sanomat otsikoi Kuukausiliitteen pääjuttunsa aiheesta “Filosofi Jaakko Hintikka kertoo entisen vaimonsa ja John F. Kennedyn rakkaustarinan” (Saska Saarikoski, 4.1.2014). Otsikko kuvastaa sitä, mikä kirjassa on juorunnälkäisen ja tirkistelevän yleisön mielestä tärkeää: suomalaisen huippututkijan entinen rouva on paneskellut Yhdysvaltain entisen presidentin kanssa. Siis melkein sukua julkkikselle, torilla tavataan!

Luonnollisesti naisen asema tässä on olla kahden panomiehen välissä. Lehdistön näkökulmasta keskeisempi on hyvin pienen roolin kirjassa saava John F. Kennedy (jonka “rakkaustarinaa” Merrill Hintikkaan ei kerrota), ja itse kirjailijalle oleelliseksi nousee, että hän on vaimonsa kertoman mukaan ollut älykkäämpi ja paljon parempi panomies, kuin itse viettelijöiden viettelijä, JFK:

“Intohimoisessa suhteessaan Jaakkoon Merrill yritti jo alkuvaiheessa ennakoida ja tuhota mustasukkaisuuden peikkoa. Kävi ilmi, että Jaakko pelkäsi enemmän joutuvansa verratuksi Kennedyn kaltaisiin loistokkaisiin entisiin rakastajiin kuin senhetkisiin kilpailijoihin. Merrill tyrmistytti Jaakon sanomalla: “Ei ole vain niin, että olet älykkäämpi kuin hän ja olen nauttinut seksistä enemmän sinun kanssasi kuin hänen. Sinä olet jotakin mitä hän ei ollut: olet hyvä, inhimillinen ihminen.” Tässä ei ole kysymys siitä, oliko Merrill oikeassa Jaakon suhteen. Totuus on, että hän saattoi sanoa tuon Jaakosta Kennedyyn verrattuna vain, koska hän oli siinä asemassa, että olisi voinut sanoa saman, mutatis mutandis, omasta itsestään.” (s. 80.)

Tämä kolmannen kertaluvun itsekehu tiivistää kirjan narratiivisen linjan. Vaimo Merrill on ylivertainen kaikkiin muihin kirjassa esiteltyihin henkilöihin verrattuna ja kiinnostuksissaan loputtoman monipuolinen: rouva hallitsi vapaiden tieteiden ja taiteiden lisäksi urheilun, sekä oli sosiaalisuudessaan lyömätön. Jos suorittamisen mittatikuksi otetaan JFK:n kaltainen merkkihenkilö, on kertovaa, että siinä missä rouva ylitti vapaan maailman johtajan kyvyt mainituilla inhimillisen elämän osa-alueilla, on kertomuksen mukaan Jaakko ollut ainoa, jota Merrill on koskaan pitänyt vertaisenaan. Kummasta laulussa siis kerrotaankaan?

Asia, josta feministis-sartrelaiseen filosofiaan suuntautunut vaimo ja loogisesti orientoitunut mies eivät pääse edes vuoteessa irti, on kirjallinen älyllistäminen. Tämä luo mielenkiintoisen jännitteen pariskunnan elämän tarkasteluun. Vaikka teos huokuu täysin uuden kokemuksellisen alueen avautumista yliopistoihmisille, on tärkeää kyetä teoretisoimaan tapahtumat asianmukaisesti:

“Olipa psykologinen mekanismi mikä tahansa, tuloksena oli rakkauselämä, joka jopa fyysisesti ylitti kaikki heidän odotuksensa. Merrill sanoi kerran: “Olen iloinen, että olin lukenut kirjoista moninkertaisista orgasmeista, niin että tiesin, mitä minulle oli tapahtumassa.” Vietettyään autuaan iltapäivän Merrillin sängyssä Jaakko kysyi: “Montako orgasmia sait?” “Sekosin laskuissani kolmannen jälkeen.” (s. 122.)

Vaikuttavista mekanismeista puhuminen ja kirjanoppineisuus ovat kahdelle intellektuellille yksinkertaisesti liian merkittäviä asioita, jotta niitä voisi sivuuttaa edes ihmiselämän primitiivisimmillä alueilla. Kertomuksessa yhdistyy loisteliaasti viittaus Merrillin monipuoliseen oppineisuuteen ja toisaalta Jaakon kyvykkyyteen tyydyttää partneriaan. Psykologisten mekanismien hämmästely avaa näkymän, jossa maailmanluokan loogikkokin lopulta nöyrtyy tunne-elämän ihmeiden parissa: selittävää mekanismia ei ole havaittavissa!

Vaikka kirjan sävy jättää pohtimaan – kenestä siinä loppuviimeeksi puhutaan – ja sen kuvaus ihmisestä pakottaa kaikkien intiimeimmätkin asiat sosiaalisille hierarkioille alisteisiksi, on siinä myös aidosti toiveikas elementti. Jaakko herää tunnistamaan itsessään hallitsemattoman tunne-elämän, jonka seurauksena filosofin viisari värisee muullekin kuin predikaattikalkyylille. Tämän murroksen seuraukset ovat niin voimakkaita, että vuosikymmeniä sitten koetut tapahtumat saavat kielifilosofin raportoimaan oppineensa aivan uuden, hellän kosketuksen kiihdyttävän kielen:

“Merrill sytytti kynttilöitä (niistä yksi oli sytyttää tulipalon), ja jostakin hän oli löytänyt pitsisen läpinäkyvän baby doll -yöpuvun. He ottivat käyttöön hellän kosketuksen kiihdyttävän kielen, jota he opettelivat yhdessä, ja heittäytyivät niin hellään ja pitkitettyyn esileikkiin, että se melkein jätti lopullisen täyttymyksen varjoonsa.” (s. 123.)

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka on hämmentävä lukukokemus joka avaa näkymiä monenlaisiin ja ristiriitaisiin ihmiselämän puoliin, mutta ennen kaikkea tasapainoilee eri kertomusten lajien välillä. Yhden, huomattavan korkeita älyllisiä kykyjä vaativan asian mestari muuttuu oppipojaksi, kun ennalta kokematon tunne-elämä ja siihen kytkeytyvät yhteiskunnan hierarkiat tulevat odottamatta läsnäoleviksi. Lisäksi se kertoo, mikä meille on viime kädessä merkityksellistä.

Maailmanluokan filosofin viimeinen kirjallinen työ on pikkutuhman kerskunnan sävyttämä tarina vaimosta, jonka keskeiseksi ansioksi suomalaisessa viitekehyksessä kääntyy historia vapaan maailman johtajan yhtenä rakastajana. Ehkä tässä on kertomuksen keskeinen opetus: riippumatta mihin yhteiskunnan kerrostumaan satumme sijoittumaan, saavutukset elämän intiimeillä osa-alueilla nousevat viimeisellä tuomiolla päällimmäisiksi.

Olli Herranen
on tamperelainen sosiologi, joka esittäytyy kirjoituksensa yhteydessä nojatuolifilosofiksi


Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!