Kiinteytä takamustasi lukemalla – Vierailijablogissa Jukka Mikkonen

”Tiede paljastaa jotain yllättävää ihmisistä, jotka yhä lukevat kaunokirjallisuutta” (Otsikko Mic-mediasivustolla 21.11.2014).

Kaunokirjallisuus joutuu alati ahtaammalle maailmanmenon kiihtyessä. Erityisesti paperikirja on raskas kädessä, eikä sen kellastuva käyttöliittymä pidä mielenkiintoa yllä. Digitaalinen media puolestaan tarjoaa nopeita – myös esteettisiä – nautintoja informaatioajan virittämälle ja väsyttämälle mielelle. Silti monen takaraivossa painaa vanhakantainen humanistinen käsitys, että kaunokirjallisuuden – varsinkin pitkien kuvitteellisten kertomusten – lukeminen on jollain tapaa jalompaa kuin näyttöruudulta avautuvaan maailmaan uppoutuminen. Hyötyajattelun maailmassa on vain niukasti tilaa romaanin lukemisen kaltaisille hitaille, keskittymistä vaativille esteettis-intellektuaalisille nautinnoille; effort tuntuu liian suurelta payoffiin nähden.

Onneksi avuksi ovat tulleet tietotyöajan ykkösalat psykologia ja aivotutkimus, jotka ovat löytäneet kaunokirjallisuudesta monenlaisia ylikirjallisia arvoja. Kokeellisen psykologian ja neurotieteiden tutkimustuloksia esittelevät tiedeuutiset kertovat, miten kirjallisuuden – laadukkaan kertomakirjallisuuden – lukeminen tekee ihmisestä älykkäämmän, myötätuntoisemman, sosiaalisesti taidokkaamman, lystikkäämmän ja onnellisemman.

Kirjallisuus kehittää kielitaitoa, oppimiskykyä ja muistia; se alentaa stressiä, parantaa unta ja pidentää ikää. Viime vuosikymmeninä pinnalla on ollut erityisesti empatia, jota kirjallisuuteen ovat kytkeneet niin humanistit kuin neurotieteilijät. Myös kokeellisen psykologian kirjallisuustutkimukset ovat keskittyneet kognitiiviseen ja emotionaaliseen empatiaan: toisen ihmisen mielentilan tiedolliseen ja tunteelliseen jakamiseen.

Maapalloistumisen, moniarvoisuuden ja -kulttuurisuuden aikana taiteesta ei haeta universaaleja totuuksia, vaan arvokasta on osata lukea muita ihmisiä, ymmärtää erilaisia näkökohtia, asettua toisen saappaisiin. Fiktiivisillä kertomuksilla nähdään arvoa sosiaalisen lukutaidon kohentamisessa: fiktioiden uskotaan kehittävän lukijoiden kykyä tunnistaa toisten ihmisten tunteita ja ymmärtää näiden tilanteita ja tavoitteita.

Vaikka empatiapuhe on perinteisesti painottunut vähemmistöihin ja vähäosaisiin, empatia voi olla myös vallan välineellistä. Kaunokirjallisuuden lukemisessa kehittyvä empatia – samoin kuin luovuus ja innovatiivisuus – nähdään työelämässä arvokkaaksi. Esimerkiksi P. Matthijs Bal ja hänen organisaatiopsykologikumppaninsa esittävät, että kirjallisuus kehittää empaattisia kykyjä ja että empaattiset ihmiset ovat työpaikalla sosiaalisempia, tehokkaampia ja tuottavampia. Balin ja kumppaneiden mukaan kaunokirjalliset kertomukset auttavat työntekijöitä myös palautumaan töistä.

Aktiviteeteilla voi toki olla niin itseis- kuin välinearvoa, ja vaikka hiihtolenkille lähtisi kehittääkseen kuntoaan, voi ladulta näkyvää maisemaa silti ihastella esteettisesti. Vastaavasti pyrkimys kehittää kielitaitoa vieraskielistä kaunokirjallisuutta lukemalla ei ole este esteettiselle lukukokemukselle. Kaunokirjallisuuden hyötyihin keskittyvät kokeelliset tutkimukset kuitenkin tapaavat pelkistää kompleksisten taideteosten tulkinnan arkisten tilanteiden simulaatioksi tai mielikuvaharjoitukseksi taikka jopa rinnastavat lukemisen jumppaan, mikä usein näkyy niiden käsityksessä arvokkaasta kirjallisuudesta. Kokeellisten tutkimusten käsitteisiin, koeasetelmiin, aineistoihin ja testeihin liittyy myös varauksia ja ongelmia, joita on syytä syynätä lähemmin.

* * *

Yhdet tutkimukset liittävät kaunokirjallisuuden hyötyvaikutukset kertomusmuotoon, toiset fiktiivisyyteen, kolmannet kirjallisuuden erityispiirteisiin. Valitettavan usein tutkimukset ovat käsitteellisesti leväperäisiä ja sotkevat erimerkityksiset avainkäsitteet (literature, fiction, narrative) keskenään. Siksi on vaikea sanoa, missä määrin esimerkiksi empaattisuuden väitetty kehittyminen liittyy teoksen taiteellisiin piirteisiin, sepitteellisyyden tarjoamiin etuihin tai missä määrin kertomuksen rakenne on merkityksellinen. Mikä saa aikaan vaikutukset ja onko se kaunokirjallisuuden, fiktion, kertomuksen tai jonkin näiden yhdistelmän ominaisuuksia?

Jos empatiakyvyn kehittyminen on seurausta yleisön uppoutumisesta kuvitteelliseen tarinaan, kirjallisuuteen liitettyjä hyötyvaikutuksia voisi etsiä (ja luultavasti löytääkin) myös muun muussa elokuvasta, videopeleistä ja roolipeleistä. Se on ongelma silloin, kun selvitetään kaunokirjallisuuden erityispiirteitä ja puolustetaan lukemisen merkitystä.

Toisaalta tutkijoiden on vaikea liittää lukemisen vaikutuksia ”kirjallisuudellisuuteen” tai kaunokirjallisuuden erityispiirteisiin, koska nuo piirteet ovat kysymysmerkki eikä käsillä ole tyydyttävää kaunokirjallisuuden määritelmää. Usein testiaineiston valinnoissa turvaudutaankin kanonisoituihin ja palkittuihin teoksiin ja/tai kaunokirjallisuus ymmärretään teosten tekstuaalisena (syntaktisena ja semanttisena) ominaisuutena, kuten arkisesta kielenkäytöstä esimerkiksi sanajärjestykseltään poikkeavana ja merkitykseltään rikkaampana ”esteettisenä” kielenkäyttönä. Taustalla ovat formalistisen kirjallisuusteorian ajatukset etualaistamisesta ja vieraannuttamisesta: ”kirjallisuudellisuuden” ajatellaan syntyvän tyylillisesti tai rakenteellisesti ja rohkaisevan lukijaa kyseenalaistamaan totunnaisia käsityksiä ja näkemään maailman uudessa valossa. Tekstuaaliset määritelmät vain ovat perin juurin ongelmallisia, sillä kaunokirjallisen teoksen kieli voi olla todella lakonista, yksinkertaista, pelkistettyä ja huomaamatonta (ja teos silti esteettisesti arvokas), kun taas arkikielestä, kuten opasteteksteistä, löydetään kyllä monimerkityksisyyttä ja symboliikkaa, jos niitä suinkin etsitään.

”Kaunokirjallisuus” – tai edes suppeammin ”kertomakirjallisuus” – ei ole yksi vaan monta. On arveluttavaa esittää yleisiä väitteitä kaunokirjallisuudesta, fiktioista tai kertomuksista sillä perusteella, että joillakin kaunokirjallisilla teoksilla, fiktioilla tai kertomuksilla on joitain – mahdollisesti lyhytaikaisia – vaikutuksia. Lukivatko koehenkilöt kokonaisia teoksia vai niiden katkelmia tai jopa kokeeseen varta vasten tehtyjä taikka muokattuja keinotekoisia kertomuksia? Millä perusteella kaunokirjallinen aineisto ja ei-kaunokirjalliset, ei-fiktiiviset tai ei-kerronnalliset kontrolliteokset oli valittu?

Esimerkiksi psykologi Keith Oatley valitsi materiaalikseen 1800- ja 1900-luvun realistisia teoksia, jotka keskittyvät sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Ne vahvistivat hänen oletuksensa, että kirjallisuus auttaa lukijaa ymmärtää sosiaalista vuorovaikutusta.

Kriitikot kysyvät, olisiko sama tulos saatu Beckettin ja Kafkan kaltaisilla kokeellisilla kirjailijoilla. Entä sopiiko Nabokovin Lolita tai Burroughsin Alaston lounas kirjallisuuspsykologi Frank Hakemulderin esittämään malliin kaunokirjallisuudesta moraalilaboratoriona, jossa lukijat voivat kokeilla erilaisia rooleja ja niiden sopivuutta heille itselleen?

Kokeellisen psykologian tutkimuksissa ”tietokirjallisuus” on monesti ollut kaunokirjallisuuden verrokki, mutta mitä se kulloinkin tarkoittaa? Kirjallisuusfilosofiassa Stacie Friend ja Derek Matravers ovat viime aikoina esittäneet, että myös ei-fiktiiviset kertomukset voivat kutsua vilkkaisiin kuvitelmiin. Esimerkiksi jotkin kokemushistorialliset teokset ja elämäkerrat voivat olla hyvinkin mukaansatempaavia ja tunteikkaita; ehkä ne saattavat myös kehittää myötäelämisen kykyä? Asiaa sietäisi tutkia.

Laajasti huomioidussa, kirjallisuuden tunnetaidollista antia puoltavassa tutkimuksessaan David Comer Kidd ja Emanuele Castano valitsivat aineistoksi ei-fiktiivisiä tekstejä, jotka ”ensisijaisesti keskittyivät ei-inhimilliseen subjektiin”, kun taas heidän käyttämissään fiktiivissä teksteissä esiintyi ”ainakin kaksi henkilöä”.

’Kaunokirjallisia’ ja ’tietokirjallisia’ tekstejä erotti siis muukin kuin edellisten fiktiivisyys ja kaunokirjallisuus. Palkitun kaunokirjallisuuden verrokkina oli myös viihdekirjallisuuden kertomuksia, joita ei ollut valittu systemaattisesti.

On myös arveltu, että eri kirjallisuuden lajeilla voisi olla erilaisia – kenties hetkellisiä tai lyhytaikaisia – vaikutuksia lukijan sosiaaliseen suuntautumiseen. Psykologi Katrina Fongin työryhmän löydös oli se, että eri kirjallisuuden lajeista (perhefiktio, rakkausromaani, scifi- ja fantasia, jännitys) rakkausromaanit kehittivät eniten lukijoiden sosiaalista sensitiivisyyttä (tarkemmin: rakkausromaaneja paljon elämässään lukeneet olivat testeissä) tutkituista sosiaalisimpia.

Yksi kysymysmerkki ovat tutkimuksissa käytetyt testi, joita maallikoiden saattaa olla vaikea arvioida. Mitä testejä tutkimuksissa käytettiin ja mikä on niiden asema alalla? Kirjallisuuden empatiavaikutuksia tutkittaessa on usein käytetty Simon Baron-Cohenin ja kumppaneiden vuonna 1997 kehittämää Reading the Mind in the Eyes -testiä eli RMET:iä, jolla selvitetään ihmisten ”mentalisointikykyä” eli kykyää ymmärtää toisten ihmisten mielentiloja. Sen uudessa versiossa (2001) koehenkilölle näytetään 36 valokuvan sarja – mies- tai naisnäyttelijän silmän aluetta esittäviä mustavalkoisia kuvia –, ja neljä tunnesanaa, joista koehenkilön tulee valita se, jota kulloisenkin henkilön silmänilme kuvastaa.

On huomautettu, että testissä käytetään verrattain sofistikoitunutta vokabulaaria (esim. apologetic, dispirited, despondent, preoccupied, aghast, affectionate, tentative, imploring, defiant, pensive, incredulous). Muutamat kaunokirjallisuuden vaikutuksia tutkineet psykologit ovat arvelleet, että tietyllä tavalla lukeminen voisi hetkellisesti alustaa koehenkilöiden kielellistä prosessointia taikka hetkellisesti laajentaa näiden sanastoa niin, että nämä saisivat keskimäärin hiukan parempia tuloksia testissä. On myös kyseenalaista, kertovatko RMET-tulokset juuri mitään ihmisten todellisesta sosiaalisesta kognitiosta – saatikka heidän prososiaalisesta käyttäytymisestään eli käyttäytymisestä, joka parantaa toisten ihmisten psyykkistä tai fyysistä hyvinvointia ja jota kirjallisuuden on ehdotettu lisäävän. Vaikka jokin laboratoriossa havaittu tulos olisi tilastollisesti merkittävä, se ei ehkä ole merkityksellinen tai edes havaittava arkielämässä. Mielenlukutaitoa voidaan käyttää myös ikäviin tarkoituksiin, kuten kollegoiden tai alaisten kiusaamiseen, eivätkä psykopaatit eroa RMET-tuloksissa ei-psykopaattisista henkilöistä.

* * *

Ihmisten asenteisiin ja mielipiteisiin voidaan helposti vaikuttaa hetkellisesti(esimerkiksi tarjoamalla lämmintä juomaa ja makeita leivonnaisia), mutta kestävätkö kirjallisuuden (tai pullakahvien) vaikutukset pitkään ja millä tavalla laboratoriossa havaitut vaikutukset ilmenevät todellisessa elämässä ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa? Onko niillä tosielämän toiminnallisia vaikutuksia? Filosofi Gregory Currie on huomauttanut, että lyhytaikaiset muutokset ihmisten empaattisissa taipumuksissa ovat kaukana ”kontrolloidusta, reflektiivisestä ja arvostelukykyisestä empatian käytöstä”; vaikka triviaalit tapahtumat saattavat johtaa välittömään vähäiseen auttamiskäyttäytymiseen (pudonneen kynän nostaminen lattialta), ne eivät oletettavasti muuta henkilön moraalisia taipumuksia tai niin sanottua luonnetta.

Filosofiassa on pohdittu jokin tovi, onko tunteista moraalisen tiedon ja toiminnan perustaksi. Viime aikoina empatian merkitystä moraaliselle ymmärrykselle ja toiminnalle ovat epäilleet muiden muassa filosofit Jesse Prinz ja Gregory Currie sekä psykologi Paul Bloom. Prinz argumentoi, ettei empatia ole luotettava tiedollinen perusta moraaliarvostelmille, koska siihen liittyy ennakkoluuloja, se voi olla hyvin valikoivaa ja sitä on helppo manipuloida.

Bloom muistutttaa, että empatia on heimomaista: tunnemme empatiaa enemmän oman viiteryhmämme ja kulttuurimme edustajia kuin muita kohtaan ja enemmän kaunista kuin rumaa ihmistä kohtaan. Empatialle perustuva eettinen toiminta on paitsi vinoutunutta myös lyhytnäköistä: nostamme aina jonkin myötätuntoa herättävän yksittäistapauksen kulloisenkin huomiomme kohteeksi, emmekä jaksa ajatella, miten miljoonat ihmiset näkevät koko ajan nälkää tai joutuvat jättämään kotinsa.

Empatia kadottaa kurjistavat yhteiskunnalliset ja poliittiset rakenteet ja nostaa yksilötarinan tilaston edelle. Currie toteaa, että empatia tekee meidät sensitiiviseksi vaikkapa yksittäistä sosiaalihuollon uhria kohtaan (joka ei virheen vuoksi saanut korvauksia ajallaan) ja sokeaksi sille, kuinka monet sosiaalihuolto koko ajan pelastaa.

Iltapäivälehden uutinen siitä, miten urheilutähti lahjoittaa vähävaraisille liikuntavälineitä on affektiivisesti vaikuttava, hahmoiltaan arkkityyppinen kertomus (toisin kuin tieto siitä, ettei urheilutähti maksa kotimaahansa veroja, joilla voitaisiin auttaa heikko-osaisia – ei sattumanvaraisesti vaan parhaan ymmärryksen mukaan).

Voisiko empaattinen eläytyminen henkilöhahmon kohtaloon olla jopa haitallista? Emme voi koskaan täysin tietää, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Kuvitelmani toisen ihmisen ajatuksista ja tunteista voi houkutella minut myös kontrolloimaan ja holhoamaan tuota toista. Entä jos kaunokirjallisuus lisää empaattisia harhaluulojani? Sepitteisiin perustuva kuvitelma siitä, millaista on olla joku toinen – toisen etnisen ryhmän tai kulttuurin edustaja —, ja fiktion tuottama varmuuden tunne voi olla tiedollisesti ja moraalisesti vaarallinen. Kertooko Jari Tervon Layla-romaani (2010) meille siitä, millaista on olla nuori kurdinainen, ihmiskaupan uhri ja pakolainen – vai paljastaako se meille lopulta enemmän valkoihoisen keski-ikäisen hyväosaisen suomalaismiehen ennakkoluuloja kurdikulttuurista?

* * *

On hiukan erikoista, kuinka annettuna lukemisen ja myötäelämisen suhde on otettu. Kuinka yleinen empaattinen reaktio on lukemisessa ja millaiseen kirjallisuuteen ja lukijoihin se liittyy? Empaattisten taipumusten voidaan otaksua olevan yksilöllisiä ja empaattisen suhtautumisen liittyvän lukijan henkilöhistoriaan ja aiempiin kokemuksiin niin, että eri henkilöt samastuvat teoksen eri hahmoihin. Onkin perustellusti arveltu, että kaunokirjallisen teoksen vaikutukset riippuvat muiden muassa lukijain kognitiivista kyvyistä, sosiaalisista taustoista ja intresseistä. Voidaan myös olettaa, että koehenkilöt lukevat laboratoriossa eri tavalla – kulloistenkin ohjeiden mukaan – kuin lukiessaan vapaa-ajalla nautinnon vuoksi. Jos ja kun koehenkilö tietää, että hänen tulee osallistua lukemisen jälkeen testeihin, tämä tieto oletettavasti ohjaa hänen tapaansa lukea teosta.

Empaattinen eläytyminen saattaa myös vaihdella lukukerroittain, ja se näyttäisi liittyvän enemmän ensilukemiseen kuin teoksen huolelliseen tulkintaan. Tulkinnalliset mallit, joissa lukijan ajatellaan samastuvan johonkin teoksen yksittäiseen henkilöhahmoon ja pysyvän tuossa näkökulmassa alusta loppuun, eivät ole estetiikan näkökulmasta kovin sofistikoituneita. Malleissa kirjallisuuden moniulotteiset hahmot pelkistetään ja jaotellaan hyviin ja pahoihin ja lukijoiden ajatellaan asettuvan hyvien puolelle.

 Suoraviivainen ja lyhytnäköinen empatia-ajatus latistaa kirjallisuuden (kirjallisuuksien) merkitystä skematisoidessaan taiteen ”sosiaalisten tilanteiden simulaatioksi”. Lisäksi moni kaunokirjallisuutena arvostettu teos voi olla arveluttavaa materiaalia sosiaalisen kognition kehittymisen ja työssä jaksamisen kannalta – siis haitallinen. Empatiaa työpaikoille kaipaavat tutkijat Bal ja kumppanit nostavatkin esiin sen ikävän mahdollisuuden, että tietynlaisella kirjallisuudella voisi olla kielteisiä vaikutuksia lukijan minäkuvaan, mielialoihin, sosiaaliseen käytökseen ja niin edelleen. He epäilevät, että Kafkan Linna (1926) saattaa vaikuttaa lukijaan kielteisesti tuottamalla epäluuloisuutta byrokrattisia järjestelmiä kohtaan ja siten aiheuttaa epävarmuutta, päättämättömyyttä ja irrallisuuden tunnetta.

On siis syytä olla varuillaan. Pahimmassa tapauksessahan käteen tarttuu vaarallista, transformatiivista kirjallisuutta, joka saa työn näyttämään mielettömältä ja aivojumppaavat kollegat sätkynukeilta jotka eivät havaitse lankoja joista heitä liikutellaan.

 

Jukka Mikkonen on filosofian yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. Mikkonen on Kertomuksen vaarojen yhteistyökumppani ja työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa Instrumental Narratives -hankkeessa, jossa Tampereen työryhmä jatkaa muun muassa Kertomuksen vaarojen löydösten ja aineiston parissa.

---

Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Advertisement

Kertomuksen waarat 100 wuotta sitten – Vierailijablogissa Jukka Mikkonen

”Viime keskiviikkona lähti torpparinpoika Eetu Parkkisenniemi Kuusamon Lämsänkylästä oravia pyydystämään. Kähkövaaran kupeella oli koira ruvennut haukkumaan. Kun poika kierteli puuta oravaa etsien, petti lumi yht’äkkiä hänen allaan. Suuri oli hänen hämmästyksensä huomatessaan mihin oli joutunut. Hän oli näet hulmahtanut hangen läpi suoraan karhun pesään. Poika ei kuitenkaan menettänyt malttiaan, vaan laski pyssystään panoksen karhuun, joka heti heitti henkensä. Mainita sopii, että poika oli vanhaa karhuntappajasukua. Isä on kaatanut useita karhuja, vieläpä kerran joutunut sellaisen revittäväksikin.”

Eetu Parkkisenniemen karhunkaadosta kertoi ensimmäisenä oululainen Kaleva (1.II.1922), josta uutinen levisi samansanaisena lukuisiin sanomalehtiin kuni kulkutauti (Ilkka 2.II.1922, Orimattilan Uutiset 4.II.1922, Maaseudun Tulevaisuus 4.II.1922, Rovaniemi 7.II.1922, Savon Sanomat 7.II.1922, Hämeenkyrön Sanomat 8.II.1922, Syd-Österbotten 8.II.1922, Maaseutu 9.II.1922). Elettiin näetsen telefoonin aikakautta.

Ajan lehdissä kerrottiin toistuvasti ex tempore -karhunkaadoista, joissa salomaiden asuja törmäsi metsä-otukseen ja surmasi sen käsillä olevilla vehkeillä. (Kerrottiinpa niissä myös tapauksista, joissa metsän kultainen omena vastavuoroisesti kurmootti yllättämiään eränkävijöitä.) Eetun maineteko noteerattiin myös Metsästys & Kalastus -lehden (1.V.1922) ”Karhunkaatoja” -palstalla, jolla esiintyi muitakin mesikämmenen surmanneita oravanmetsästäjiä.

Vielä 1800-luvun sanomalehdissä uutista ja ajanvietetarinaa ei aina erotettu selvästi, eikä fakta–fiktio-erottelu ollut lukijoille merkityksellinen; paino oli stoorin messagessa ja lehtien sisällöt hahmotettiin kokonaisuuksina. Eetun karhunkaadosta kerrottiin lehdissä pikku-uutisten palstalla, jos kohta uskomattomalla tarinalla oli varauksellinen otsikko: ”Omituinen karhunkaato”.

Mihin sisältöryhmään sitten kuuluvat metsästys- ja kalastustarinat, joiden lajityyppiin kuuluu paisuttelu ynnä värittäminen? (Onhan ekokritiikkikin kriitillisen lähiluvun avulla havainnut, etteivät Juhani Ahon lohilastut liene ”referentiaalisessa suhteessa todellisuuteen”, mitä vähemmänkin lukeneet saattavat ounastelleen.) Millaisen lukusopimuksen kirjoittaja ja lukija tekevät, kun kertomus koskee metsästäjän urotöitä – ja vieläpä semmoista puuhaa kuin karhunkaato? Paljonko saa panna omiaan ja minkä verran pitää pysyä totuudessa?

Eetun järkähtämättömyys on hieno opetus, urhea poika myyttinen hahmo ja ajan kasvatuksellinen ihanne. Moisessa tilanteessa saattaisi kokenut aikuinen metsästäjäkin mennä shokkiin tai paniikkiin (”Karhun uhri oli jänismetsällä”, YLE 30.I.2013) taikka toimia äkkinäisesti (”Metsästäjä ampui hyökkäävän karhun”, IS 22.XI.2004). Kalevan mukaan Eetu ”hämmästyi” mutta ”ei menettänyt malttiaan”.

Pakinoitsija ”Kasperi” ottaa Eetun retken taiteelliseen käsittelyyn mikkeliläisessä Länsi-Savo -lehdessä (”Viel’ elää isäin henki”, 6.II.1922). Mahtipontis-kujeellisessa kirjoituksessaan Kasperi suurentelee tarinaa ja kehittelee päähenkilön mielenliikkeitä poeettisella lisenssillä eli kuvitelmakirjallisuuden luvalla:

”Kyllä siinä vaan kylmäverisyyttä ja hyvää sisua kysytään, jos mielii pysyä täydessä tolkussaan silloin, kun kaikessa rauhassa oravaa puusta tiiraillessaan äkkiä ja aivan tahtomatta joutuu häiritsemään talviuntaan uinailevan kontion kotirauhaa, niinkuin Eetulle kävi. Totisesti tällaiseen tilanteeseen jouduttuaan ei ole terveellistä hölmistyä tai antautua armoille. Siinä käy varmasti huonosti, jos alkaa aprikoida ja tuumia, minkä kuitenkin melkein 99 prosenttia Eetun housuissa ollen sillä hetkellä olisi tehnyt.”

”Mutta toisin teki Eetu. Hän ei antautunut hentomielisyyden eikä heikkohermoisuuden valtaan. Löydettyään itsensä kutsumattomana vieraana karhun makuukammarista, oli hän heti aseman herra. Hän tajusi, että oli olemassa ainoastaan kaksi mahdollisuutta, nimittäin joko tappaa karhu tai antaa karhun tehdä tehtävänsä. Ja kun hänestä ensinmainittu vaihtoehto henkilökohtaisesti kieltämättä tuntui miellyttävämmältä, eritoten vielä senkinvuoksi, että hänelle samalla tarjoutui tilaisuus isänsäkin puolesta kuitata vanhaa kalavelkaa Kontion sukukunnalle, niin hän antoi tuliluikustaan karhulle napsun arvellen:

’Siinä olisi sekä isäukon että omasta puolestanikin!’”

Pakinansa lopussa Kasperi tuntuu kylvävän epäuskon siemeniä – tai kastelevan niiden ituja: ”Tämän tekee jutun vieläkin kuuluisammaksi, sillä jokainenhan tietää, että orava karhukutilla kuolee liiankin tarkkaan, jollei ohi laske, mutta harvoinpa lienee saatu karhulta tarkkaan henki lähtemään oravaa varten varatulla latingilla vaikka sihtikin olisi oikein tällätty.”

Vaikka Kertomuksen vaarat ei ole faktantarkastuspalvelu, käytimme hyväksi tilaisuuden haastatella Eetun tytärtä. Saimme kuulla metsästystarinoita, joista myös tuon ajan lehdet näyttävät uutisoineen. Eetun karhunkaatotarina yllätti haastatellun. Espanjantauti oli heikentänyt Eetun näköä ja kuuloa, ja hän kuulemma kulki saloilla pyssyttä.

Niin kuin silloin kalareissulla metsälammilla kesäkuussa 1929, jolloin ryntäsi pöppö rannalla verkkoja selvittelevää Eetua kohti ja nuori mies säntäsi pakoon. ”[K]un etäämpänä oleva palvelijatar huomasi otson, sieppasi hän kirveen ja lähti karjuen petoa kohti. Tästä säikähtyi jo nallekin ja luikki takaisin metsään”, kertoo Perä-Pohja 20.VI.1929 jonkinmoisen moraalisen arvostelman sisältävällä otsikolla ”Naisella oli enemmän rohkeutta kuin miehellä”.

On mahdotonta sanoa, mitä tapahtui Kähkövaaran reunalla tammikuussa 1922. Emme kuunaan saa tietää, kulkiko nietoksilla muita kuin Eetu ja hänen tarkkavainuinen piskinsä. Sitä sen sijaan sopii sielutieteen valossa epäillä, ettei nuorukainen olisi häkeltynyt metsänvaarin majaan mahdollisesti humahtaessaan. Onpa hän saattanut toimia vallan hätääntyneestikin, niin kuin 99 prosenttia ihmisistä ainakin, missä ei suinkaan ole mitään väärää.

 

Jukka Mikkonen on filosofian yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. Mikkonen on Kertomuksen vaarojen yhteistyökumppani ja työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa Instrumental Narratives -hankkeessa, jossa Tampereen työryhmä jatkaa muun muassa Kertomuksen vaarojen löydösten ja aineiston parissa.

---

Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Synnytysväkivalta on voimakas sana – Vierailijablogissa Piia Jallinoja

Piia Jallinoja on terveyssosiologian professori Tampereen yliopistossa. Väitöskirjassaan (2002) hän tarkasteli geeni- ja sikiöseulontojen käyttöönottoa Suomessa ja vapaaseen valintaan ja seulontojen eettisyyteen liittyviä neuvotteluja terveydenhuollossa. Viime vuosina hän on tutkinut erityisesti ruokaan ja terveyteen liittyviä kehityskulkuja, julkisia kiistoja terveellisestä ravitsemuksesta, asiantuntijoiden ja maallikoiden välisiä neuvotteluja sekä ruokavalintojen erilaisten perusteluiden välisiä jännitteitä. Hän johtaa Suomen Akatemian Media ja yhteiskunta -ohjelman rahoittamaa ”Nutrition, expertise and media” -hanketta, jossa analysoidaan auktoriteettien ja asiantuntijuuksien rakentamista terveelliseen syömiseen liittyvissä ajankohtaisissa kiistoissa.

Synnytysväkivalta-sana herättää mielikuvan synnyttävästä naisesta, jota joku mukiloi tieten tahtoen. Voimakas sana ja siihen liittyvä mielikuva on nopeasti lyönyt läpi suomalaisessa mediassa: Minä myös synnyttäjänä -kampanjasta raportoi ensin Helsingin Sanomat ja sitten Yleisradio. Ja nyt minäkin tartuin aiheeseen.

Synnytysväkivalta-käsitteen ja Minä myös synnyttäjänä -kampanjan viestejä kuvastavat esimerkiksi Iloa, Eloa! -blogin pitäjän kuvaus:  synnytysväkivalta on ”esimerkiksi alentuvaa kohtelua, synnyttäjän oikeuksien loukkaamista sanallisesti tai fyysisesti, pakottamista, uhkailua, toimenpiteiden tekemistä ilman suostumusta, selittämättä jättämistä” ja se voi olla vakavan synnytysväkivallan lisäksi synnyttäjän toiveille naureskelemista.  Lisäksi synnytysväkivalta “on rakenteisiin ja rutiineihin kätkeytynyttä toimintaa, ei niinkään sitä, että kukaan tieten tahtoen haluaisi kenellekään pahaa”, jatketaan blogissa. Katri Immonen puolestaan arvio blogissaan keväällä 2018 että ”eri asteinen obstetrinen väkivalta on arkea myös suomalaisilla synnytysosastoilla”.

Pohdin tässä kirjoituksessa synnytyksiin liittyvien jännitteiden kontekstia Suomessa ja tarkastelen kriittisesti joitain Minä myös synnyttäjänä -kampanjan käsitteitä ja jäsennyksiä.

Synnytyksessä hoitohenkilökunta toimii ja kamppailee pitääkseen lapsen hengissä ja jotta synnytyksen aikana ei tapahtuisi lapsen terveyttä vaarantavia asioita. Myös äiti halutaan pitää hengissä ja terveenä. Äidin psyykkinen täyttymys ja onnellisuus tulee vasta näiden tavoitteiden jälkeen. Tämä prioriteettijärjestys voi tuntua hankalalta yksittäisen naisen näkökulmasta: synnyttäjälle tapahtuma on ainutlaatuinen ja monet haluavat kokemuksesta kaiken irti. Sairaalan näkökulmasta jokainen syntyvä vauva halutaan pitää hengissä. Tästä prioriteettien erosta näyttää seuraavan monelle äidille tunne, ettei ole tullut kuulluksi tai nähdyksi.

Viime vuosina, ehkä jopa viime vuosikymmenien aikana, synnytykseen on ladattu aikaisempaa enemmän odotuksia. Sen tulee olla aktiivinen, luonnollinen, voimaannuttava, jopa ekstaattinen ja orgastinen – synnyttävälle naiselle. Kun johonkin tapahtumaan ladataan uusia odotuksia, syntyy myös uudenlaisia pettymyksiä. Naisten voimaannuttaminen, kyky tunnistaa kipua ja valita haluamansa erilaisista kivunlievitysmenetelmistä ovat hienoja tavoitteita ja saavutuksia. Samalla voimaantuvaa naista vastassa ovat sellaiset teot, tekniikat ja henkilöt, jotka kaventavat tuota voimaantumisen aluetta ja tunnetta että on tullut kuulluksi ainutlaatuisena yksilönä. Synnytys itsessään saattaa yllättää biologisena prosessina, jossa nainen ei voikaan olla ohjaksissa, perua, neuvotella. Synnyttäjä on lopulta statisti ”luonnon suuressa näytelmässä”.

Nyt käynnistynyt kampanja pyrkii tuomaan esille kaltoinkohdeltujen synnyttäjien äänen. Kampanja on herättänyt sosiaalisessa mediassa huomiota, eli siinä mielessä se on onnistunut. Huomiotaloudessa huomion saa voimakkaalla retoriikalla ja käsitteillä, jotka ovat yhtä aikaa yllättäviä ja tuttuja. Valitut käsitteet sisältävät kuitenkin muutamia kysymyksiä.

Ensinnäkin väkivalta. Minä myös synnyttäjänä -kampanja puhuu synnytysväkivallasta, englanninkielisillä sivustoilla käytetään käsitettä ”obstetric violence”. Kokevatko naiset Suomen synnytyssairaaloissa väkivaltaa? Kampanjassa väkivallaksi voidaan luokitella monenlaisia tekoja naureskelusta tahalliseen fyysiseen vahingoittamiseen. Olisiko kuitenkin synnytyksiin liittyvien konfliktien purkaminen tehokkaampaa, jos kielteisistä kokemuksista kerrottaisiin ja niitä analysoitaisiin mahdollisimman monisävyisesti? On siis erilailla, eri asteisesti satuttavia kipuja, ahdistumista ja tuskaa, joiden taustalla on erilaisia tapahtumia vakavista hoitovirheistä tylyyn kommunikaatioon. Ne ovat seurausta monista tapahtumaketjuista ja syiden kimpuista, ja hoitohenkilökunnan merkitys tapahtumien kulkuun vaihtelee.

Toiseksi kulttuuri. Johtuuko naisten väärinkohtelu taustalla vaikuttavasta synnytysväkivaltakulttuurista? On toki mahdollista, että Suomessa vallitsee synnytysväkivaltakulttuuri, joka selittää tyhjentävästi kaiken edellä kuvatun synnyttäjien kokeman. Tämä pitäisi ensin kuitenkin todistaa tutkimuksilla. Jotta voisi todeta väkivaltakulttuurin, pitäisi olla havaittavissa laajasti jaettu, perustavanlaatuinen arvo- ja toimintajärjestelmä, joka tukisi ja ajaisi hoitohenkilökuntaa toistuvaan väkivaltaan potilaita kohtaan. Pelkästään useiden todistajien lausunnot omista kokemuksista eivät riitä tätä todentamaan. On myös monia naisia, jotka eivät ole kokeneet väkivaltaa ja jotka kenties ovat kokeneet välittämisen ja hoivan kulttuuria.

Näiden uusien, uhrien kokemuksia korostavien käsitteiden käyttöönotto on ongelmallista myös siksi, että ne helposti sementoituvat mediassa ja sosiaalisessa mediassa totuuksiksi. Lopulta muut näkökulmat ja tulkinnat leimataan takapajuisiksi ja naisvihamielisiksi. Näin saattaa tapahtua etenkin kulttuurissamme, jossa halutaan suojella uhreja ja jossa uhrin tarina on lähes aina vastaansanomaton. Yhdysvaltalaiset sosiologit Bradley Campbell ja Jason Manning ovat puhuneet uhriuden kulttuurista (The Rise of Victimhood Culture: Microaggressions, Safe Spaces, and the New Culture Wars, 2018), jossa uhrien tarinat nousevat aikaisempaa arvostetumpaan asemaan ja jossa todisteeksi vääryydestä riittää aina uhrin tulkinta tapahtumista. Tällaisessa ilmapiirissä sekoittuvat helposti kritiikki, joka kohdistuu kokemusten käsitteellistämiseen ja niistä vedettyihin johtopäätöksiin (jota itse tässä kirjoituksessa siis teen), ja kritiikki joka kohdistuu itse kokemukseen (jota en tässä tee).

Ovatko naisten kurjat synnytyskokemukset tähän mennessä olleet täysin pimennossa? Eikö synnyttäjiä ole aikaisemmin voimaannutettu ja kuunneltu? Kun itse olin kahteen otteeseen raskaana 1990-luvun alussa, olin hyvin tietoinen monista mahdollisista ongelmista. Silloin oli käynnissä yksi luonnollisen synnytyksen aalloista. Luin itse perinteisiä ja aktiivisen synnytyksen oppaita, seurasin luonnollisen synnytyksen keskusteluja ja osallistuin jopa pariin tilaisuuteen, jossa aktiivista, luonnonmukaista synnytystä pyrittiin edistämään.  Tämän innoittamana päätin itse synnyttää molemmat tyttäreni synnytysjakkaralla. Silloinkin oli havaittavissa jännite ”luonnollisen” ja medikalisoidun synnytyksen välillä.

Vaikuttaa siis siltä, että jännite synnyttäjän ja hoitohenkilökunnan sekä luonnonmukaisen ja teknologisoituneen synnytyksen välillä on sitkeä ja pitkäaikainen. Meillä on samaan aikaan modernisaation mukanaan tuomat, elämää helpottavat ja elinvuosia lisäävät teknologiat ja näiden teknologioiden riskit ja haitat. Uudet synnyttäjäsukupolvet havahtuvat tähän jännitteeseen vuorollaan ja jäsentävät sitä ajankohtaisilla käsitteillä. Tällä hetkellä ratkaisua moniin ongelmiin etsitään henkilökohtaisten kokemusten ja tuntemusten jakamisella sosiaalisessa mediassa, globaaleissa sosiaalisen median alustoja hyödyntävissä kokemusyhteisöissä sekä käsitteillä, jotka ankkuroivat kokemukset valtarakenteisiin.

---

Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Näin esiintymisvalmentajasta tuli vaalimeedio – Vierailijablogissa Severi Hämäri

Olen ollut mukana kun puhetaidon valmentajat ilmestyivät poliittisen kommentoinnin pariin viime vuosina. Ja mikä ettei. Kommentit tuottavat hyvää poliittista viihdettä. Puheiden retorisista yksityiskohdista saa nimittäin mehukkaita huomioita irti. Lisäksi puhetaidon ja viestinnän asiantuntijat voivat tuoda esiin käytettyjä vaikuttamiskeinoja. Tällöin lisätään ymmärrystä politiikasta ja sen tarinoista.

Tarkastelen tässä vierasblogissa tapaa, jolla esiintymisvalmentajia ja puhetaidon opettajia nostetaan esiin mediassa. Meidän halutaan nimittäin ottavan roolin, johon emme oikein kuulu.

Kun toivotaan vaalien tuloksen ennalta kertovaa meediota, mennään rajan yli. Esimerkiksi Talouselämä julkaisi 12.4. artikkelin ”Kriisiviestinnän asiantuntija: Jussi Halla-aho vetää hallitusneuvottelut, Antti Rinne tuhosi sdp:n mahdollisuudet”.

Talouselämän artikkelissa kriisiviestinnän kouluttaja Katleena Kortesuon esittämä arvaus vaalituloksesta tuodaan esiin ikään kuin se olisi vahvasti perusteltu analyysi. Jutun tekstiin on laitettu määrittäviä verbejä “arvioi” ja “uskoo”, mutta otsikointi sekä jutun suuren osan käyttäminen analyysin esittämiseen antaa täysin toisenlaisen vaikutelman. Toiveena selvästi on, että joku kertoo ennakkoon, miten vaaleissa käy. Miksi muuten tällaista artikkelia edes julkaistaisiin?

Sama toistui myös Ylellä ajankohtaisohjelma Sannikka&Ukkolassa (12.4.2019). Toimittajat vaativat ohjelman lopussa veikkauskierroksen vaalituloksesta. Tässä yhteydessä Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä kieltäytyi arvaamasta. Sen sijaan Kortesuo ja liikemies Jari Sarasvuo esittivät veikkauksen. Tuolloin Kortesuo veti hieman toisenlaisen johtopäätöksen, ja arvioi Sosialidemokraattisen puolueen voittavan. Syynä kahdelle eri veikkaukselle (samana päivänä) oli se, että Sannikka&Ukkola oli nauhoitettu ennakkoon.

Kortesuo on politiikan kommentoijana ansioitunut. Jos olisin politiikan toimittaja ja kun jotain pitäisi analysoida, hän olisi omalla yhteydenottolistalla korkealla, takuulla ennen itseäni.  Hänen arvauksensa perussuomalaisten voitosta perustui selvästi vahvaan kokemukseen politiikan aktiivisena ja analyyttisenä seuraajana. Mutta vaalitulosta ei silti voi johtaa Kortesuon Talouselämässä esittämistä premisseistä.

Nopeana yhteenvetona: Yksi premissi artikkelissa oli, että pelko ja huoli saa ihmisen kannattamaan kovempia arvoja ja siksi osan jopa äänestämään laitaoikeistoa. Toinen oli dissonanssianalyysi maahanmuuttoon ja ilmastoon liittyen: poliittisessa keskustelussa maahanmuuttokysymykset ja ilmastokysymykset koetaan ennemmin joko-tai kuin sekä-että -asetelmana. Tästä syystä myös äänestäjät, kolmannen vaihtoehdon puutteessa, jakaantuvat näiden kysymysten suhteen perussuomalaisten potentiaalisiin äänestäjiin ja muiden puolueiden kannattajiin.

Kolmas premissi oli, että SDP:n johtoasema oli gallupeissa laskenut ja perussuomalaisten kannatus noussut kohti vaaleja. Neljäs premissi puolestaan oli, että Perussuomalaisten puheenjohtaja on esiintynyt vakuuttavammin kuin SDP:n. Antti Rinteen terveydentila vaikuttaa heikentäneen hänen esiintymistään. Tässä voi olla vielä jotain piiloon jääviä oletuksia. (Kuten se, että perussuomalaisten kannatus on aiemmissa vaaleissa ollut suurempi kuin gallupeissa – tai se, että populistien menestystä erinäisissä ulkomaisissa vaaleissa ole osattu ennakoida.)

Mielipidemittauksia on kuitenkin viime vuosina tarkistettu siten, että ne näyttäisivät paremmin myös Perussuomalaisten todellisen kannatuksen. Ero viimeisen mittauksen aikana oli iso ja ennakkoon äänestäneiden osuus tuntuva. Lisäksi monia muita selittäviä malleja voidaan tarjota vaalituloksen muodostumiselle, kuten protesti perinteisiä puolueita vastaan ja toive muutoksesta, joka tällä protestilla voitaisiin saada aikaan.

Tältä pohjalta Perussuomalaisten voiton ennustaminen näillä oletuksilla kahta päivää ennen vaaleja vaikuttaa oudolta. Olihan se mahdollista, mutta onko se premissien nojalla todennäköistä? Kortesuon analyysi on laadukas, mutta ei sitä miksi se Talouselämän jutussa esitetään.

Kortesuo itse kommentoi asiaa blogissaan. Hänen mukaansa analyysi on puolueeton ja pakottava: vaikka hän haluaisi olla toista mieltä, tämä on johtopäätös, joka seuraa.

Haasteeksi nousee eettinen ongelmallisuus. Oli hän oikeassa tai ei arvauksessaan, Kortesuolla ei ole minkäänlaista vastuuta väitteestään. Hän voi yhdessä yhteydessä veikata yhtä ja toisessa toista tulosta.

Yrittäjää ei kai kuitenkaan pitäisi syyttää yrittämisestä. Puhetaitokommentaattorien muuttuminen viihdyttävästä ja hyödyllisestä lisästä poliittisiksi ennustajiksi on median vastuulla. Tämäkin on ymmärrettävää, sillä epävarmassa tilanteessa halu tarjota varmoja vastauksia kasvaa. Lisäksi se, että joku sanoo varmalla äänellä ennakkoon, että Perussuomalaiset ovat vaalien voittaja, myy juttuja ja tuottaa mainostuloja.

Mutta puhetaidon valmentajilla ei ole tällaisia lahjoja eikä kokonaisvaltaista ammattitaitoa juuri tähän tehtävään.

Severi Hämäri on Kriittisen korkeakoulun puheenjohtaja ja puhujakoulun vastaava opettaja.

---

Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Mikä kokemus? Kokemuskertomusten kriittisestä voimasta – Vierailijablogissa Sanna Tirkkonen

Kertomusten vaarat on narautellut valtamedioita henkilökohtaisten kokemuskertomusten löperöstä käytöstä sekä kyseenalaistanut tunnepitoista someviestintää, jossa omien kokemusten jakamiseen kannustetaan kritiikittömästi. Yksittäiseen kokemukseen vetoamista ei usein pidetäkään kovin hyvänä perusteluna näkemyksille, jotka koskevat maailman tilaa tai ilmiöiden selittämistä laajemmin. Voimakas omakohtainen kokemus voi joskus myös estää näkemästä asioita toisten näkökulmasta. Kokemuskertomuksilla voi kuitenkin olla tärkeä kriittinen rooli julkisissa keskusteluissa, minkä takia on hyvä pohtia kokemuksen ja tiedon välille rakennettua vastakkainasettelua.

Tarkemmin ajateltuna ei ole lainkaan selvää, mitä kokemuksella tarkoitetaan. Edellisten eduskuntavaalien ajoilta monelle on jäänyt mieleen populistipuolueen entisen puoluesihteerin toteamus, ettei tarinan todenperäisyydellä ole merkitystä, koska ”näin nämä asiat koetaan”. Lausahdus jäi elämään esimerkkinä poliittisesta keskustelukulttuurista, jossa faktat ovat menettäneet hohtonsa. Samalla kokemukseen vetoaminen yhdistyi piittaamattomuuteen totuudesta. Arkikeskusteluissa ei ole edelleenkään tavatonta viitata kokemusasiantuntijoihin irrallaan hoiva-alojen kontekstista – ja ivalliseen sävyyn: ”kaiken maailman kokemusasiantuntijat” huutavat keskustelupalstoilla, että rajat täytyy laittaa kiinni ja maahanmuuttajien sosiaalituet poistaa!

On kuitenkin ilmeistä, ettei paneelikeskustelun poliitikko vedonnut puheessaan juuri kokemusasiantuntijoihin, moninaisiin haavoittuviin ryhmiin, joiden kokemustietoa tarvitaan silloin kun vaikkapa terveys- ja sosiaalipalveluja, vapaaehtoistoimintaa tai kaupunkiympäristöjä suunnitellaan. Puoluesihteeri viittasi kokijoihin suurena vaiennettuna kansana ja yhtenäisenä massana, mikä on tyypillistä populistiselle kielenkäytölle, ei niinkään mielenterveys- tai päihdekuntoutujiin, turvapaikanhakijoihin, lastensuojelun ja vanhustenhuollon asiakkaisiin tai esteettömyyden tärkeydestä puhuviin henkilöihin.

Sanaa ”kokemus” voidaan itse asiassa käyttää hyvin erilaisissa merkityksissä, ja eri kielialueilla sanaan liitetään erilaisia assosiaatioita. Suomeksi kokemus kalskahtaa usein täysin henkilökohtaiselta ilmiöltä tai yhtäkkiseltä tapahtumalta, mutta sanalla voidaan tarkoittaa myös ajan kanssa kertynyttä asiantuntemusta: ”Hän on oikea henkilö tehtävään, sillä hänellä on paljon kokemusta tältä alalta.” Joskus taas vaikkapa konsertista tai terrori-iskusta puhutaan jaettuna kokemuksena – tai lamasta sukupolvikokemuksena, jolloin oletus on, ettei kokemus sittenkään ole täysin subjektiivinen asia. Teoreettisimmissa keskusteluissa kokemukseen liittyy tiedollinen ulottuvuus, mikä erottaa sen pelkästä aistimuksesta tai fyysisestä tuntemuksesta. Kokemuksen sosiaalista luonnetta painottavat tutkijat korostavat puolestaan sitä, kuinka kielelliset ja kulttuuriset todellisuudet mahdollistavat kokemukset tietynlaisina. Itsensä voi kokea esimerkiksi keskiluokkaisena kuluttajana tai ADHD-lapsena ainoastaan, mikäli nämä yhteisesti jaetut käsitteet ja niihin liittyvät kulttuuriset käytännöt ovat tuttuja.

Kertomusvaaralaiset ovat varoittaneet kokemuskertomusten hämärtävän faktan ja fiktion rajoja journalismissa. Onkin ongelmallista asettaa kokemus ja totuudenmukaisuus jyrkästi vastakkain. Kokemuksen taipumattomuus puhtaaksi faktaksi ei kuitenkaan ole samankaltainen ongelma silloin, kun tavoitteena on ymmärtää potilaan kipukokemusta sairaalakontekstissa. Kipu ei ole vähemmän kipua, vaikka emme osaisi ollenkaan selittää sitä. Kokijalleen yksinäisyyden tai epäoikeudenmukaisuuden kokemukset eivät myöskään ole vähemmän tosia, vaikka ne olisivatkin edeltävien kokemusten ja tulkinnan värittämiä. Joskus kouriintuntuvat kokemukset saattavat myös tuntua täysin epätodellisilta.

Kokemus ja tieteellinen tieto eivät kuitenkaan ole vastakohtia. Vastakkainasettelu tuottaa pahimmillaan tiedevastaisuutta siellä, missä koetaan kohtaamattomuutta. Esimerkiksi valelääkäritapauksissa monet potilaista kokivat heidät vuorovaikutukseltaan erinomaisiksi verrattuna etäisiksi jääviin ammattilaisiin. Vaihtoehtoisten hoitomuotojen ja eräiden karismaattisten lääkärien suosio perustuu kokemusten kuuntelemiseen ja vuorovaikutuksen huomioimiseen.

Kokemuksia itse asiassa tutkitaan paljon humanistisin ja yhteiskuntatieteellisin menetelmin, jolloin kokemusten analysointi ei välttämättä tähtää syy-seuraussuhteiden selittämiseen. Yksittäisestä kokemuksesta ei voi tehdä yleistettyjä väittämiä siitä, mistä jokin ilmiö johtuu, vaikka terveyssivustoilla onkin voinut saada mediatilaa tekemällä oman suolistontoimintansa perusteella yleistyksiä siitä, miten muidenkin kannattaisi syödä. Yksinäisyydestä, mielenterveysongelmista, köyhyydestä, lähisuhdeväkivallasta tai siviilien sotakokemuksista jäisi kuitenkin olennaisia asioita ymmärtämättä, jos kokijoita ei kuultaisi. Tieteellisen käsitteellistämisen piiriin tuleekin tuoda sellaisia ilmiöitä, joille ei ole vielä sanoja.

Filosofisen tietoteorian alalla puhutaan episteemisestä eli tietoon liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta, jolla voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa. Ensinnäkin voimme tunnistaa tilanteita, joissa henkilö ei tule kuulluksi jossakin tilanteessa, esimerkiksi kokouksessa, koska paikalla olevat ihmiset olettavat hänen olevan väärä henkilö tuomaan asian esille. Henkilö saattaa osata ilmaista ja perustella asiansa erinomaisesti mutta tulee ohitetuksi ulkoisen olemuksensa, oletetun pätevyytensä, sukupuolensa, taloudellisen asemansa tai syntyperänsä takia.

Toinen tiedollisen epäoikeudenmukaisuuden muoto liittyy kokemuksen sanoittamiseen: monet eivät ole alun perinkään päässeet osallisiksi niihin käytäntöihin, joissa kokemuksia käsitteellistetään, jolloin oman tilanteen kannalta olennaiselle ilmiölle ei ole tarvittavia sanoja. Tällöin ilmiö saattaa jäädä kokonaan pimentoon tai sitä selitetään ulkoapäin, jolloin on mahdollista, että selittämiseen ja neuvojen antamiseen osallistuvat ainoastaan henkilöt, jotka eivät tunne ilmiön kaikkia olennaisia puolia tai tulkitse sitä erityisen merkittäväksi. Köyhyyden kanssa kamppailevalle tuskin on hyödyllistä tarjota keskiluokkaista säästöniksiä, jonka mukaan kannattaa aina ostaa laatua.

Tietysti voimme suhtautua empaattisesti toisiin ihmisiin ilman omakohtaista kokemusta, mutta ilmiö uhkaa jäädä marginaaliin, mikäli sitä ei ole alkujaankaan tunnistettu hyvin. Tällöin epäkohtien tuominen julkisen keskustelun piiriin on hankalaa. Viime vuosina seksuaaliseen häirintään ja kaltoinkohteluun sekä erilaisiin epäasiallisiin vallankäytön muotoihin puuttuminen on edellyttänyt henkilökohtaisten kokemusten ulostuloja, mutta myös sitä, että meillä on käsitteet ilmiöiden tavoittamiselle ja välineitä ymmärtää niiden yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Useat samankaltaiset, henkilökohtaisilta vaikuttaneet kokemukset, joita esimerkiksi #metoo-kampanja ja Leaving Neverland -dokumentti toivat esille, voivatkin osoittaa ilmiöillä olevan toistuvia mekanismeja – ja ettei kokemuksen kanssa olekaan yksin.

Hyvin perustellulla kokemuskertomusten käytöllä on siis paikkansa julkisessa keskustelussa, mutta niin on myös kertomusten kriittisellä analyysilla. Tälläkin hetkellä vaalikeskusteluissa viitataan jatkuvasti sekä poliitikkojen omiin että potentiaalisten äänestäjien yksilökokemuksiin, jotta poliitikko voisi viestiä olevansa lähellä kansalaisia ja vedota faktojen lisäksi tunteisiin. Edelleen on siis kysyttävä, mitä kokemuskertomuksella tavoitellaan ja voinko seistä tämän tavoitteen takana. Joskus vastaus saattaa olla: ”Kyllä voin.”

Sanna Tirkkonen on kokemuksen merkityksistä väitellyt filosofian tutkijatohtori Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa. Kirjoituksessaan hän pohtii kokemuskertomusten kriittistä roolia julkisissa keskusteluissa ja kysyy, mitä kokemuksella oikeastaan edes tarkoitetaan.

---

Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Olisinpa tiennyt, että ihminen on onnellinen eläin – kertomusmaltillisia näkökulmia itsen kertomiseen?

Kertomuksen vaaroille ”käräytettiin” jo kesällä 2018 silloin sosiaalisessa mediassa suosittu #olisinpatiennyt-meemi, jossa ihmiset kertoivat, miten haluaisivat nuorempaa minäänsä opastaa.

En kesäkiireiltä ehättänyt tarttumaan siihen tuoreeltaan, mutta olen jäänyt pohtimaan aihetta. Itse asiassa olen palannut siihen toistuvasti, kun olen syksyn ja talven mittaan puhunut itsen kertomisesta muun muassa Kertomuksen vaarojen oman kurssin luennoilla sekä yhteisesityksessä Tarinateatteri VOXin kanssa. Sinänsä tämän tyyppiset meemit kiertävät ja palaavat, joten momentum on itsestä puhumisen ja itsen esittämisen kyllästämässä somemaisemassa koko ajan käynnissä. Ennen psykoterapeutti Maaret Kallion Helsingin Sanomissa aloittamaa #olisinpatiennyt-kampanjaa hetken villitys oli listata seitsemän ensimmäistä työpaikkaa aihetunnisteella #sevenfirstjobs.

Jo vuonna 2010 on Yhdysvalloissa perustettu ”It Gets Better” -projekti, jonka päämäärä on ehkäistä seksuaalivähemmistöihin kuuluvien nuorien itsemurhariskiä ja valaa näihin yhteisöihin toivoa: aikuiset aktivistit kertovat nuorille, että vaikka nyt on vaikeaa, toivoa on! #olisinpatiennyt-kampanja on myös kommunikaatioeleenä ehkä tarkoitettu voimauttamaan nuoria, mutta sen kerronnallinen suunta – itseltä itselle – tekee siitä myös kertomuskriittisesti kiehtovan ilmiön.

Sekä #sevenfirstjobs- että #olisinpatiennyt-meemiä kritisoitiin siitä, että niihin tulee helposti olettaneeksi nousujohteisen kertomuksen, jossa jäätelönmyyjästä tulee viestintäpäällikkö ja nolosta, epävarmasta nuoresta tasapainoinen ja itsevarma aikuinen. Kertomuskriittiset versioinnit seurasivat nopeastikin, mistä esimerkkeinä mainittakoon Ismo Kiesiläisen ja Janica Branderin blogikirjoitukset sekä Tuomas Kyrön parodinen versio, jossa nuorta ylioppilasta ei todellakaan kiinnosta kuunnella, mitä ylioppilasjuhlien iltahämärissä pihakeinuun ilmestynyt keski-ikäinen kirjailija yrittää selittää.

Kuten mitkään kertomukset, myöskään #olisinpatiennyt-kertomukset eivät ole automaattisesti vaarallisia – niiden ”vaarallisuus” riippuu siitä, minkälaista kertomusta itsestään itselleen (ja samalla siis someyleisölleen) kertoo. Sinänsä ajatus on houkuttava ja ihana: voidapa kommunikoida minänsä eri versioiden kanssa. Asetelma olettaa ensimmäisen persoonan kertojan (”minäkertojan”), jolla on kaikki tiedollinen pääsy ja hallinta menneeseen minäänsä ja yli tämän vähäisemmän hahmon henkisen hämmennyksen. Toisaalta yhtä hyvin voisi valita olla minäkertoja, joka eläytyy niin tiiviisti aiempaan itseensä, ettei yritäkään ottaa haltuunsa tällaisen kerronnallisen ja epistemologisen mestaroinnin valta-asetelmaa, kuten Dorrit Cohn havainnollistaa ensimmäisen persoonan kerronnan eri reittejä klassikossaan Transparent Minds(1978, 143).

Nämä vaihtelut ovat ennen kaikkea etäisyyden vaihteluita. #olisinpatiennyt-meemissä etäisyys on suuri mutta ristiriitainen: omia nuoruuden epävarmuuksia on helppo kuvata empaattisesti ja eläytyen, mutta nimenomaan tiedollinen vaade, tarve uuttaa opetus jälkipolville jaettavaksi aiheuttaa sen, että ikään kuin vakumoidaan mennyt elämä ja kokemus ja tarjotaan siihen vastaukseksi jotain tsemppaavaa.

Mutta olisimmeko valmiit kuulemaan, mitä 20 vuotta vanhemmalla versiolla olisi sanottavana meille NYT? Voiko olettaa jotain valmiuden pistettä, josta käsin ”vihdoin tiedämme”? Yhtä tärkeä aihetunniste olisi #oppisinpajoskus.

***

#olisinpatiennyt-meemi palasi mieleeni, kun luin Harry Salmenniemen novellikokoelman Delfiinimediaatio ja muita novelleja (2019). Se jatkaa edellisen novellikokoelman, Uraanilampun (2017), viitoittamalla tiellä, jossa näennäisesti ei-fiktiiviset tekstit alkavatkin viettää kohti jotain kiikkerää, pienistä yksityiskohdista vaivihkaa vuotavaa kelmeää asia-proosan ja proosa-asian sekaista maaperää. Lupaavasti jo Uraanilamppuun sisältyi kertomuksesta kertova novelli ”Kertomus”, mutta Delfiinimeditaatiossa on niin ikään ”itsen kertomisen” kannalta kiinnokkaita kirjoitteita. #olisinpatiennyt-tarinoiden tunnepitoisuudelle lakonista vastapainoa tarjoilee ennen kaikkea novelli ”Ihminen on onnellinen eläin”, joka oikeastaan käsittelee itsen kertomisen haastavuutta – sillä novellin kertojalle kaikki tällainen fabulointi on jotain sietämättömän banaalia. Jo novelli alkaa: ”Todellisuudessa vain kuolema ja tyhjyys koskettavat minua, mutta yritän sisukkaasti jatkaa näiden sinänsä yhdentekevien kertomusten parissa ja teeskennellä elämää.” (135, kursivointi alkuperäinen.) Kertoja oikeastaan kyseenalaistaa myös kaunokirjallisuuden hyödyn ja relevanssin: opettavatko Tšehov ja Tolstoi meille todella mitään ja ”Kuinka moni meistä pystyy suhtautumaan vakavasti estyneen piian valmiiksi katkeriin lemmenleikkeihin?” (138.)

Novelli on valitusta itsen kertomisen turhuudesta ja samalla kehotus syleillä keskinkertaisuutta, sillä nimenomaan keskinkertaisuutensa apaattisesti hyväksyvä ihminen todella on ”onnellinen eläin”. Kuitenkin kertoja tulee kuin ohimennen kertoneeksi seikkoja ja anekdootin aihioita, jotka voisivat konventionaalisesti olla kiinnostavia ja ylittää kerrottavuuden kynnyksen: lapsuudenperheen kipupisteet tai tie neuroosien ja uskottomuuden painolastista kohti seesteisempää parisuhdetta, masennuskaudet, nuoruuden dramaattinen suhde ranskalaiseen rakastettuun, jolla oli ”täydellinen vartalo”. Silti hän toteaa ykskantaan:

”En usko, että sellainen kiinnostaa ketään.

Toisten tarinat ovat toisten tarinoita – meidät on suljettu niiden ulkopuolelle. Lopultakin ainut todella liikuttava asia on se, että mikään ei enää ole liikuttavaa. Meidät on sijoiteltu niin kauas toisistamme, ettemme kuule toistemme sanoja vaikka huutaisimme.” (136.)

Myöskään aikakauslehdistä tuttuihin loppuunpalamis-, masennus- tai muihin sairauskertomusten kaavaan kertoja ei kykene:

”Olen selvinnyt läpi toinen toistaan hirvittävämmistä masennuskausista, mutta ikävä kyllä en voi kertoa, miten olen sen tehnyt – sillä minulla ei ole aavistustakaan, miten kaikki tapahtui. Tiedän vain, että nykyisin en tahdo päivästä toiseen ainoastaan kuolla, ja tämä on suurin onni, jonka voin kohdalleni kuvitella.” (146.)

Kuten useimmissa muissakin Salmenniemen novelleissa, myös tässä kertojaan liittyy tiettyä epäluotettavuutta, epäilyttävyyttä ja paradoksaalisuutta, ei vähiten siksi, että tyylilaji on raivokkaan välinpitämätön ja lakoninen: ”en ole koskaan kokenut mitään todella merkittävää, minulle ei ole koskaan sattunut mitään niin poikkeuksellista, ettenkö sen jälkeen olisi jatkanut elämääni täsmälleen samalla tavalla kuin aiemmin.” (139.) Jos kertojaa asettelisi Kertomuksen vaarojenkin usein käsittelemän Galen Strawsonin diakroonikko–episoodikko-jaotteluun, tuloksena olisi jonkinlainen välimalli: kertoja ei missään vaiheessa kiellä elämänsä olevan diakroninen jatkumo (keskeisimpänä kokemuksellisena ankkurina toimii hampaiden harjaus ja sen naurettavuus, vaikka olisi kuinka pamppailevasydämisesti ihastunut), mutta sen sijaan kertoja kieltäytyy silaamasta tätä jatkumoa Kerronnallisella Merkityksellisyydellä. Kieltäytymällä vasiten kaunokirjallisuuden kohottavimpiin perinteisiin kuuluvasta ”Nyt hän oivalsi” -valaistumisesta kertoja asettuu radikaalisti poikkiteloin odotuksenmukaiseen nähden.

”Ihminen on onnellinen eläin” -novellin kertojan mahdollinen epäluotettavuus osuu lähelle James Phelanin epäluotettavan kerronnan kaksi- tai oikeastaan kuusikohtaista luokittelua: kertojan toimia ovat kertominen (raportointi), tulkinta (”lukeminen”) ja arvottaminen, ja epäluotettava kertoja joko alisuoriutuu (under-, esim. underreporting) näistä tai suoriutuu ”väärin” (mis-, esim. misreporting). Salmenniemen kertoja on tulkinnoissaan havaintokykyinen ja analyyttinen, mutta lakonisuus ja suoranainen kertomusnihilismi saavat hänen alikertomaan ja aliarvottamaan aineksia, joille perinteisesti joko annettaisiin huomattavasti suurempi painoarvo tai jotka minimalistisessa perinteessä pelkistettäisiin ja häivytettäisiin miltei sanomattomuuden hämäriin nurkkiin. Edes Camus’n Sivullisen (L’étranger 1942) välinpitämättömyydestään tunnettu minäkertoja Meursault ei ole näin johdonmukaisen välinpitämätön. Mutta toisaalta Salmenniemen kertoja kuitenkin tulee ilahtuneesti kuvanneeksi äidiltään saamansa parvekekukan nuppua, vaikka heti perään toteaa, että ”Lopultakin todellisuus on sanojen ulottumattomissa” (157). Tämän hän kuitenkin toteaa 22-sivuisen eli väistämättä monisanaisen novellin viimeisellä sivulla.

***

Eräs itsen kertojista kuuluisimmista ja vuolaimmista, Marcel Proust, kirjoittaa romaanisarjansa Kadonnutta aikaa etsimässä (A la récherche du temps perdu, 1913–1927) viimeisessä osassa Jälleenlöydetty aika (Le temps retrouvé) seuraavasti:

”Kyllähän ihminen kokee mutta kokemus muistuttaa negatiiveja, jotka näyttävät täysin mustilta kunnes ne vie lampun ääreen ja joita pitää katsella myös nurjalta puolelta: kokemuksestakaan ei voi tietää mitä se on ennen kuin sen on vienyt ajatuksen yhteyteen. Vasta kun ajatus on valaissut kokemuksen ja antanut sille älyllisen muodon, ihminen erottaa, vaan miten vaivalloisesti, oman tuntemuksensa hahmon.” (249)

Jos nykyisessä sosiaaliseen mediaan painottuvassa itsen kertomisen maisemassa jokin vaara tai ongelma on, se lienee juuri siinä, ettei kokemusta malteta viedä ajatuksen yhteyteen. Tunnetta ja kokemusta painotetaan niin paljon, että opettavaisten nuoruusmuisteluiden kaltaisissa retro-introspektioissa varsinaiselle analyysille ei tahdo jäädä yhtään tilaa liikuttuneisuuden alla. Näin menneessä kokemuksessa jälleenvierailusta – sen jälleenlöytämisestä – tulee itsessään uusi kokemus. Sekään ei ole itsessään ”vaarallista”, mutta sen todistusvoimaa ja opettavaisuutta ei ehkä voi ottaa annettuna.

Salmenniemen Delfiinimeditaatiosta löytyy – jälleen kuin antiteesinä ”Ihminen on onnellinen eläin” -novellin lakonisuudelle – novelli ”Haastattelu”, jossa materiaalina on periaatteessa joiltain detaljeiltaan jo käsittelemääni novellia vastaava esitys erään mahdollisen kirjailijan elämästä, mutta tällä kertaa muotona ja pohjatekstinä on Raymond-lehdessä julkaistu Cheekin haastattelu. Delfiinimeditaation ”Haastattelun” sankari on ”kotimaisen novellistiikan ja eräkirjallisuuden stara” ja kaupunginvaltuutettu, joka saapuu haastatteluun ”metsästyspuvussa ja korkokengissä” ja ”ottaa mojiton ja oluen” (184). Siinä missä ”Ihminen on onnellinen eläin” latistaa merkityksellisiltäkin kuulostavat elämänvaiheet kertomisen mahdottomuuden 50 harmaaksi sävyksi, ”Haastattelu” puolestaan paisuttelee latteaa menestyjäpuhetta ja alleviivaa sen mitäänsanomattomuutta:

”Välillä mä haluisin huutaa koko maailmalle, että mua kalvaa syyllisyys, että mun pitäisi olla parempi. Mun pitäis koko ajan tehdä enemmän ja kovempaa ja nukkua vähemmän ja reenata kovemmin. Vaikka olisin antanut kaikki mun paukut, niin mun viimeiset ajatukset on, että pitäisi olla parempi. Se on tragedia. Se on vankila. Se on ihan sairasta.” (187.)

***

Itseymmärrystä ei voi tiristää väkisin, eikä sitä voi aina ehkä kommunikoida kertomuksin, jos tilanne on päällä. Ja 20 vuoden päästäkin on hyvä pitää mielessä, että jo taakse jääneestä rakenneltu kertomus on vain yksi mahdollinen monista. Menestystä, nousujohteisuutta ja itsemanagerialismia ja -brändäämistä painottavassa ja vaativassa kertomusmaastossa ”Ihminen on onnellinen eläin” -novellin kaltaiset tekstit tuntuvat ilmeisestä äärimmäisyydestään huolimatta tasapainottavilta eleiltä. Toisaalta, kun ottaa huomioon Salmenniemen novellien monimielisyyden, voi myös olla, että Delfiinimeditaatioon oli ansa viritettynä kertomuksenvaaralaiselle ja haksahdin oitis – kohtuuttomuudessaan novellia “Ihminen on onnellinen eläin” voisi ehkä myös lukea parodiana kertomuskriittisyydestä!

Niin tai näin, kertomusnihilistinen novelli voi antaa aineksia kertomusmaltilliseen olemiseen ja elämiseen – siitä kertomiseen tai kertomatta jättämiseen.

Tytti Rantanen

 

Kirjallisuutta:

Cohn, Dorrit 1978/1983: Transparent Minds. Narrative Modes for Presenting Consciousness in Fiction. Princeton University Press, Princeton & New Jersey.

Phelan, James 2005: Living to Tell About It. A Rhetoric and Ethics of Character Narration. Cornell University Press, Ithaca & London.

Proust, Marcel 1927/2007: Kadonnutta aikaa etsimässä 10. Jälleenlöydetty aika (A la recherche du temps perdu. Le temps retrouvé). Suom. Annikki Suni. Otava, Helsinki.

Salmenniemi, Harry 2019: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja. Siltala, Helsinki.

Strawson, Galen 2004: Against Narrativity. Ratio(new series) XVII, 428–452.

Strawson, Galen 2015/2016: En ole kertomus (The Unstoried Life). Suom. Jukka Mikkonen. Niin & näin3/16, 23–27. Verkossa: netn.fi/node/6890

Aamurutiinivideoiden kerronnallinen hämäryys ja sen seuraukset – Vierailijablogissa Veera Laine

Lifestyle-videoblogit eivät ainoastaan kerro tekijästään ja hänen elämästään, vaan yleisemmin siitä, miten tätä elämää tulisi elää.  Vaikka YouTubeen tuotetaan yhä kaikenlaista sisältöä, on videoblogien noin kymmenvuotisen historian aikana tapahtunut yhä enenevässä määrin siirtymä henkilökohtaisesta yleiseen. Taloudellisesti tuottava videoblogi on yhä harvemmin persoonallinen, vain tekijänsä henkilökohtaisesta elämästä kertova kanava.

Erityisen näkyvästi edellä esitetty väite tulee todistetuksi niin sanotuissa aamurutiinivideoissa, joissa videobloggaajat näyttävät aamuiset toimensa. Englanninkielisillä hakusanoilla morning routine saa YouTubessa miljoonia hakutuloksia. YouTube-yleisölle on tarjolla muun muassa pariskuntien, lasten, Barbie-nukkejen ja Little Pet Shop -hahmojen aamurutiineita, mutta suosittua valtavirtaa ovat kuitenkin kauneuteen, terveyteen ja muotiin keskittyvien (nais)videobloggaajien videot. Nämä aamurutiinivideot peräänkuuluttavat säännöllistä elämänrytmiä ja terveellisiä elämäntapoja. Videoita leimaavat self-helpille ominainen itsestä huolehtimisen ja jatkuvan itsensä kehittämisen eetos.

Otetaan esimerkiksi yhdysvaltalaisen lifestyle-videobloggaaja Cambria Joyn aamurutiinivideo. Aamurutiinivideoiden lajityyppiin ensi kertaa tutustuva saattaa hieraista silmiään ja ihmetellä, miksi tällainen video on tehty. Videossa esitetyt rutiinit ovat Raamatun opiskelua lukuun ottamatta melko tavanomaisia alkaen sängyn petaamisesta vedenjuontiin ja terveelliseen aamiaiseen. Toisteisen arkielämän kuvauksina aamurutiinivideot asettuvat poikkiteloin kerrottavuuden ihanteen kanssa. Mikä idea on kertoa sängyn petaamisesta? Videoista puuttuu yllätys, käänne tai epätasapaino, joka usein täysimääräiseltä kertomukselta on vaadittu. Kerronta ei nojaakaan niin paljon tekijän henkilökohtaiseen elämään ja sen kokemuksellisuuteen, vaan siihen, mitä katsojan pitäisi tehdä tai mitä elämässä yleensä pitäisi tehdä. Cambria Joy viittaa miltei enemmän katsojaansa kuin itseensä. Tämä näkyy paitsi suostuttelevassa toisen persoonan puhuttelussa, myös you-pronominin geneerisessä käytössä, jonka avulla pyritään hetkittäin luomaan jaettavaa ja tasapäistävää kokemuksellisuutta.

I immediately start to make my bed. This makes my room and just feel so much cleaner I feel so productive in the morning when I do this and I just like the way it feels to just wake up and make a cup of coffee and get my bed made and clean and it just starts the day of on such a great note. It only takes a couple minutes to do and so if you don’t make your bed in the morning I really suggest trying it out because I feel like it just improves your mood so much

Videoiden äkkiseltään arvioituna mitäänsanomaton verbaalinen kerronta kätkee sisälleen monta tulkinnallista epäselvyyttä. Kertovatko videot tekijänsä omista aamurutiineista, kuten tavanomaisimmin käytetyt otsikot ”My Morning Routine” ja ”My Everyday Morning Routine” ehdottavat vai onko kyseessä vain malliesimerkki hyvästä ja tavoiteltavasta aamusta? Omakohtaisuus ja geneerisyys luovat yhdessä videoihin ratkeamattoman paradoksin. Sekä ”tavallisen” henkilön tavanomaisten aamurutiineiden kiinnostavuus että hänen auktoriteettinsa muiden opastajana voidaan kyseenalaistaa. Yhdessä nämä kaksi kenties täyttävät jonkinlaisen kerrottavuuden minimivaatimuksen. Opastavan kerronnan ja omakohtaisen kerronnan muodostama yhteensulauma kuitenkin vaikeuttaa videoiden mediakriittistä tarkastelua merkittävästi.

Käytetystä moodista nimittäin riippuu, mihin mediakriittisen katsojan olisi syytä kiinnittää huomiota. Ohjetta tarkastellessa relevantteja kysymyksiä ovat esimerkiksi, millä auktoriteetilla ohjeistaja toimii ja perustuvatko ohjeet varmennettuun tietoon. Omaelämäkerrallista tekstiä tarkastellessaan voidaan epäillä, kuvaako video tekijänsä tosielämää vai onko elämä sittenkin sepitettyä. Aamurutiinivideoissa nämä kaksi keskenään kamppailevaa moodia muodostavat puuron, josta katsoja ei enää havaitse eri esitystavoille ominaisia piirteitä. Tätä voidaan pitää kerronnallisena strategiana, jonka avulla tärkeät mediakriittiset kysymykset voidaan sivuuttaa. Monitulkintaisuus on suojamuuri, jonka takana videobloggaajan on hyvä ja turvallinen olla.  Kun teksti vetoaa samanaikaisesti sekä omakohtaisuuteen että normatiiviseen ohjeellisuuteen, jäävät aamurutiinivideot sekä faktantarkastuksen että eettisen tarkastelun ulottumattomiin.

Mitä vaaroja näihin videoihin liittyy? Eivätkö terveelliset elämäntavat ja säännöllinen rytmi ole joka tapauksessa kannatettavia asioita riippumatta niiden todenperäisyydestä? Viimeksi esitettyyn kysymykseen Kertomuksen vaaroissa ollaan nähdäkseni useaan kertaan vastattu: jos hyväksymme kyseenalaiset tarinamekanismit silloin kun ne vievät eteenpäin jotain itsellemme tärkeää asiaa, on meidän vaikea vastustaa niitä silloin kun niitä todella pitäisi vastustaa.

Toinen vaara liittyy self-help-tutkimuksessa usein esitettyyn kritiikkiin. Videoissa esitetyt aamurutiinit ovat ihan kivoja, mutta niiden merkitystä ei pidä liioitella. Videoihin liittyy ääneenlausumaton lupaus, että tietynlaisista rutiineista seuraa tietynlainen elämä. Vähän väliä viihteellisillä uutissivustoilla näkee juttuja Steve Jobsin tai Bill Gatesin kaltaisten henkilöiden aamurutiineista. Näissäkään jutuissa ei suoraan viitata aamurutiineiden ja menestyksen väliseen syy-seuraus-suhteeseen, mutta silti se näyttäisi olevan niihin jollain tavalla sisäänkoodattu. Samaan tapaan myös aamurutiinivideot nojaavat katsojan kykyyn muodostaa kerronnallisesti repaleisista aineksista päässään jonkinlainen menestyskertomus. Tosiasiassa videoissa esitetyt vinkit ovat niin triviaaleja, ettei niitä noudattamalla tule tehokkaammaksi, saati että niiden avulla voisi vaurastua tai saada vaikkapa työpaikan.

Toisaalta tiukasti suunniteltu aamuohjelma voi itsessään muodostua huolenaiheeksi: antavatko aamurutiinivideot viimekädessä kuvan arkielämästä jonakin jota pitää suorittaa? Tämä näkökulma on erityisen painava, kun otamme huomioon videoblogien nuorehkon seuraajakunnan. Esittämäni sitaatti Cambria Joyn videosta kuvaa hyvin aamurutiinivideoille leimallista tehokkuuden ihannetta, josta yhteiskunnassamme on tullut jokseenkin itseisarvoinen. Tehokkuudesta puhuminen vaatisi kuitenkin aina tavoitteiden yksilöimistä. Aamurutiinivideoissa tehokkuus toimiikin vain synonyymina paljon tekemiselle, eikä katsojalle lopulta selviä, mitä videontekijällä on tänään tuotannossaan. Eikö esimerkiksi toimistotyöläiselle olisi kaikkein tehokkainta jättää sänky sijaamatta ja mennä yöpaidassa työpaikalle suorittamaan agendalla oleva tehtävä? Suorittaminen suorittamisen vuoksi ilman merkittäviä hyötyjä on lopulta ainoastaan kuluttavaa ja siksi tehokkuuden ihanteen normalisoitumista voidaan pitää haitallisena.

Self-help on kaikkialla, eikä siksi ole ihme, että myös aamurutiinivideoissa näkyy sen vaikutus. Ihmiset ottavat mallia niistä esitystavoista, joille he tekstuaalisessa ympäristössään altistuvat. Self-help taipuu kuitenkin huonosti persoonalliseen kerrontaan, sillä se on lajityyppinä geneerinen. Kun halutaan kertoa itsestä, omasta persoonasta tai omista kokemuksista, on self-helpin esitystapojen omaksuminen ongelmallista. Self-helpin keskeinen paradoksi on, että se vaatii lukijoitaan etsimään omaa autenttista minuuttaan, mutta samanaikaisesti se tarjoaa kuitenkin valmiin kerronnallisen muotin. Self-helpin kerronta on lisäksi esitetty toisessa persoonassa. Huomio viedään jatkuvasti pois kirjoittajasta itsestään ja viitataan lukijaan, joka kuitenkaan ei ole todellinen lukija vaan lukijan geneerinen prototyyppi.  Aamurutiinivideoissa videobloggaajan minuus tai identiteetti siis ikään kuin suodattuu self-helpin kerrontatapojen lävitse, jolloin tuloksena syntyy vain epäpersonoitua minuutta.

Geneerisestä identiteetistä hyötyvät ennen kaikkea kaupalliset tahot. Mainonta pelaa samoilla kerronnallisilla keinoilla kuin self-help: vannotaan lukijan tai katsojan erityislaatuisuuden nimeen, mutta samalla viesti halutaan kohdistaa niin suurelle joukolle kuin mahdollista. Kerronnallinen hämäryys saattaa kaupallisissa aamurutiinivideoissa olla täysin tarkoituksellista. Cambria Joyn videossa mainostetaankin varsin avoimesti suihkutuotteita. Kaupallisen kerronnan leviäminen ei-kaupalliseen sisältöön ei kuitenkaan ole toivottavaa, sillä tavat, joilla itsestään kertoo vaikuttavat lopulta myös sisäiseen kokemukseen itsestä.  Siksi on tärkeää ruotia harmittomilta vaikuttavia tekstejä ja tehdä niiden kerronnalliset keinot näkyviksi. Kun on kyky tunnistaa erilaisia kerronnan strategioita, on myös kyky käyttää niitä omassa kerronnassaan tavoitteidensa mukaisella tavalla.

 

Veera Laine on ei-fiktiivisistä teksteistä kiinnostunut tuore filosofian maisteri, jonka pro gradu -tutkielma “‘We always want to hydrate before you caffinate’ : kerronnan monitulkintaisuus, self-help ja minätekniikat YouTuben aamurutiinivideoissa” valmistui tänä syksynä. 

---

Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Mallikertomuksia kapinallisille tytöille – Vierailijablogissa Maria Laakso

Mistä näitä sankarikirjoja tytöille oikein tulee? Kukaan lastenkirjallisuuden lukija tai ostaja ei ole voinut viime vuosina välttyä girlpowerin renessanssista lapsille suunnatussa narratiivisessa tietokirjallisuudessa. Läntisen maailman vallanneen buumin aloitti Elena Favillin ja Fransesca Cavallon kirjoittama ja monipäisen naiskuvittajajoukon kuvittama Good Night Stories for Rebel Girls (2016). Sittemmin kirja sai myös jatko-osan ja molemmat on käännetty myös suomalaisille lukijoille (Iltasatuja kapinallisille tytöille 1 ja 2, 2017 ja 2018).

Sitten seurasi suomalaisia sankarinaisia esittelevien teosten vyöry. Lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaaksikin päätynyt amerikkalaista esikuvaansa jäljittelevä formaattikirja Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille). Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (2018) kertoo 60 suomalaisnaisen elämästä lyhyin inspiraatiotarinoin. Samasta naissankaruuden kaivosta ammentavat Elina Tuomen tietokirja Itsenäisiä naisia. 70 suomalaista esikuvaa (2018) ja Ida ja Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (2018).

Favillin ja Cavallon alkuperäinen teos tarttui tärkeään ongelmaan: nais- tai tyttöhahmojen miehiä vähäisempään representaatioon lapsille suunnatussa kirjallisuudessa tai naisille tarjoutuviin ahtaisiin rooleihin lastenkirjallisuuden henkilöhahmoina. Teos rahoitettiin joukkorahoituskampanjalla, joka moninkertaisti alkuperäisen tavoitteen. Tällaiselle teokselle tai nyttemmin formaatin lukuisille toistajille vaikuttaa olevan valtavat markkinat.

Osana teoksen huikean onnistunutta somemarkkinointia levisi tunteisiin vetoava video nimeltä ”The Ugly Truth of Children’s Books”. Video pyrkii tuottamaan pöyristelevää statistiikkaa lastenkirjallisuudesta. Videolla äiti ja tytär puuhaavat kirjoja pursuavan lastenkirjahyllyn äärellä ja poistavat sieltä yksitellen teoksia. Ensin poistetaan kirjat, joissa ei ole yhtään mieshenkilöä. Tulos 3 poistettavaa kirja. Sitten poistetaan kirjat, joissa ei esiinny naispuolisia hahmoja. Tulos 76 poistettavaa kirjaa. Näin jatkaen osoitetaan konkreettisesti sukupuoleen liittyvä epätasa-arvo lastenkirjallisuuden representaatioissa.

Tämän ”kokeen” jälkeen videolle lävähtää katsojalle suunnattu kysymys: ”My daughter wants more. What about yours?”. Retoriikka on tuttu poliittisesta kampanjointipuheesta: ”Minkälaisen maailman sinä haluat jättää lapsillesi?”. Videon lopussa ei tietenkään vaivuta synkkyyteen, vaan tarjotaan ratkaisu videon virittämään ongelmaan: osta meidän kirjamme. ”Get it for your daughter, your niece, your friend’s daughter. Every girl you know deserves to grow up thinking that she can be anything she wants. ” kehottaa videon voiceover-kertoja. ”Rebel Girls!”, kiljahtelee videon lopussa heleä-ääninen tyttöjoukko ja heiluttelee Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjaansa valmiina valloittamaan maailman.

Videon esittelemä otos lastenkirjallisuudesta ei ole tieteen kriteerein edustava, sillä videon katsojille ei paljasteta, mitä kirjoja hyllyyn on alun perin laitettu. Ovatko ne uusia vai vanhoja? Miltä kielialueelta ne ovat? Länsimaisen lastenkirjallisuuden pitkää traditiota vasten tarkasteltuna tulokset näyttävät kuitenkin likimain uskottavilta ja asiasta on syytä olla tietoinen. Onkin ilahduttavaa, että lastenkirjallisuuden sukupuolirepresentaatiot ovat näiden kirjojen myötä tulleet laajan kansainvälisen yleisön tietoisuuteen.

Onneksi nykykirjailijat ovat usein jo valmiiksi tietoisia sukupuolirepresentaation sudenkuopista. Suomessa ainakin asiat ovat melko hyvin, eikä amerikkalaisen kampanjan lietsomaan sukupuolipaniikkiin ole syytä. Lastenkirjainstituutin teettämässä tilastossa vuoden 2017 kotimaisista lasten- ja nuortenkirjoista tyttöjä seikkailee päähenkilöinä poikia enemmän. Samaan aikaan ollaan huolissaan erityisesti poikien lukemisesta.

Tytöille suunnattujen sankaritarinoiden taustalla ei tietenkään ole silkka altruistinen halu korjata kirjallisuushistorian representaatiovääristymiä. Buumin bisnesulottuvuuteen en puutu tässä. Sen sijaan ilmiön kulttuuriset kontekstit ovat kiinnostavia. Taustalla on laajemmin eksemplaaristen kertomusten trendi, jota Kertomuksen vaarat -projekti on omassa tutkimuksessaan vakuuttavasti eritellyt. Kuten projektin jäsenet ovat jo usein osoittaneet, on yksittäisten mallikertomusten vaarana niiden muuttuminen edustuksellisiksi ja normatiivisiksi. Tätä on tiivistetysti projektin nimessä esiintyvä kertomusten vaarallisuus ja sama ongelma koskee luonnollisesti myös edellä mainittuja sankaritarinoita.

Sankaritarinabuumissa kerrotut naiselämät kehystetään teosten nimissä, teoksiin liittyvissä kynnysteksteissä ja markkinoinnissa häikäilemättömän suorasukaisesti mallikertomuksiksi ihailtavasta naiseudesta. Tällaisia ovat ihailtavat naiset: rohkeita, päättäväisiä – sellaisia, jotka selättävät kohtaamansa haasteet. Kaikkien teosten taustalla häämöttää periamerikkalainen sankaritarina ylitsepääsemättömiltä vaikuttavat esteet tieltään raivaavasta yksilöstä, joka oman sitkeytensä voimin kiskoo itsensä menestykseen. On hämmästyttävää, miten vähän näiden teosten innostuneessa vastaanotossa on pohdittu tytöille tarjoillun mallikertomuksen ideologisia pohjavireitä. Enimmäkseen kirjat on otettu innostuneesti vastaan, heiluteltu niitä ilmassa ja huudettu voimatyttöhurmoksessa kuin mainosvideon lapset: Rebel girls!

Kirjoissa tärkeää on myös sukupuolieetokseen liittyvä historian suurmieskaanonin (ja nykyisyyden julkisuuden) vastakirjoittaminen. Tieteen, taiteen, urheilun ja politiikan miessankarihierarkioiden tilalle rakennetaan reippaassa kapinahengessä naissankaruuden kaanonia. Tähän uuteen kaanoniin valitaan aukikirjoittamattomia sankaruuden kriteereitä noudattavia naisia.

Favillin ja Cavallon kirja on aiheellisesti saanut kritiikkiä joistakin naisidolivalinnoistaan. Onko esimerkiksi äärikonservatiivinen Margaret Thatcher paras esimerkki kapinallisesta naiseudesta? Tätä pohtii Meagan Tyler Feminist Current-sivuston blogissaan ja uudelleenkirjoittaa Thatcheria koskevan sadun paremmin totuutta vastaavaksi. Kehotan lukemaan mielenkiintoisen tekstin.

Teosten ideologinen valttikortti on niiden naiskuvan diversiteetissä. On kaikenlaisia, kaiken ikäisiä, kaikenlaisista taustoista tulevia feministisiä idoleita. Oma suosikki löytyy varmasti jokaiselle.

Kertomuskriittisen kirjallisuudentutkijan silmin ongelmallista näissä tytöille suunnatussa sankaritarinoissa on kuitenkin kunkin naisidolin elämän pusertaminen ennalta määrättyyn mallikertomusmuottiin. Otan seuraavassa muutaman esimerkin suomalaisesta Sankaritarinoita tytöille -kirjasta.

Teoksen tekstit ovat yhteensä 24:n kirjoittajan käsialaa ja tyyli ja taso vaihtelevat. Toisinaan teksteissä pureudutaan johonkin sankarinaisen elämän tiettyyn hetkeen, jonka ympärille mallikertomus kehrätään. Näissä kertomuksissa koetellaan lajityypin ennestäänkin heikkoa faktuaalisuutta. Satujen kertojalla on suora pääsy esittelemiensä naisten elämään, kuten seuraavassa piispa Irja Askolaa kuvaavassa sadussa: ”Kuului kil-kil-kil, kun haarukka kilisi vasten maitolasin reunaa. Irjan isä valmisti tyttärelleen tämän lempi-iltapalaa. (–) Hassu kilinä sai tytön kikattamaan” (s.95). Toki sadun muoto tarjoaakin mahdollisuuden leikitellä kerronnalla, eikä teosta varmaankaan lueta faktatiedon tarpeeseen. Jokaista satua seuraa sitä paitsi pieni elämäkerta, joka on tyyliltään journalistisempi. Itse kokoelman kertomukset ovat puuduttavan toisteisia, kun ne kaikki asetetaan monipuolisesta naishenkilögalleriastaan huolimatta vaikeuksista voittoon -kaavaan.

Monissa kokoelman kertomuksissa lainataan Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjan tapaan sadun genrestä. Esimerkiksi laulaja Almasta kertova tarina mukailee alussaan monia kansansatuja, joissa seikkailee ihastuttava sisaruspari:

”Itäisessä Helsingissä asui kerran kaksi tyttöä, Alma ja Anna. He olivat kaksoset ja tekivät kaiken yhdessä. Alman ja Annan vanhemmat olivat molemmat hyvin sairaita, ja sen vuoksi tytöt opettelivat jo pienestä pitäen huolehtimaan itsestään niin paljon kuin pystyivät. Oli siis todella onni, että heitä oli kaksin kappalein. Kaiken lisäksi Almaa kiusattiin koulussa, ja hänelle sanottiin, että hän on liian räiskyvä ja rohkea. Sitä Anna ei suvainnut, vaan nousi urheasti puolustamaan siskoaan. Yhdessä he olivat voittamattomia.” (s.31)

Yhdeltä kantilta arvioituna tyylilainat satujen maailmasta ovat viehättäviä. Toisaalta ne tekevät elämäntarinoista epämääräisiä ja siloteltuja, jopa epäuskottavia. Vai onko kukaan tosielämän koulukiusaaja kiusannut sanoen: ”lällällää sä oot liian räiskyvä ja rohkea”. Kertomuskriittisesti on myös tärkeää huomata, että satu on kertomusmuotona jo itsessään äärimmäisen normittava. Sadut ovat ihmiskunnan vanhinta eksemplaarista kirjallisuutta. Historiallisten ja nykynaisten elämien pusertaminen onnellisesti loppuvan sadun muottiin, tuottaa kiusaannuttavalla tavalla normittavaa kirjallisuutta toivottavasta elämänkulusta, vaikka tekijöiden päämäärä onkin tyystin päinvastainen: ihailtavien naisroolien moninaisuuden osoittaminen.

Hyvää tarkoittavien naissankaruuskirjojen välittämä riehakas sankarieetos on ongelmallinen myös välittäessään sanomaa siitä, että naisen on tavoiteltava jonkinlaista sankaruutta. Pojille suunnatussa kirjallisuudessa liike on ollut päinvastainen: poikakirjojen maskuliinisten sankareiden tilalle on pyritty tuomaan kuvauksia herkistä pojista, jotka uskaltavat olla olematta vahvoja ja miehekkäitä miessankareita. Ehkä naissankaribuumin laannuttua tarjoillaan tytöillekin sankarivaateista riisuttua arkista olemista. Kaikkia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja psykologisia ongelmia ei voi sankarillisesti voittaa ja muuttaa siinä sivussa maailmaa. Joskus sankarillista on päästä aamulla ylös sängystä. Tai jäädä sinne.

 

Maria Laakso on kirjallisuudentutkija ja tutkijatohtori tutkimushankkeessa “Kirjallinen elämä, kirjallisuuden ja arkipäivän rajankäyntiä”.

---

Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

 

 

 

 

 

 

 

 

“Jos minä pystyn, niin tekin pystytte” – vaarallisen samastuttava brändikertomus – Vierailijablogissa Saara Harju

“If I can make a massive lifestyle change babes, so can you.”

Näin kannustaa fitnessvalmentaja Kelsey Wells Instagram-seuraajiaan ennen- ja jälkeen-kuviensa saatesanoissa.

“Time to get on team with your goals and start seeing the power within yourself.”

Wells on yksi Instagramin fitnessguruista, joka myy kuntoiluohjelmaansa omalla muutostarinallaan: raskautensa jälkeen hän ryhtyi jumppaamaan maailmankuulun australialaisen hyvinvointivalmentajan Kayla Itsinesin ohjeilla. Tällä hetkellä Wellsillä on oma kunto-ohjelmansa esikuvansa Itsinesin Sweat-appissa, omat 1,5 miljoonaa Instagram-seuraajaa ja fitnessura. Wells pitää tiiviisti yhteyttä instaseuraajiinsa ja postaa ennen-jälkeen-kuvia säännöllisesti. Sävy postauksissa on tuttavallinen, kannustava, opastava, mutta sisarellinen – olen yksi teistä: ”jos minä pystyn tekemään massiivisen elämänmuutoksen, tekin pystytte”, hän vakuuttaa kuin vertaisilleen.

Väitteeseen hänen pystymisensä ja lukijoiden pystymisen välisestä yhteydestä uskoisi mielellään, minkä vuoksi ilmeisen moni uskookin.

Anna De Fina ja Alexandra Georgapolou ovat kirjoittaneet kertomuksen argumentatiivisesta käytöstä, jossa kokemuspohjainen kertomus todistaa esitetyn väitteen paikkansa pitävyydestä. Tyypillisesti se etenee seuraavan kaavan mukaan: Ensin on geneerinen väite (1. generic claim), jollaisena tämän päivityksen tapauksessa voidaan pitää Wellsin ja lukijoiden rinnastusta: ”jos minä pystyn niin tekin pystytte”. Tätä väitettä kehystää Wellsin eksemplaarinen taustatarina (2. exemplum), joka kertoo hänen muutoksestaan entisestä roskaruokaa ja liikkumattomuutta suosivasta elämästä kohti valaistumista. Tässä yhteydessä kuvatodisteet entisestä ja nykyisestä tukevat tätä tarinaa, mutta eksemplaarisuuteen eli esimerkilliseen yksittäistapaukseen kuuluvaa samastuttavuutta vahvistetaan myös korostamalla epäonnistumisia ja muutoksen vaikeutta, jotka lukijan on olettavasti helppoa tunnistaa. Näin Wellsin kertomus siis kuuluu: ”olin kuin kuka tahansa teistä, mutta sitten muutuin esimerkilliseksi”. Lopuksi kertomus kytketään uudelleen alun väitteeseen (3. re-statement of the generic evaluation): ”on aika tehdä muutos”. Kertomus (kuvin ja sanoin) on jo puhunut sen puolesta, joten nyt asia voidaan esittää uudelleen passiivissa, itsestäänselvyytenä.

Kaava on nähtävissä pienoiskoossa jo tässä yksittäisessä päivityksessä, mutta se toimii laajemminkin: seuraajat tuntevat Wellsin muutostarinan. Se itsessään toimii perusteluna sille, miten elämänmuutos on mahdollinen ja se kannattaa tehdä. Jokaista postausta voidaan kuitenkin pitää vielä uutena argumentatiivisena kertomuksena, joka esittää Wellsin eksemplaarisuutta ja perustelee Wellsin agendaa saada kaikki muuttamaan elämäänsä. Ennen–jälkeen-kuvat tiivistävät kertomuksen lyhyimpään mahdolliseen muotoon. Ne ovat re-statementeja, jotka esitetään uudelleen muistuttamassa argumentin painoarvosta.

On siis selvää, että Wells hallitsee kertomuksen argumentatiivisen käytön muodollisesti, mutta kiinnostavaa on pohtia myös, miksi juuri tietynlaiset kertomukset ja kokemukset vetoavat paremmin kuin toiset. Siihen vastaus löytyy valtakertomuksista, jotka määrittelevät, miten sosiaalisten prosessien ”kuuluu mennä” ja millaisia merkityksiä tapahtumat saavat. Siten se, että Kelsey Wellsin tarina kertoo juuri elämänmuutoksesta, naisen voimaantumisesta, lihaksista, kurinalaisuudesta ja näiden merkityksestä kaiken kattavalle onnellisuudelle ei ole kovin yllättävää eikä persoonallista. Päinvastoin. Se on monin tavoin ympäröivässä kulttuurissa tunnettu ja tarjoiltu kertomus, jota Wells omalla kertomuksellaan sekä toistaa että vahvistaa. Rasvaton voimaantuminen ei kuitenkaan ole ainut valtakertomus, johon Wells kutsuu samastumaan – myös sen muoto on varsin vakiintunut. Dan P. McAdams on löytänyt amerikkalaisten elämäntarinoista lunastuksellisen minän (redemptive self), jonka kertomassa tarinassa kuljetaan vaikeuksien kautta voittoon ja valaistutaan. Tarina saa merkityksensä, kun siitä kerrotaan muille.

Lunastuskertomuksen käsikirjoituksessa oman tarinan eteenpäin kertominen artikuloituu generatiivisuutena – muille hyödyksi olemisena ja ilosanoman levittämisenä. Niinpä tarinasta täytyy rakentaa kertomus, joka elää, vahvistuu ja generoituu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa (sosiaalisessa mediassa). Aivan kuten Kelsey Wells on elävä todiste Kayla Itsinesin kunto-ohjelman toimivuudesta ja elämän mullistavasta voimasta, myös Wellsin evankeliumi on jo generoitunut osaksi hänen seuraajiensa kertomusta. Niillä on taas uusia seuraajia ja uusia tietynlaisen tarinan sekä sen kertomisen tavan (diskurssin) omaksujia. Tämä kertomusten generoitumisen logiikka on läheistä sukua valtakertomusten vahvistumiselle. Tietynlaisiin, kulttuurisesti saatavilla oleviin kertomuksiin liitytään huomaamatta ja ottamalla ne osaksi omaa kertomusta vahvistetaan niiden voimaa. Näin epäilemättä on tapahtunut myös näissä Instagramin kernaasti tarjoilemissa kertomuksissa, joissa nuoret naiset esittelevät sporttista vartaloaan saliselfieissä.

Kertomuksen generoituminen on kuitenkin myös liiketaloudellisesti kannattavaa toimintaa, jos sen sellaiseksi haluaa valjastaa. Kelsey Wells tietenkin haluaa, sillä hän on yritys. Christian Salmon kutsuu ”narrative brandingiksi” yritysten markkinoinnissa käyttämiä kertomuksia, joiden tarkoituksena on vaikuttaa tunteisiin ja saada aikaan välitöntä toimintaa. Wellsin samastuttavien postausten perässä onkin aina tarjolla osoite, josta Wellsin kuntoiluappin voi ostaa käyttöönsä. Kun on ostanut ja noudattanut kertomusta, voi itsekin poseerata hyvinvoivana ja vähärasvaisena, mikä taas vahvistaa Instagramin valtakertomusta – ja Wellsin liiketoimintaa. Mitä useampi nainen kokee painetta näyttää Kelsey Wellsiltä tai hänen kunto-ohjelmillaan onnistuneilta naisilta, sitä todennäköisemmin Wells saa lisää maksavia asiakkaita.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Wells ei myy vain sitä, mitä hänen tarinansa sisältää vaan myös ajatusta itse tarinasta. Sekin on taloudellisesti kannattavaa. Voimakkaasti yhteen, lineaariseen ja merkityksiltään lukittuun tarinaan sitoutunut ihminen on nimittäin kohderyhmänä otollinen. Hänen käyttäytymisensä on ennustettavaa ja se noudattelee tietynlaisen tarinan teleologiaa. Hän on siis tarinalleen uskollinen toisin kuin ihminen ilman johdonmukaista (elämän)tarinaa. Episodinen sekamelska, jossa identiteetti rakentuu joka kerta hieman eri tavoin pieninä fragmentaarisina kertomuksina erilaisissa diskursseissa, on yritykselle vaikeaa. Sellaiset poukkoilijat eivät ole uskollisia sen paremmin tarinoille kuin brändeillekään. Siksi ihmisille kannattaa myydä muuttumatonta tarinaa itsestään. Kun tässä onnistuu, voi varmistua, että yksilö pysyy uskollisena paitsi tarinalle, myös sen tarjoilleelle yritykselle, jonka tuote on olennainen osa tätä tarinaa.

Siis: mitä vaarallista on Wellsin taidokkaasti rakennetussa päivityksessä? Yhden henkilön muotoista, henkilökohtaisista asioistaan postaavaa ja kaikin puolin inhimillisesti samastuttavaa lunastustarinaa voi helposti erehtyä luulemaan yhdeksi vaikeuksien kautta voittoon -kertomukseksi, joita niin media kuin sosiaalinen mediakin meille antaumuksella tarjoilevat. Samastumalla Kelsey Wellsin kaltaisiin hahmoihin lukija kuitenkin samastuu yritykseen. Vaikka muun muassa self-help-kirjallisuus kannustaa meitä johtamaan itseämme kuin yrityksiä (mikä kuuluu myös näissä fitness-blogeissa voimakkaasti), ihminen ja yritys eivät sittenkään ole sama asia. Yrityksen toimintaa ohjaa lopulta vain yksi, sen osakkeenomistajien asettama tavoite, joka varsin usein on voiton tuottaminen. Tämän vuoksi yrityksen on helppoa kertoa yhtä tarinaa. Se on olemassa jotain yhtä ja tiettyä tarkoitusta varten ja siksi myös sen brändin on viestittävä jotain mahdollisimman pysyvää, helposti tunnistettavaa, luotettavaa ja muuttumatonta. Tämä näkyy myös yrityksen kertomuksessa niin, että siinä missä tavallisen ihmisen elämäntapahtumien kerrottavuuden kriteereitä määrittää lähtökohtaisesti poikkeuksellisuus, yllättävyys, jonkinlainen huomionarvoisuus, yritykselle kerrottavaa on se, ettei mikään ole muuttunut. Yritys voi edustaa omaa asiaansa päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.

Tavallisen ihmisen elämässä oletettavasti näin ei ole. Harva ihminen myöskään pystyy elämään vain yhtä tarinaa koko ajan. Hän voi olla aamulla äiti, johon kohdistuu täysin erilaisia vaatimuksia kuin päivän aikana vaikkapa työpaikkansa esimiehenä. Illalla hän on vielä vaimo miehelleen, emäntä koiralleen, naapuri naapurilleen ja sisko veljelleen. Ei ole mitään yhtä, itsestään selvää tavoitetta ja tehtävää, jota ihminen voisi vain ja ainoastaan noudattaa. Usein roolit ja tehtävät ovat vielä keskenään ristiriitaisia. Siinä missä fitnessminän elämäntarinassa seuraava luku veisi salille vaalimaan vatsalihaksia, äidin tarina vie ruokakauppaan työminän tarinan edellyttämien ylitöiden jälkeen eivätkä vatsalihakset mahdu päivän lukuun. Hyvin usein todellisen ihmisen tarina muistuttaa siis enemminkin joukkoa keskenään risteäviä, fragmentaarisia episodeja kuin yhtä, lineaarista ja yksiselitteistä elämäntarinaa. Siksi tällaisiin ihmisen vaatteisiin (treenitoppiin ja trikoisiin) puettuihin yrityskertomuksiin samastumiseen kannattaa suhtautua varauksella.

Kun seuraavan kerran lukee ”hyvinvointikertomusta”, kannattaa miettiä, kenen – tai paremminkin minkä – hyvinvointia tässä vaalitaan. Se, mikä saa yrityksen voimaan hyvin, ei välttämättä tuota hyvinvointia ihmiselle.

 

Saara Harju viestintästrategina työskentelevä YTM, jonka Kertomus- ja tekstiteorian maisteriopintojen gradu Miten ihmiselle myydään kertomus itsestään? Narratiivinen identiteetti yrityskertomuksen lähtökohtana valmistui tänä syksynä.

 

Lähteet:

Andrews, Molly 2004. “Opening to Original Contributions. Counter-narratives and the Power to Oppose.” Teoksessa Michael Bamberg & Molly Andrews (toim.) Considering Counter-Narratives. Narrating, Resisting, Making Sense. Amsterdam & Philadelphia: John Benjamins, 1-6. [E-kirjana kirjastossa.]

Identities and positioning in adult education in Denmark.” Narrative Inquiry 27:2, 381-400.

DeFina, Anna & Alexandra Georgakopoulou 2012. Analyzing Narrative. Discourse and Sociolinguistic Perspectives. Cambridge: Cambridge UP.

Hall, Stuart 1999. Identiteetti. Suom. ja toim. Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Vastapaino. Tampere.

Heding, Tilde, et al. 2008. Brand Management: Research, Theory and Practice. Taylor & Francis Group.

McAdams, Dan P. 2005. The redemptive self: stories Americans live by. Oxford University Press.

Piekut, Anke 2017. “‘Brown Eyes Are Not the Same as Blue Eyes.’ Educational narratives,

Saariluoma, Liisa 2001. ”Jälkisanat: yksilöllinen ja esimerkillinen modernissa romaanissa ja nykypäivän julkkiskirjoittelussa” teoksessa Esimerkin voima. Toim. Liisa Saariluoma. Kirja-Aurora.

Salmon, Christian 2010. Storytelling: Bewitching the modern mind (La machine à fabriquer des histoires et à formater les esprits 2007), transl. David Macey. Verso. Lontoo.

 

---

Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Synnyttävä sankarikeho: mitä vaarallista on mullistavan kokemuksen kertomisessa? – Vierailijablogissa Hanna-Riikka Roine

Sosiaalisessa mediassa – erityisesti äitiysblogeissa ja niihin liittyvillä muilla alustoilla – julkaistavilla synnytyskertomuksilla on valtava merkitys paitsi kirjoittajille itselleen, myös etenkin ensisynnyttäjille, jotka kaipaavat tietoa siitä, millainen synnytys kokemuksena on. Pyrkimys kirjoittaa elämän monin tavoin mullistava kokemus kertomuksen muotoon nousikin voimakkaasti esiin, kun luin viitisenkymmentä sosiaalisessa mediassa julkaistua synnytyskertomusta suomeksi ja englanniksi. Kerrottujen kokemusten henkilökohtaisuuden vuoksi en viittaa yksittäisiin teksteihin suoraan, yhtä julkisuudenhenkilön blogia lukuun ottamatta.

Merkityksellisyydestään huolimatta – tai ehkä juuri siksi – sosiaalisen median synnytyskertomuksiin kietoutuu vaaranpaikkoja, jotka kumpuavat yhtäältä arkikokemuksen näkökulmasta poikkeuksellisen tapahtuman sanoittamisen vaikeudesta, toisaalta sosiaalisesta mediasta kertomuksen jakamisen alustana. Synnytyskertomuksissa yksilöllinen kokemus törmää mahdollisimman suuren joukon jaettavaksi tarkoitettuihin, arvottaviin normeihin. Tämä konkretisoituu kahden, toisilleen jopa vastakkaisen kertomustyypin käytössä symbolisina resursseina synnytyskokemuksen jäsentämisessä.

Ensimmäinen näistä kertomustyypeistä on synnytys lääketieteellisenä määritelmänä, johon kaikki Suomessa synnyttävät tutustuvat viimeistään neuvolakäynneillään. Kuten minkä tahansa lääketieteen näkökulmasta tuotetun tekstin, myös synnytyskertomuksen täytyy olla riittävän yleinen, laajaan tutkimusaineistoon pohjaava ja persoonaton (”lähes kaikki synnyttäjät pitävät synnytystä kivuliaana”). Näin ollen se on, kaikessa koruttomuudessaan, rakenteeltaan kronologisesti kolmeen vaiheeseen jaettu ja hyvin vahvasti ”normaalia” määrittävä kuvaus. Normittaminen on tietenkin oikeutettua, jotta pystytään arvioimaan esimerkiksi sitä, onko kyseessä ylipäätään synnytys tai onko syntyvä lapsi tai synnyttäjä vaarassa.

Sosiaalisessa mediassa omista synnytyksistään kertovat kirjoittajat ammentavat toisenlaisesta prototyypistä: kertomuksesta siitä, miltä tuntuu olla tietty yksilö tietyssä mullistavassa tilanteessa. Useimpien kirjoittajien valitsema tyyli ja keinot korostavatkin yksilöllisiä kokemuksia, tunteita ja tulkintaa. Äärimmillään yksilön tuntemuksiin keskittyvät kertomukset puhuvat synnyttämisestä jopa ”elämyksenä”. Sosiaalisen median kertomukset rakentuvat kuitenkin lääketieteellisen kertomuksen tarjoamaa mallia vasten pyrkiessään mahdollisimman laajaan jaettavuuteen. Näin nekin määrittelevät ”normaalia”, joka ei kuitenkaan pohjaa tilastollisiin todennäköisyyksiin tai valtavaan määrään tilastoitua dataa.

Tyypillinen sosiaalisen median synnytyskertomus alkaakin toteamuksella: ”Ei se mennyt niin kuin halusin/odotin/suunnittelin”. Sitä, millaisia edeltävät odotukset tai suunnitelmat olivat, hyvin harvoin eritellään – paitsi silloin, kun useamman kuin yhden synnytyksen kokenut vertaa kokemuksia toisiinsa (”Esikoisen kanssa kaikki kesti kauemmin”). Useimmissa synnytyskertomuksissa kirjoittaja silti vertaa omaa kokemustaan johonkin odotuksenmukaiseen, normaaliin (”Minusta ei tuntunutkaan siltä kuin muista” tai ”Tämä on ehkä klisee, mutta…”). Yksilöllisyyden korostumisesta huolimatta kirjoittajat ammentavatkin monista normatiivisista muoteista mullistavaa kokemustaan sanoittaessaan.

Vaikutusvaltaisin näistä muoteista herättää odotuksen synnytyksestä luontevasti kertomukseksi jäsenneltävänä kokemuksena, jonka keskiössä on toimiva ja aktiivinen keho. Muotin kantaemo on tarina entisajan sankarisynnyttäjästä, joka sen kummempia valittamatta synnytti lapsensa saunaan tai pellon laitaan ja jatkoi tämän jälkeen töitä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nykyään synnytyksen alkukantaista ”luonnollisuutta” korostava jatkumo tiivistyy iskulauseen omaisessa ”kyllä kehosi itse tietää mitä tekee, jos vain kuuntelet sitä” -toteamuksessa, joka toisinaan konkretisoituu vaatimukseksi siitä, että synnytyksen kulkuun ei saisi puuttua ”lääketieteellisin” keinoin, kuten kivunlievityksellä tai edes lapsen sydänääniä seuraamalla.

Sankarikehon ja sen luonnollisiksi kuvatut kokemukset pääosaan nostavat kertomukset voi yhtäältä nähdä tärkeänä vastaiskuna lääketieteen tarjoamalle, persoonattomalle kuvaukselle, jossa synnyttäjä näyttäytyy toimenpiteiden kohteena. Affektiiviset, yksilön elämän mullistavan tapahtuman läpikäymiseen keskittyvät kertomukset voivat parhaimmillaan olla niin voimauttavia kuin lohduttaviakin. Toisaalta synnyttäjien sankarikertomukset kytkeytyvät paitsi vallitsevaan puhetapaan, jossa yksilöt ovat vastuussa itsestään ja menestyksestään (käy siis synnytysvalmentajalla ja opettele hengittämään!), myös kehoihin kohdistuvaan jatkuvaan normittamiseen. Siinä missä lääketieteen näkökulmasta olennaista on vaikkapa synnyttäjän verenpaineen mahtuminen viitearvoihin, sosiaalisen median synnytyskertomuksissa luodaan ja vahvistetaan jaettavaksi tarkoitettua mallia siitä, millainen on ”oikeanlainen” synnytys. Samalla rakennetaan omaa sankaritarinaa – tai käydään läpi voimakasta pettymystä.

Synnytyskertomusten joukossa onkin murheellisia tarinoita siitä, kuinka esimerkiksi kiireellinen sektio on koettu niin suurena omaan kehoon tai jopa äitiyteen pettymisenä, että synnyttäjä on vajonnut masennukseen tai kokenut vastasyntyneestä iloitsemisen hankalaksi. Synnytys on elämyksen sijaan ollut pettymys, tai jopa traumaattinen kokemus. Jokaisella synnyttäjällä on ehdottomasti oikeus pettymykseensä ja traumaattiset kokemukset on otettava vakavasti, mutta on tärkeää pohtia myös sitä, millainen merkitys synnyttäjän käytettävissä olevilla symbolisilla resursseilla ja koko mediaympäristön tarjoamilla malleilla on synnytyksen jäsentämisessä epäonnistuneeksi tai ”vääränlaiseksi”.

Syyttävä sormi osoittaa usein fiktiivisiin esityksiin (ja onkin totta, että televisiosarjoissa synnytys alkaa yleensä näyttävästi lapsiveden menolla). Tarvitsemme kuitenkin paljon laajempaa keskustelua siitä, millä tavoin mielikuvat ”oikeanlaisesta” synnytyksestä muodostuvat ja siitä, kuinka synnytyksiä kuvaavia ja jäsentäviä kertomuksia voidaan monipuolistaa. Sen lisäksi, että neuvolassa käydään läpi ”normaalin” synnytyksen kaava, synnytyskertomusten lukemisesta (ja omansa kirjoittamisesta) voi olla paljon hyötyä. Tämä auttaa niin valmistautumaan tulevaan kuin jäsentämään ja jakamaan omia kokemuksiaan.

Sosiaalinen media tarjoaa lukemiseen ja jakamiseen erinomaisen kanavan, mutta sen toimintalogiikan vaarat on huomioitava. Sen piirissä muodostuu kuplia, joissa osana yhteisön rakentamista jokin kertomus arvotetaan ”oikeaksi” samalla, kun toisenlaisia kokemuksia sanoittavat kertomukset jäävät syrjään. Toisaalta pelkästään kuplat eivät ole syynä kertomuksia uhkaavaan yksipuolisuuteen: normit siitä, millainen sisältö ylipäätään on ”oikeanlaista” jaettavaksi, koskevat koko sosiaalista mediaa.

Sen lisäksi, että pohdimme sitä, mikä on kerrottavaa tai jaettavaa, meidän on kiinnitettävä huomiota kaikkeen siihen, joka ei sovi jaettavuuden muottiin, joka on joko ”liikaa” tai ”liian vähän”. Synnytyskertomusten kohdalla voi pohtia esimerkiksi sitä, onko synnytys mielekästä jäsentää vaikeuksien kautta voittoon kulkevaksi tarinaksi, jonka sankari on synnyttäjän keho. Ja jos tavoitteena on kokemuksen sanoittaminen eikä epikriisin tyyppinen kuvaus synnytyksen kulusta, onko kronologinen tai realismin puitteissa pysyvä kerronta edes tarpeen? Kuinka ylipäätään välttää liiallinen normittaminen, kun kuvataan tapahtumaa, jonka kulkua on mahdotonta tarkasti ennustaa ja jossa ”vääriä” kokemuksia ei ole?

Hanna-Riikka Roine (FT)
tutkii Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa digitaalisen murroksen vaikutusta tarinankerrontaan ja on yhden, enemmän tai vähemmän sankarillisesti synnyttämänsä lapsen äiti.

---

Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!