Kertomuksen ja hyvinvoinnin kytkökset

Tampereen yliopiston Narrare-tutkimuskeskuksessa järjestetään 19.–20.10. kertomuksen ja hyvinvoinnin yhteyttä käsittelevä konferenssi Narrative and Wellbeing. Tutkijat pohtivat esimerkiksi, miten ihmiset kertovat terveydentilastaan fiktiossa ja ei-fiktiossa, miten kertomusteoriaa hyödynnetään sairastumiskokemusten tutkimuksessa ja millaisin konkreettisin tavoin kertomuksia käytetään hyvinvoinnin edistämiseen.

Omaa elämää koskevat pienet tai suuret kertomukset on nähty keinona työstää ja hallita yllättäviä elämänmuutoksia, kuten sairastumista tai läheisen kuolemaa. Narratiivisessa psykologiassa oman elämän suuri kertomus eli elämäntarina nähdään jopa psyykkisen hyvinvoinnin edellytyksenä. Tällaiset laajat yleispätevät väitteet ovat saaneet alusta asti myös kritiikkiä osakseen. Tilanteisen, vuorovaikutuksessa rakentuvan identiteetin tutkijat ovat suunnanneet huomionsa mieluummin arjen ohimeneviin kertomuksiin. Tampereen yliopiston Kertomuksen vaarat -hanke on herätellyt pohtimaan tilanteita, joissa kertomusmuoto on ongelmallinen. Esimerkiksi psyykkisen trauman kaltaiset ilmiöt ovat vaikeasti saatettavissa kertomusmuotoon, ja mielisairauden kuvauksessa yhtenäiseksi ja sileäksi hiottu kertomus voi olla vääristelevä.

Konferenssissa kysymystä kertomuksesta ja hyvinvoinnista lähestytään ruohonjuuritasolta käsin, monenlaisen konkreettisen toiminnan ja sen teoreettisen perustan pohdinnan kautta. Kertomuksen – tai kertomakirjallisuuden – hyödyllisyys riippuu siitä, millaiseen toimintaan se kytkeytyy. On eri asia lukea kirjallisuutta yksin kuin ammattimaisesti ohjatussa kirjallisuusterapiassa tai narratiivisen lääketieteen yliopistokurssilla. Kertomuksia kerrotaan ja luetaan monissa institutionaalisissa yhteyksissä ja monenlaisin tarkoitusperin, ja tätä kirjoa konferenssi tuo esiin.

Kutsuttu esitelmöitsijä Cindie Aaen Maagaard Etelä-Tanskan yliopistosta käsittelee päiväkirjoja, joita teho-osaston sairaanhoitajat kirjoittavat tajuttomina olevien potilaiden puolesta. Niiden tarkoitus on täyttää aukkoja potilaiden muistissa ja siten lievittää ahdistusta. Maagaard kuvailee, millaisia kertomuksia nämä ovat, mitä ne kertovat sairaanhoitajien tasapainoilusta ammatillisen ja henkilökohtaisen välillä ja miten sairaanhoitajat tulkitsevat potilaan kokemuksia ja muovaavat tämän ymmärrystä niistä.

Toisen pääesitelmän pitää Maura Spiegel, joka on Columbian yliopiston narratiivisen lääketieteen koulutusohjelman varajohtaja. Hän käsittelee elokuvien ja lyhyiden kirjoitustehtävien käyttöä osana lääketieteen opintoja. Spiegelin mukaan sairaalassa ja lääkärin vastaanotolla sekä hoitohenkilökunnan että potilaiden kokemuksella on taipumus ohentua. Elokuvat ja kirjoitusharjoitukset auttavat näkemään sairaalaelämässä piilevän monimutkaisuuden, monimerkityksisyyden, eriskummallisuuden ja rikkauden.

Konferenssin on kutsunut koolle Kertomuksen vaarat -hankkeen tutkija Laura Karttunen, jonka oma tutkimus käsittelee kirjallisuuden ja kertomusteorian opettamista kokemuksellisesti monitieteiselle yleisölle, erityisesti lääketieteen opiskelijoille.

Konferenssi järjestetään Tampereen yliopiston pääkampuksella. Cindie Maagaard esiintyy torstaina 19.10. klo 16.00 Linna-rakennuksen salissa K103 ja Maura Spiegel perjantaina 20.10. klo 10.00 Pinni B -rakennuksen salissa 1096. Konferenssi on avoin yleisölle ja maksuton.

https://research.uta.fi/narrare/narrative-and-wellbeing-19-20-oct-2017/

FT Laura Karttunen

Advertisements

Kirjallisuuden nobelisti Kazuo Ishiguro on epäluotettavan kerronnan mestari

Kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa Kazuo Ishiguro, jonka kaikki kertomusteorian opiskelijat tuntevat epäluotettavan kerronnan tekniikan täydellistäjänä. Hänen teostensa arvon ymmärtäminen suorastaan vaatii kyseisen tekniikan tuntemusta. Kuvailen siksi, miten se toimii mestariteoksessa Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day 1989, suom. Helene Bützov 1990).

Romaanin alussa tunneilmaisultaan estynyt ja hienostuneen muodollista puheenpartta tavoitteleva hovimestari Stevens kertoo kautta rantain, että hän on saanut kirjeen neiti Kentonilta, joka toimi talon taloudenhoitajana vuosikymmeniä sitten, toisen maailmansodan aikana, ja jota hän matkustaa nyt tapaamaan. Matka on, kuten hän kiirehtii tähdentämään, puhtaan ammatillinen, sillä Stevens on viimeisen päälle professionaalinen. Häntä ei saada kiinni tunteilusta eli julkisesta alastomuudesta.

”[H]aluan sanoa että neiti Kentonin kirje pani alulle eräänlaisen ajatusketjun, joka koskee ammatillisia kysymyksiä Darlington Hallissa, ja korostaisin, että paneutuminen noihin nimenomaisiin ammatillisiin ongelmiin sai minut harkitsemaan uudestaan työnantajani hyväntahtoista ehdotusta.” (11)

Määritelmän mukaan epäluotettava kertoja väittää yhtä mutta tulee paljastaneeksi toista. Rivien väleistä käy ilmi, että Stevens rakasti neiti Kentonia mutta menetti tämän koska ei tunnustanut tunteitaan. ”Miksi sinun täytyy aina teeskennellä!”, taloudenhoitaja puuskahti tuskastuneena ennen karkaamistaan naimisiin. Kun Stevens matkansa lopuksi tajuaa, ettei hänen virheensä ole korjattavissa, hänen maailmansa romahtaa. Tämä ilmaistaan Ishigurolle tyypilliseen tapaan ohimennen ja laimentaen (”tietynlaista surua”):

”[Neiti Kentonin sanat] olivat omiaan herättämään minussa tietynlaista surua. Totta puhuakseni – ja miksi minä sen kieltäisin – sydämeni murtui juuri tuolla hetkellä.” (276)

Vaikka Stevens jatkaa teeskentelyään loppuun asti, lukija ei voi olla yhtymättä ikääntyneen miehen tunteeseen menetyksen hetkellä. Tämähän on onnettoman rakkauden ja hukkaan heitetyn elämän tarina. Voi herra Stevens parka!

Jos tämä olisi koko totuus, Ishiguro olisi tuottanut muotopuhtaan mutta ei niin kovin haastavan epäluotettavaa kertojaa hyödyntävän romaanin. Rakkaustarinan alta paljastuu kuitenkin kaksi vaihtoehtoista tulkintaa. Yhdessä niistä Stevens korostaa ammattimaisuuttaan, koska hän on nyt raihnainen ja tekee siksi jatkuvasti virheitä työssään. Vanhenemisen teema tulee esille Stevensin muistellessa isäänsä ja tämän tekemiä virheitä. Kun isä kuoli, Stevens jatkoi ammattimaisesti tehtäviensä hoitamista ilmeenkään värähtämättä – paitsi että muiden ihmisten reaktioiden kuvauksista paljastuu että hän itki vuolaasti.

Romaanin eettisen kompleksisuuden tuo esille sellainen tulkintamahdollisuus, että Stevens ei ole ainoastaan sokea tunteilleen vaan valehtelee tarkoituksella. Kun tutkija on analysoinut romaanin rakennetta kuukausien ajan, hän havahtuu yhtäkkiä siihen, että tekstistä tuijottaa aivan erilainen ja vieras Stevens. Hän on valehdellut meille siitä, kuinka hän passitti juutalaiset palvelustytöt pois talon isännän natsisympatioiden vuoksi. Hän väittää olleensa asiasta sydämistynyt, mutta neiti Kentonin mukaan hän ei tuonut sitä mitenkään esille. Ajatteliko hän silti niin vai yrittääkö hän valhein silotella toimintaansa? Romaanin hienous on siinä, ettei ratkaisua kahden tulkinnan välillä voi tehdä. Jää vain häiritsevä ja tulkintaa epävakauttava välähdys Stevensistä valehtelijana.

Tämä ilmiö, henkilöhahmon yllättävä vieraus, on yksi Ishiguron tuotannon eettis-esteettisistä periaatteista, ja se esiintyy myös varhaisemmassa teoksessa Menneen maailman maalari (An Artist of the Floating World 1986). Vaikka Stevens on ummettuneessa tunneilmaisussaan huvittava ja jopa hellyttävä ja vaikka voimme kuvitella, mitä menetettyä rakastettua haikaileva ihminen tuntee, me emme voi tuntea herra Stevensiä. Toinen ihminen on arvoitus. Mihail Bahtin kirjoitti teoksessaan Dostojevskin poetiikan ongelmia (1991),että Dostojevskin henkilöhahmot (ja todelliset ihmiset) eivät ole tekijän mielikuvituksen rajattavissa ja hallittavissa vaan voivat nousta tasavertaisiksi ääniksi tekijän rinnalle. Pitkän päivän ilta onnistuu poikkeuksellisella tavalla simuloimaan tätä elämän avointa luonnetta, jossa viimeistä sanaa ei ole sanottu.

Laura Karttunen

Lisälukemista

Karttunen, Laura 2009: Kazuo Ishiguro ja ihmisyyden banaali taide. Imperiumin perilliset. Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Päivi Kosonen, Päivi Mäkirinta & Eila Rantonen. Avain.

Karttunen Laura 2010: Hypoteettinen puhe ja suoran esityksen illuusio. Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset. Jälkiklassisen narratologian suuntia. Toim. Mari Hatavara & Markku Lehtimäki & Pekka Tammi. Helsinki: Gaudeamus.

Karttunen Laura 2016: A Sad Monologist: Unreliable Reporting of Dialogue in Kazuo Ishiguro’s An Artist of the Floating World.” International Journal of Literary Linguistics 5:2, 2016 (Linkki: http://www.ijll.uni-mainz.de/index.php/ijll/article/view/59 .)

Maria Mäkelän kolumni “Kertomuksen vaarat”

Tämä blogikirjoitus on helppo yleisesitys projektimme tutkimuskysymyksistä ja tavoitteista, siksi se soveltuu hyvin esimerkiksi opetuskäyttöön!

Kertomuksen vaarat

Kerro tarinasi! Tarinankerronnasta tuli 1990-luvulla ihmelääke, jonka voimin länsimainen ihminen löytäisi itsensä – ja samalla yleisönsä. Nykyaikaisessa kertomuksen tutkimuksessa tavanomaisin kertomustyyppi on yksilöllinen, tiettyyn aikaan ja paikkaan sijoittuva kokemuksen jakaminen. Mitä järisyttävämpi kokemus, sen kerrottavampi on kertomus. Siksi tarinankerronnassa ovat aina tunteet pelissä, ja juuri tunteisiin perustuu kertomusmuodon teho.

Tarinallistuminen on seurausta kokemuksen jakamista suosivasta mediaympäristöstä, jossa yksilölliset, yhteisölliset ja taloudelliset edut sekoittuvat. Kun internet syntyi yhdessä terapiakulttuurin, self-helpin, tosi-TV:n ja bisnesmaailman konsulttivallan kanssa, kaikista tuli tarinankertojia. Aiemmin kertomus miellettiin taitolajiksi, nyt jokaisen – yhtä lailla bloggarin kuin poliitikon, johtajan kuin alaisen, potilaan kuin lääkärin – on oltava tarinankertoja.

Klikkijournalismin synty on tehnyt yksilötarinoista uutisia. Ennen henkilöjuttu oli vain pieni lisä asiantuntijalausuntoihin ja tilastotietoon perustuvan pääuutisen kyljessä. Nyt pääuutisena paistattelee pienen ihmisen kokemus, ja tilastot löytyvät korkeintaan pienellä präntättynä jutun alanurkasta. Mainosmaailmassa työskentelevä tuttavani kiteytti kertomuksen ylivallan markkinataloudessa: kun ihmiset eivät enää tarvitse eivätkä halua uutta tavaraa, kuluttajalle voi kuitenkin myydä yhä uudestaan häntä itseään – aina uusien tarinoiden päähenkilönä.

Mutta mitä pahaa voi olla siinä, että kuulemme toisiltamme mieltäliikuttavia tarinoita tai jaamme oman, aidon kokemuksemme jostakin asiasta? Kertomusmuoto on yksi tärkeimpiä keinojamme hahmottaa kokemusta, aikaa ja muutosta, emmekä pärjää ilman sitä. Tarinankerronnalla on kuitenkin epäilyttävästi valtaa nykykulttuurissamme, joka on pirstoutunutta ja globaalisti verkottunutta. Työskentelemme kollegojeni kanssa Kertomuksen vaarat -tutkimusryhmässä, yhteiskunnalliseksi tehtäväksemme olemme asettaneet kertomusmuodon riskien ja varjopuolien esiin tuomisen aikana, jolloin tarinoista puhutaan lähes yksinomaan positiiviseen sävyyn. Etsimme yhdessä median, koulutuksen ja terveydenhoidon ammattilaisten kanssa keinoja puhua tarinankerronnasta analyyttisesti. Tieteellisen tutkimustyön lisäksi jaamme ja analysoimme projektimme Facebook-sivulla ihmisten ilmiantamia esimerkkejä kyseenalaisesta tarinankerronnasta mediassa.

Monet sivullamme käräytetyistä kertomuksista ovat viruksen lailla leviäviä, vahvoja tunteita herättäviä ja jotkut jopa solidaarisuuskampanjoita synnyttäviä henkilökohtaisia tarinoita. Koulukiusattu teki itsemurhan ja nyt hänen päiväkirjatekstinsä kiertää verkossa muistutuksena siitä, että kiusaamisen on loputtava. Virallisten ravintosuositusten vastainen ruokavalio sai aikaan ihmeparantumisen, ja nyt ihmeparantuneesta on tullut personal trainer ja hyvinvointiyrittäjä. Poliitikko kohtasi vaalitilaisuudessaan syrjäytyneen narkkarin, kuunteli tämän tarinaa ja aloitti taistelun päihdetyön ja syrjäytymisen ehkäisyn puolesta. Kaikki sosiaalista mediaa käyttävät tunnistavat lajityypin: kukapa voisi olla klikkaamatta tykkäysnappia?

Näissä tarinoissa piilevät riskit ovat seurausta samoista ominaisuuksista, jotka tekevät kertomuksista jaettavia ja mieleenpainuvia. Tärkein ominaisuus on kokemuksen määräävä rooli: sosiaalinen media kutsuu jakamaan päivittäjän oman kokemuksen – myös toisten kokemuksista. Kun jaamme liikuttavan tarinan, jaammekin ensisijaisesti tunteen ja reaktion ja muunnamme siten päivittäjän kokemuksen yksilöllisestä yleiseksi. Yhden koulukiusatun tarina edustaakin kaikkia koulukiusattuja, ja kun tarinan jakaminen muuttuu solidaarisuuskampanjaksi, sometarinasta tulee reaktioitamme ja muutakin toimintaamme määräävä opettavainen mallikertomus. Mutta kuka tässä neuvoo ja ketä?

Kokemuksellisuudessa piilee kertomuksen vahvuus, mutta samaan aikaan yksilöllinen kokemus on jotakin, jota ei voi todistaa sen paremmin todeksi kuin valheeksikaan. Siten kertomus on muotona omiaan sotkemaan faktan ja fiktion välistä rajaa. Joskus käy niin, että koulukiusatun päiväkirja osoittautuukin väärennökseksi, ihmeparantumisen kokenut yrittäjä aiheuttaa terveyshaittoja asiakkailleen vaihtoehtoisilla hyvinvointiohjeillaan ja poliitikon narkkarituttavuus paljastuu keksityksi. Yksilön kokemukseen perustuva tarina on kuitenkin kuin totuuslääkkeelle vastustuskykyiseksi kehittynyt virus: voi olla, että tarina ei ole totta, mutta se voisi olla! Näin päivittäjä ja tarinaa eteenpäin jakanut yleisö asian kuitenkin koki! Asia on silti tärkeä ja kannatettava!

Tässä tilanteessa kertomuskriittinen keskustelija ei voi olla muuta kuin ilonpilaaja. Tämä rooli on kuitenkin joskus otettava, sillä kaikki meitä liikuttavat kertomukset eivät ole hyvää tarkoittavia, ja hyvää tarkoittavatkin kertomukset voivat sumentaa suhteellisuudentajuamme ja valikoida huomiomme kohteeksi hyvin sattumanvaraisia asioita. Kertomus elää yksityiskohdista, jotka rakentavat tarinamaailmaa. Nämä yksityiskohdat eivät kuitenkaan ole systemaattisesti kerättyä dataa – kuten vaikkapa oikeusjuttua varten koottu todistusaineisto – vaan kokevan yksilön näkökulmasta valikoituja.

Monet yhteiskunnalliset ja ympäristölliset ongelmat eivät taivu kulttuurimme tarjoilemiin kääntymys- ja sankaritarinoiden muotteihin, koska niiden mittasuhteet ylittävät yksilöllisen kokijan perspektiivin. Ilmastonmuutos tulisi pysäyttää jo paljon ennen kuin koemme sen omakohtaisesti nahoissamme. Itkettävän tarinan synnyttämä solidaarisuuskampanja voi tarjota vähävaraisille lapsille päivän Linnanmäellä, mutta samalla se voi suunnata huomiotamme pois köyhyyden monimutkaisista, tarinoiden ulottumattomissa olevista syistä.

Eli #varokertomusta!

Maria Mäkelä

Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hän johtaa monitieteistä kertomuksen tutkimuksen keskus Narrarea ja Koneen Säätiön rahoittamaa projektia Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia.

Maria Mäkelän haastattelu “Kertomus voi olla vaaraksi” Tampereen yliopiston nettisivuilla

Yliopistonlehtori ja Kertomuksen Vaarat -projektin vetäjä Maria Mäkelä kävi kertomassa kertomusmuodon käytön kinkkisyydestä ja vaaroista Tampereen yliopiston ajankohtaishaastattelussa. Jutussa pohditaan muun muassa “väärien lapsien itkemistä”, suosittelemme lukemaan!

http://www.uta.fi/ajankohtaista/uutinen/kertomus-voi-olla-vaaraksi

 

Topelius ja anti-Midas: Urheilupersoona Aleksi Valavuori ja tarinallistamisen houkutus, osa 1

“Aleksi Valavuori @Valavuori

Born & raised in Finland, exploring the world. TV Host, Sports Agent, Gambler. Fall seven times, stand up eight.” (Twitter-profiilin lisätiedot, noudettu 14.3.2017.)

Aleksi Valavuori on eräs aikamme näkyvimpiä urheilupersoonia: Valavuori on ehtinyt mukaan niin viihde- ja urheilumaailmaan kuin liike-elämäänkin, ja hän on toiminut Korisliiga-joukkueiden Espoon Honka, Torpan Pojat ja Loimaa Bisons johtotehtävissä ja niin sanottuna monitoimimiehenä. Valavuori on intohimoinen vedonlyöjä ja tunnettu monen monituisista projekteistaan, joista kenties menestynein on NBA-tähti Dennis Rodmanin tuottaminen Suomeen: ulkopelillisistä sekoiluistaan tunnettu Dennis Rodman keräsi ToPo:n peliin Korisliigan katsojaennätyksen, eli yli 7000 katsojaa, jotka tulivat katsomaan Valavuoren tarjoilemaa tarinaa – ehkä joku peliäkin.

                    Viimeisimmät Valavuoren edesottamukset ovat olleet Espoo United koripallojoukkueen managerina toimiminen ja venezuelalaisen hiihtäjän Adrian Solanon tuominen kilpailemaan Lahden hiihdon MM-kisoihin. Pesti Espoo Unitedin kanssa päättyi törkeisiin, mutta ei urheilumaailmassa kovin yllättäviin homokommentteihin, joita käsittelen toisella kertaa, mutta Adrian Solano päätyi ladulle sivakoimaan. Valavuoren tämänkertainen projekti synnytti kuitenkin vastustusta, epäilystä ja ylipäätään paskamyrskyn. Pohditaan hetki miksi.

”Kaksi päivää Adrian Solana -tarinaa takana. Veikkaan, että moni tulee vielä entistäkin onnellisemmaksi tarinan edetessä. #Lahti2017” (Twiitti, @Valavuori, 22.2.2017.)

Aleksi Valavuori ei ole niinkään uuden ajan seikkailijahahmo, vaan hän on aikamme Topelius, tarinoitsija ja satusetä – ehkä hieman köyhän miehen versio, mutta jaetulla kädellä pelataan. Valavuoren menestys etenkin urheilumaailmassa pohjaa hänen taitavaan tapaansa rakentaa kertomuksia ja ruokkia sekä uteliaisuutta että fantasioita. Pian 70 000 (huom. julkaistuksi jäänyttä) twiittiä kirjoittanut Valavuori rakentaa pilvilinnansa usein tonteille, joille on kysyntää – mutta katsokaa, hän rakentaakin pomppulinnaa ja kutsuu meidät kaikki leikkimään! Valavuori pelaa unelmilla ja mikäpä muu olisi suurempaa valuuttaa urheilumaailmassa kuin unelmat. Dennis Rodman on itsessään tarina, joka houkuttelee uteliaisuudesta ahtautumaan jäähalliin. Mutta viranomaisten kiusaama hiihtokisojen venezuelalainen underdog Adrian Solano on unelma, jota Valavuori voi muovailla ja jonka kyytiin hän voi hypätä.

                    Valavuori punoi Solanon tarinaksi, jossa vaikeuksien kautta hiihdettiin voittoon – tai siis ensin keskeytykseen ja sitten kilpailun viimeiseksi horjahdellen tavalla, joka lienee palanut ikuisiksi ajoiksi jokaisen hiihtoa seuraavan muistiin. Mutta tarina on tärkein, ei lopputulos. Valavuori korosti ja muovasi voimakkaasti laveeraten Solanon tarinallisuutta, rags-to-riches -elementtejä ja toimipa hän myös kaikkitietävänä kertojanakin Twitterin välityksellä, toppuutellen epäilijöitä ja hallinnoiden kertomustaan:

”Kannattaa odottaa tarinan jatkoa. Voi tulla vielä erikoisia käänteitä. Tarina on kesken.” (Twiitti, @Valavuori 23.2.2017.)

Tarina oli kesken ja sen piti päättyä Valavuoren järjestämien rahankeräysten myötä jaettuihin urheilustipendeihin. ”Adrian Solano -tarina” ei päättynyt kuitenkaan toivotulla tavalla hyväntekeväisyyshurmokseen, vaan epäilyksiin vilpistä, korruptiosta ja epärehellisyydestä. Valavuoren rahankeräysmetodit herättivät kummastusta, Solanoa epäiltiin milloin huijariksi ja milloin militantiksi, nähtäväksi vaadittiin kuitteja, eikä Valavuoren tarina löytänyt maaliaan. Vain harva osti Valavuoren nimellisesti hyväntekeväisyyteen tähdänneen projektin: skandaaleissa ryvettyneen Valavuoren epäiltiin tarttuneen tilaisuuteen kiillottaa kilpeään ja enemmän tai vähemmän loisia tässä iloisessa Adrian Solano -tarinassa, (lumi)pestä omat synnit pois filantrooppisessa tunnemyrskyssä.

                    Mutta kaiketi jonain päivänä kaikki taivaanrannat ovat maalatut ja jokainen potentiaalinen susi on huudettu, eikä Valavuoren tarina toiminut, vaikka hän yritti sitä toistella (ja kaivoi lopulta kuititkin esiin):

”Ohessa koko Adrian Solano -tarina, faktoilla. Toivottavasti tämä tavoittaa mahdollisimman monet. https://www.hikipanta.com/blogi/viisi-paivaa-adrian-solanon-tarina/ … #Lahti2017” (Twiitti, @Valavuori 26.2.2017.)

Aleksi Valavuori herättää tunteita: näkyvä ei korreloi välttämättä menestyneen kanssa, ja yksilön menestys taas voi muodostua laajemman skaalan fiaskoista. Aleksi Valavuorta kutsutaan usein lempinimellä ”Doer”, ja hän on miljoonan projektin mies. Ehkä hiukan kiusallisesti moni projekteista on jäänyt puolitiehen tai muutoin lopulta lässähtänyt: ei tullut luvattua poliittista Pelaajapuoluetta; ei tullut myöskään räppäri Eminem esiintymään Suomeen; ei perustettu Rion Urheilutallia, jonka piti mahdollistaa neljälle urheilijalle harjoittelu täysammattilaisena; eikä ollut Valavuori myöskään Jarkko Niemisen manageri, vaikka Jarkko Niemisen Twitter-tili jostain mystisestä syystä näin väitti. Ehkä hieman epäreilusti on myös nostettu esiin, että konkurssit ja muut vaikeudet tuntuvat seuraavan joukkueita, joiden toiminnassa Valavuori on häärännyt. Valavuoren twitter-slogan, japanilainen sanonta seitsemästi kaatumisesta ja kahdeksasti nousemisesta, on varsin kuvaava ja kaiketi ainakin osittain tahattomasti huvittava: projektin toisensa perään kaatuessa tämä mies jatkaa eteenpäin uusiin haasteisiin, uusiin tarinoihin, sillä niillä on todella merkitystä.

                    Valavuori on mainio tarinankertoja: hän konstruoi mahdollisia todellisuuksia ja hyödyntää urheilumaailman unelmannälkää. Valavuori on kuitenkin tullut pisteeseen, jossa hän on uuvuttanut maineensa tarinankertojana. ”Adrian Solano -tarinan” kertoja tunnetaan verrattain epäluotettavana, joten epäilykset ovat luonnollisia. Pilvi- ja pomppulinnat purettiin päivän jälkeen ja taivaanrannat tuppaavat olemaan suojeltuja töhertelijöiltä. Valavuori tunnetaan totta tosiaan monella nimellä, ja hänen oma tarinansa on yhä kytkeytyneempi kertomuksiin: Valavuori on nykyään pilkkanimeltään AntiMidas, jonka kosketus on kaikkea muuta kuin kuningas Midaan myyttinen kultainen kosketus.

                    Mutta aina meillä on se seuraava tarina ja jonkun täytyy myydä se. Minä odotan Valavuoren seuraavaa kertomusta innolla.

“I won a skiing competition when I was 9 years old. Or maybe I was second.” (Aleksi Valavuoren LinkedIn-profiilista, noudettu 14.3.2017.)

Matias Nurminen, apurahatutkija, Kertomuksen Vaarat -projekti

 

Kirjoituksemme projektin taustoista ja tavoitteista Alustassa!

Kirjoitimme Alusta!-verkkojulkaisuun tarkemmin Kertomuksen vaarat -projektista, linkki vie perille:

http://alusta.uta.fi/artikkelit/2017/02/28/kertomuksen-vaarat-kokemuspuhe-eksemplumin-paluu-ja-aikalaiskriittinen-narratologia.html

Kerromme jutun lopussa myös projektimme käytössä olevista hashtageista #varokertomusta ja #mindthenarrative: muistakaa ne sosiaalisen median syövereissä seikkaillessanne!

MN