Narratologi, sydämetön ilonpilaaja (Kirjailija 1/2018)

“Siinä kohtaa kun ‘tutkimusprojekti’ analysoi jonkun elettyä elämää, ja kirjoituksessa selkeästi agendana on avata hyväosaisten silmiä auttamaan vähäosaisempia lapsia, herää itselläni kysymys: kiertääkö näissä ihmisissä veri lainkaan, vai joko keinoihmisyys ilman tunnetiloja on käytössä?”

Näin kommentoi viime syksynä Kertomuksen vaarat -projektimme Facebook-seinällä nimimerkki Mommy Be Good, arkisista ongelmista päivittävä ja äitimyyttejä purkava someaktiivi, jolla on itsellään 12 000 Facebook-seuraajaa. Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia on Koneen Säätiön rahoittama kolmivuotinen (2017–2019) tutkimusprojekti, jonka oheistoimintana pyöritämme sosiaalisessa mediassa “ilmiantopalvelua”, johon kuka tahansa saa anonyyminä tai omalla nimellään käräyttää meille kyseenalaisia, huvittavia, taitavia tai muuten vain kiinnostavia esimerkkejä tarinallistamisesta.

Julkaisin jo keväällä 2017 pikkutarkahkon, puolinarratologisen analyysin Mommy Be Goodin jakamasta tarinasta, joka kertoi pikkutytön näkökulmasta, miten äiti ryyppää Lintsi-rahat. Tarinan tarkoitus oli haastaa somessa yksityisiä ihmisiä lahjoittamaan Linnanmäen rannekkeita varattomille lapsille. Se tuli meille anonyyminä ilmiantona, koska ilmiantaja ei halunnut saada taakakseen sydämettömän ihmisen mainetta ja kaikkineen yli 10 000:n jutusta tykänneen ja yli 2000:n sitä eteenpäin jakaneen ihmisen paheksuntaa. Kertomus on kliseisesti ja sekavasti kirjoitettu, siitä ei ota millään selvää, onko tarina tosi vai sepitetty, ja kuten niin monissa somessa kiertävissä liikuttavissa tarinoissa, myös tässä kirjoittaja itse näyttäytyy hyväntekijänä ja autettava taho “ansaitsevana köyhänä” – siksi juttu on kirjoitettu viattoman lapsen eikä ryyppäävän vanhemman näkökulmasta. Se ei kannusta veronmaksuun eikä äänestyskopeille varmistamaan oikeansuuntaisen perhe-, päihde- ja tukipolitiikan toteutumista, vaan se luo sosiaalista painetta olla viktoriaaninen hyväntekijä.

Mommy Be Goodin kommentti meidän kertomuksentutkijoiden täydellisestä sydämettömyydestä tuntui tietenkin pahalta, mutta se ei tullut yllätyksenä. Somessa yksi vallitsevista eetoksista on hyvesignalointi, ja kokemusasiantuntija on vapaa kertomaan mitä vain, kunhan on lukijoiden mielestä hyvällä asialla. Tutkijat edustavat tässä totuudesta käytävässä kampailussa yleensä aina pahiksia, koska tutkimustiedosta on mahdoton kertoa liikuttavaa tarinaa ja teorianmuodostuksessa kokemukset muuttuvat kasvottomiksi.

Ilmiannetun tarinan analysointi Facebook-päivityksen muodossa on joka kerta nuoralla tanssimista. Olemme humanistiselle tutkimusprojektille hyvin poikkeuksellisesti ottaneet normatiivisen kannan: esitämme, että tietyt nykymediaa hallitsevat, yksilön kokemusta ylikorostavat tarinamekanismit voivat olla haitallisia, oli niiden käyttäjän aikomus kuinka hyvä tahansa. Tämä normatiivisuus tuo analyyseihimme sellaista henkilökohtaisuuden tuntua ja melkein poliittista vaaraa, jollaista esimerkiksi tutkimusartikkelin kohdalla olisi vaikea edes kuvitella. Mekin saamme tykkäyksiä enemmän silloin, kun olemme selvästi vihervasemmistolaisen liberaaleilla linjoilla ja vahvistamme näin affektiivista konsensusta – ja heti paljon vähemmän tykkäyksiä, jos tarinakritiikki kohdistuu omaan ideologiseen kotipesään. Joskus tietenkin myös riskinotto kannattaa ja raflaava juttu saa yllättävän kannatuksen. Somessa toimivan tutkijan pitää kuitenkin vapautua hyvesignaloinnista, moralismista ja tykkäyksien kaipuusta. Tutkijan johtotähden täytyy olla kaiken jeesustelun tuolla puolen. Kertomuksen vaaroissa yritämme olla aikalaiskriittisiä mukautumatta somen uusmoralismia tukevaan mekanismiin.

Nyt kun on mahdollisuus, tekee mieli kysyä kirjailijoilta: joko somen hyvesignaloinnin paine tuntuu teidänkin työssänne? Radio Helsingin Suuren Hesalaisen Kirjakerhon toimittaja Taru Torikka totesi haastatellessaan projektimme tutkijoita, että tarinallisuuden vaatimus ulottuu jo kaikkialle muualle paitsi kirjallisuuteen. Minäkin uskoin kirjallisuuden olevan suojassa somen tarinalogiikalta, kunnes saimme ilmiannon The New Yorkerissa 11.12.2017 ilmestyneen, Kristen Roupenianin kirjoittaman ”Cat Person” -novellin aiheuttamasta somekohusta. Otsikoiden mukaan ”koko Amerikka” luki (eli jakoi somessa) nyt yhtäkkiä tätä yhtä novellia parikymppisen naisen epäonnistuneesta treffiseksistä vanhemman miehen kanssa. Novellia ei kuitenkaan luettu tulkintaa vaativana kaunokirjallisena tuotoksena vaan edustuksellisena ja opettavaisena kertomuksena, suorastaan henkilökohtaisena #metoo-tunnustusesseenä siitä, miten vastenmielisiin tilanteisiin nainen joutuu miehisen halun määrittämässä asetelmassa. Näkökulmahenkilön – ”uhrin” – tulkinta tilanteesta on kuitenkin ihan yhtä luotettava ja yksiselitteinen kuin se olisi Tšehovin, Joycen tai Munron novellissa. Yksi yleisö luki modernistisen novellin somemoraliteettina ja toinen sai siitä aseen #metoo-kampanjan alas ampumiseen.

***

Mommy Be Goodin kommenteista Facebook-analyysiimme paljastui, että tarina kertoo hänen omasta lapsuudestaan. Tämä valttikortti kokemusasiantuntijalla on aina. Vallitsevan narratologisen nykymääritelmän mukaan kertomus on ensisijaisesti jaettu kokemus, ja toisen kokemustahan ei voi koskaan kiistää. Liikuttavat ”tositarinat” toimivat somessa kuin virus, ne leviävät ja muuttuvat vastustuskykyiseksi kaikelle kritiikille. Vaikka alkuperäinen jaettu kokemus osoittautuisi myöhemmin sepitetyksi – eli kävisi ns. Enkeli-Elisat – jakaminen on jo usein ehtinyt tehdä tarinasta edustuksellisen ja sen perusteella on alettu tehdä normatiivisia päätelmiä. Jos tämä tarinalogiikka hyväksytään, kertomuksella aidosta seksuaalisesta häirintätapauksesta ja ”Cat Person” -novellilla on sama painoarvo yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa keskustelussa. Ne ovat opettavaisia tarinoita – niin monella tapaa totta.

Kertomuksen vaarat -ilmiantopalvelu toimii saamamme palautteen perusteella henkireikänä niille, joita joka paikkaan levinnyt tarinoilla mässäily ahdistaa tai suorastaan inhottaa. Tutkijoina somessa meillä on ainutlaatuinen vapaus ottaa tunnekylmän kapakalan rooli silloin, kun vastaan tulee kertomus, josta kaikkien pitää muka tykätä. Ilmiantajia suojaa anonymiteetti jos he niin toivovat, meitä suojaa vankka, narratologiseen perustutkimukseen pohjautuva asiantuntijuus ja ammattirooli.

Samalla kuitenkin Kertomuksen vaarojen sometoiminta synnyttää sellaisia vastuukysymyksiä, joihin emme kirjallisuudentutkijoina ole ennen törmänneet, mutta jotka poikkeavat myös esimerkiksi oikeiden ihmisten elämäntarinoita tutkivien, arkistoivien ja julkaisevien sosiologien tutkimuseettisistä ongelmista. Joudumme neuvottelemaan näistä vastuukysymyksistä melkein päivittäin projektimme Messenger-ryhmässä: Miten muotoilla tämä päivitys siten, että yksittäinen nyyhkytarinan kirjoittanut journalisti ei koe joutuneensa ylimitoitetun akateemisen hyökkäyksen kohteeksi? Voiko ihmeparantumisen kokeneen hyvinvointiyrittäjän evankeliumia kyseenalaistaa? Mitä tehdä, kun ilmiantoja tulee ylivoimaisesti yhden puolueen poliitikoista – vieläpä puolueen, joka ”on hyvällä asialla”?

Olemme päätyneet seuraaviin tavoitteisiin, että voisimme nukkua yömme rauhassa: 1. Teemme myös omasta sometoiminnastamme ja normatiivisesta aikalaiskriittisyydestämme kriittisen tutkimuksen kohteen. Olemme velvollisia raportoimaan tästä. 2. Kun varsinainen akateeminen tutkimuksemme tarinallistamisen vaaroista ja meille lähetetyistä ilmiannoista on riittävän pitkällä, olemme velvollisia vastaamaan siihen kaikkein kauheimpaan meille esitettyyn kysymykseen: ”Miten ja millaisia tarinoita sitten pitäisi kertoa?”

Maria Mäkelä

 


FT, dosentti Maria Mäkelä on yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Mäkelä johtaa monitieteistä kertomustutkimuskeskus Narrarea ja Koneen Säätiön rahoittamaa projektia Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia (2017-2019).


 

Suositeltavaa lisäluettavaa aiheesta:

Fitzpatrick, Katie. “Heartlessness as an Intellectual Style.” The Chronicle of Higher Education 30.3.2017. https://www.chronicle.com/article/Heartlessness-as-an/239903

Tuori, Anna & Aleksis Salusjärvi. “Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi.” Nuori Voima 7.11.2017.  https://nuorivoima.fi/lue/essee/aikamme-estetiikka-kapitalistinen-realismi

Advertisements

Kertomusten käyttö ja vaarat: ideoita opetukseen (Virke 1/18)

Kertomuksen vaarat – Kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia on Koneen säätiön rahoittama kolmivuotinen hanke (2017–2019), jossa kuusi Tampereen yliopiston kirjallisuudentutkijaa tarkastelee kertomuksen asemaa nykykulttuurissa. Hankkeemme kysyy, miten kertomuksia käytetään yhteiskunnassamme, mitä tällä käytöllä yritetään saavuttaa sekä millaisia hyötyjä ja riskejä liittyy kertomusten hyväksikäyttöön. Vastauksia etsimme yhdessä esimerkiksi journalistiikan, terveydenhuollon ja pedagogiikan ammattilaisten kanssa tutkimalla eri medioissa leviäviä kertomuksia tänä totuudenjälkeiseksikin kutsuttuna aikana.

Kertomuksen etualaistuminen kulttuurissamme ja muuttuvat mediaympäristöt aiheuttavat muutospaineita myös äidinkielenopetukselle. Lukion opetussuunnitelman uudelleenjärjestäytymisen myötä äidinkielen ja kirjallisuuden 6. kurssin keskeistä sisältöä ovat kertomukset kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Kurssi Nykykulttuuri ja kertomukset laajentaa tekstikäsitystä äidinkielenopettajien kannalta yhä vieraammille vesille ja aiheuttaa epävarmuutta: kuinka käsitellä lähes rajattomaksi kasvavaa aineistoa oppilaiden kanssa?

Uusissa opetussuunnitelmissa korostetaan niin ikään monilukutaitoa, eli kriittistä ja kulttuurista lukutaitoa, joka antaa valmiudet tekstin tasoa kokonaisvaltaisempaan, esimerkiksi kuvat ja numerot käsittävään ymmärrykseen. Toivommekin Kertomuksen vaarat -hankkeen tarjoavan pedagogeille työkaluja ja analyysitapoja laajenevan tekstikäsityksen hallintaan, vaikka emme lupaakaan viisasten kiveä haasteisiin – saati yksioikoisia raameja oikeaoppiselle kertomukselle.

Tieteellisen tutkimuksen ohella näkyvintä osallistumistamme ovat Facebook-sivuillamme jakamamme analyysit, joissa erittelemme lukijoidemme lähettämiä tapauksia kertomusten oivallisesta tai epäilyttävästä käytöstä.

 

Kokemuksellinen kertomus

Kertomus on kielellinen (semioottinen) esitys tapahtumasarjasta, joka on kokijalle merkityksellinen. Tyypillinen kertomus sisältää tavallisesta poikkeavan tai normeja rikkovan sattumuksen tai esteen, joka pyritään ratkaisemaan toimimalla. Tapahtumat herättävät kokijassa tunteita kuten pelkoa tai moraalista närkästystä ja siten myös halun kertoa. Ennen kertomuksen ytimeksi katsottiin tapahtumasarja, nykyisin puolestaan tapahtumien merkityksellisyys tunnetasolla. Jälkimmäiseen viitataan termillä kokemuksellisuus. Kertomus kumpuaa inhimillisestä kokemuksesta ja sitä pidetään ensisijaisena kokemuksen välittämisen muotona.

Tyypillisellä kertomuksella on David Hermanin mukaan seuraavat piirteet: se kerrotaan jossakin tilanteessa jostakin syystä; se esittää tapahtumasarjan tai muutoksen; se luo tarinamaailman, jossa on ihmisiä, esineitä, tiloja jne.; tässä tarinamaailmassa tapahtuu jotakin tavallisesta poikkeavaa; kertomus välittää, miltä tuntui kokea nämä tapahtumat. Tämä piirrekimppu erottaa kertomuksen muista tekstilajeista kuten kuvailusta tai asiatekstistä, joka perustuu loogis-tieteelliseen argumentointiin. Toisin kuin tiede, joka pyrkii yleistämään ja abstrahoimaan edustavan otoksen pohjalta, kertomus esittää yksittäisiä kouriintuntuvia tapahtumia: miten Maija unohti vihreän lempipiponsa Hervannan yöbussiin ja miten se häntä harmitti. Kertomus pysyttelee ihmisen mittakaavassa ja sen voima perustuu jokapäiväisen esineistön eläytymistä edistävään vaikutukseen.

Loogis-tieteellisen esityksen ja kokemuksellisen kertomuksen eroa voi havainnollistaa esimerkiksi vertailemalla ravitsemussuositusten oppikirjakuvausta ja itseoppineen ravitsemusgurun koskettavaa yksilötarinaa. Saman asian ajaa virallisen rokotetiedotusmateriaalin vertaileminen rokotuskriittisiin kauhutarinoihin. Eronteko yksilöllisen ja yleispätevän välillä on yksi kriittisen lukutaidon ja lähdekritiikin peruspilareista. Tilannetta tosin hämärtää nykyjournalismin ja jopa tiedeviestinnän tarina- ja henkilökeskeisyys.

 

Elämäntarinat

Kun kertomustutkimuksen sovellusala on laajentunut kaunokirjallisuudesta arkikeskusteluihin ja kertomuksiin yhteiskunnassa, on alettu kiinnittää huomiota kokemukseen, kertojan minäkuvaan ja kertomisen motiiveihin. Koska aineistona ei ole enää vain kirjallisuus vaan kertomukset ihmisten elämässä, on luontevaa hakea lähestymistapoja sosiaalitieteellisen kertomustutkimuksen piiristä.

Yhtenä arkisena ilmiönä voidaan mainita elämäntarinat. Niin fitness-blogi, Zlatanin elämäkerta kuin satunnainen romaani sisältää henkilön, jonka elämäntarinassa on käännekohtia, aallonpohjia ja huippuja sekä tärkeitä asioita ja arvoja. Henkilö asemoituu kuvatuissa tapahtumissa sankariksi, uhriksi tai sivustakatsojaksi ja muut ihmiset auttajiksi tai vastustajiksi. Elämäntarinat havainnollistavat identiteetin rakentamista kertomalla. Niissä näkyy myös kertomusmuodon tärkeä kyky asettaa rinnakkain mennyt (toimiva) ja nykyinen (kertova) minä: ”Silloin en ymmärtänyt, mutta nyt…” Siten ne voidaan kytkeä myös novellin tai romaanin minä-kerronnan käsittelyyn.

Elämäntarinoita kertovia henkilökuvajuttuja ilmestyy lehdissä jatkuvalla syötöllä. Hyviä on vähemmän. Onkin antoisaa verrata nuoren polven ”tarinankertojien” maneerista, sentimentaalista tyyliä (Koulun sileäksi kulunut penkki. Ritva hivelee sitä mietteliäästi.) narratiivisen journalismin uranuurtajan Ilkka Malmbergin timanttiseen henkilökuvaan Mervi Tapolasta (Perhetyttö, HS Kuukausiliite 12.4.2012).

Ennen kuin siirrymme kertomuksen riskeihin, mainittakoon sen ilmeinen hyöty: kun kertomus luo käsin kosketeltavan simulaation ihmisen kokemuksista ja niihin liittyvistä tuntemuksista, se lisää yleisön ymmärrystä ja myötämielisyyttä häntä kohtaan.

 

Yrittäjäsankaritarinoita

Elämäntarinoita edustavat myös yrittäjäkertomukset: etenkin sankaritarinat vastoin odotuksia menestyneistä yrittäjistä tuntuvat kiinnostavan lehtiä. Kun kuulemme sankarillisista ja vaikeuksien kautta voittoon nousseista yrittäjistä, voimme lukijoina myötäelää tai ainakin haaveilla omasta menestyksestämme. Ongelmalliseksi tällaiset kertomukset tekee niiden yksipuolisuus, sillä omia tarinoitaan mediassa kertovat usein ainoastaan menestyjät, eivätkä vaikkapa konkurssien myötä yrittämisen luovuttaneet.

Jos yhteiskunnassa kerrotaan yksipuolisia kertomuksia tai tiettyjen yksilöiden elämäntarinat nostetaan edustuksellisiksi, vaarana on kokonaiskuvan hämärtyminen. Voiko yrittäjyyttä ilmiönä todella ymmärtää lukematta epäonnistujista ja vaikeuksista? Toisaalta sankareita etsitään myös toistuvasti erilaisista lapsiyrittäjistä, jotka asettuvat aikuisten maailmaan ja ikään kuin hylkäävät lapsuutensa osallistuakseen bisnekseen (esim. ”11-vuotias Mico Vanhanen on ollut pizzayrittäjä jo viiden vuoden ajan – 21 euron ”Jallun kierre” on listan helmi”, HS 13.6.2017). Lapsille ja nuorille välitetäänkin erikoista viestiä, jos heidän elämänsä saa uutisarvon, kun he lakkaavat olemasta lapsia.

 

Sankareita ja konnia

Koska poikkeuksellisiin tapahtumiin liittyy voimakkaita tunteita, kertomukset ovat usein hyvin kiinteitä ja vakuuttavia tekstejä. Puhutaan tunnekoherenssista. Kaikki elementit aloituksesta lopetukseen tukevat samaa tulkintaa tai moraalista arvostelmaa tapahtumista. Kertomuksia luonnehtii toisin sanoen moraalinen varmuus, kuten seuraavista yleisönosastokirjoitusten otsikoista käy selväksi: ”Törkeää käytöstä bussikuskilta” (AL 27.9.2017), Nuori naislääkäri ei suostunut kirjoittamaan lähetettä Lihavuuskeskukseen ja totesi ivallisesti: ’Vai olet sinä lihottanut itsesi roskaruualla ja herkuilla’” (HS 30.9.2017). On sääntö eikä poikkeus, että ihmiset esittävät kertomuksissa itsensä hyvässä valossa. Varjopuolena on tietenkin toisten ihmisten asettuminen tarinoiden konniksi, moraalisen närkästyksemme kohteiksi. Vammaisen auttamisesta kieltäytyvä bussikuski ei saa sympatiaa.

Sosiaalisessa mediassa tämän kaltaiset mielensäpahoittamiskertomukset synnyttävät kollektiivista raivoa. Syynä on se, että tekstilajina kertomus ei ole ensisijaisesti tietoa välittävä eli informatiivinen vaan arvioimaan kutsuva: yleisön tehtävä on osallistua kertojan kokemukseen ja yhtyä moraaliseen arviointiin. Tietoisuus tästä ihmisen lähipiirissä tärkeästä mutta sosiaalisessa mediassa vaarallisesta mekanismista on onneksi lisääntynyt. Ratkaisuksi ehdottaisimme kertomuksessa esiin nostettujen ongelmien käsittelyn viemistä yleiselle tasolle. Koulutetun ihmisen pitäisi osata ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin muutenkin kuin henkilöimällä ne.

Arjen kertomusten mustavalkoiset asetelmat tuovat ne lähelle klassisia satuja kuten Tuhkimoa pahoine äitipuolineen. Satujen sankari‒konna-asetelman kriittinen analysoiminen toisi sävyjä myös arkisten ristiriitatilanteiden lukemiseen. Puhumattakaan siitä, että tuhkimotarinan tai ryysyistä rikkauksiin -mallitarinan piirteiden tunnistaminen on olennaista monenlaisten mediatekstien kriittisessä analyysissä.

 

Radikaalien aatteiden tavalliset tarinat

Silloin kun kertomustutkimus rajoittui vielä kirjallisuuteen, kertomisen tarkoitusperiä ei kyselty. Romaani kun ei esitä väitteitä maailmasta. Siksi kirjallisuustieteellisen koulutuksen saaneilta jää helposti huomaamatta, että kertomuksella on keskeinen osa arkisessa argumentaatiossa. Joskus tarinoimme viihdytysmielessä, mutta usein kertomus tarjotaan väitteen tueksi: sen tarkoituksena on havainnollistaa tai todistaa yleisempi väite, joka on usein ideologinen ja jolle ei välttämättä löydy minkäänlaista tukea tutkimustiedosta.

Eräänlaista äärimmäistä kertomusten käyttöä edustaa radikaalien liikkeiden tarinankerronta. Esimerkiksi viime vuosina kannatusta keränneet miesasialiikkeet, jotka kutsuvat itseään manosfääriksi, käyttävät kertomuksia oikeuttaakseen naisvihamielistä maailmankuvaansa. Tarinankerronnassa on kunnostautunut erityisesti manosfäärin radikaali siipi: avioliittoa vastustava Men Going Their Own Way -liike ja perinteisiä sukupuolirooleja vaaliva uusmaskuliinisuus ovat avoimesti antifeministisiä ja naisvihamielisiä.

Misogynistiset miesasialiikkeet kertovat tarinoita rekrytoidakseen uusia jäseniä. Ne käyttävät hyväkseen erilaisia myyttejä ja jo tunnettuja sankarikertomuksia, kuten J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiaa tai Wachowskien tieteiselokuvaa The Matrix, jotta liikkeiden kannattajat voivat kokea olevansa kuin elokuvien sankarit. Liikkeet viittaavat intertekstuaalisesti esimerkiksi The Matrixiin puhuessaan ”punaisesta pilleristä”: elokuvassa päähenkilö Neo syö punaisen pillerin, joka saa hänet tajuamaan maailman olevan kammottava konehirviöiden hallitsema salaliitto. Miesasialiikkeille punainen pilleri taas tarkoittaa, että uskot salaliittoon, jossa yhteiskunnassamme feministit alistavat miehiä. Elokuvan tarina siis alkaa ruokkia ajatusta salaliitosta ja ”punapilleriläisten” erityisestä kyvystä ymmärtää maailmaa. Tunnetta salaliitosta kasvatetaan esimerkkikertomuksilla väärinkohdelluista miehistä. Nämä tarinat ovat usein epämääräisiä, mutta yleisiä ja siten samastuttavia.

 

Kohti kertomustietoisuutta

Radikaalien ryhmittymien tavat käyttää kertomuksia eivät eroa päivän päätteeksi mediassa vilisevistä tarinankerronnan strategioista. Intertekstuaalisia viittauksia ja esimerkkikertomuksia vilisee niin politiikan, yrityselämän kuin arkemmekin viestinnässä. Kertomuksilla ja samoilla kerronnallisilla strategioilla voi saada aikaan niin hyvää kuin pahaakin. Hankkeemme tarkoituksena ei ole demonisoida kertomuksia tai kieltää tarinankerrontaa vaikuttamisen tapana, vaan tehdä näkyväksi, miten kertomuksia käytetään ja millaisia ovat tällaisen käytön hyödyt ja riskit. Kyse on kertomustietoisuudesta, jossa kulttuurissamme tapahtuva jatkuva tarinankerronta havaitaan ja sitä uskalletaan kritisoida analyyttisesti – kysytään siis rohkeasti, mitä kertomuksella halutaan saavuttaa. Oivallinen tavoite laajan tekstikäsityksen hallintaan onkin kertomustietoisen ajattelun välittäminen oppilaille.

 

Matias Nurminen & Laura Karttunen

Teksti on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä 1/2018, s. 4‒7.

Taistelua vai työtä? Syöpäkertomukset verkottuneessa mediakulttuurissa ja monitieteisessä kertomustutkimuksessa

Kertomuksen vaaroille on ilmiannettu useita syövän sairastamiseen ja hoitoon liittyviä mediatekstejä, joissa kertomuksen käyttö on katsottu jossain mielessä ongelmalliseksi. Aiheesta johtuen kertomuskriittisen näkökulman riskit (1) korostuvat tavallistakin voimakkaammin. Siksi projektissa päätettiin jo varhain, että teemasta olisi tehtävä laajempi päivitys, jossa käsitellään suurempaa joukkoa sosiaalisen median kanavissa tehtyjä ”ilmiantoja”. Samalla on tarkoitus avata yleisempi keskustelu sairaus- ja tervehtymiskertomusten roolista mediakulttuurissamme.

Aarhusin yliopistossa tutkijana työskentelevän Carsten Stagen viime vuonna ilmestynyt Networked Cancer: Affect, Narrative and Measurement on tutkimus siitä, miten nykyajan verkottunut itseilmaisu on muuttanut syövän ja kertomuksen suhdetta. Lääke- ja hoitotieteissä on jo kauan tunnustettu, että kertomuksilla on usein tärkeä osa niin syövän sairastamisessa kuin sen hoidossakin. Niinpä Stagen näkökulma tarkentaa siihen, mikä syövän kerronnallisessa käsittelyssä on nykypäivänä uutta: toisaalta verkkoympäristöissä on syntynyt uudenlaisia kokemus- ja tunneosallistumisen muotoja, ja toisaalta tietoverkkojen aikakaudella syöpää koskevien faktojen ja mitattavan datan rooli on muuttunut. Kirjan pääväittämä on, että sosiaalisessa mediassa nousee uusi, henkilökeskeinen ja affektiivis-kerronnallinen käytäntö, jota tulisi voida analysoida olemassa olevien ”syöpäkertomuksen” genrejen ohella (Stage 2017, 1). Uudessa kontekstissaan syöpäkertomukset voivat osallistua keskusteluun terveydenhuollon rakenteista, lääketieteellisestä tiedosta tai terveydentilaan liittyvistä arvoista uusilla tavoilla.

Stagen ja muiden sairauden ja terveyden kertomisen tutkijoiden analyyttiset tarkennukset ovat tärkeitä, kun tarkastelemme some- ja verkkotekstejä samalla itsekin sosiaalisessa mediassa toimien. Stagen ja muiden tutkijoiden ajatusten tarjoamaa taustaa vasten voimme huomata, että vaikka sairaus- ja syöpäkertomukset toimivat osana läpeensä tarinallistunutta nykykulttuuria, niillä on myös aivan oma paikkansa kulttuurissamme. Kertomuksen ja sairauden suhdetta tutkineet ovat huomanneet, että sairastumiseen liittyy kautta linjan tarve saada tietoa sekä vertaistarinoiden että tutkitun tiedon muodossa (Petersen 2006). Syöpäkertomusten tarkastelussa tulee ottaa huomioon syövästä kertomisen muodot, mutta myös se, että esimerkiksi lääketieteellisissä yhteyksissä jo syövästä kertomisella sinänsä on erityisiä merkityksiä (Jurecic 2012, 15; Fratto 2016, 2–3).

Katsotaanpa siis minkälaisiin syöpäkertomuksiin Kertomuksen vaarojen seuraajat ovat tarttuneet. Olemme saaneet useita ilmiantoja, joissa kritiikkiä kirvoittaa syöpäpuheeseen liittyvä sotaisa retoriikka. Syöpäkertomus onkin usein kertomus taistelusta, jonka voittaminen vaatii tiettyjä fyysisiä ja henkisiä vahvuuksia. Näyttelijä-kirjailija Antti Holma tiivistää osuvasti tämän ajattelutavan ongelmat sosiaalisen median päivityksessä, joka sai runsaasti kiittävää palautetta.

Ei kai siinä mitään pahaa ole, että on positiivinen ja energinen ja sanoo taistelevansa sairautta vastaan, mutta minua harmittaa varsinkin kaikkien niiden voimakkaiden ja energisten syöpään menehtyneiden puolesta koko tämä retoriikka siksi, että siihen kuuluu myös häviäminen ja se, että aina joku ei “jaksa taistella” tai “ei taistellut riittävästi”. Se on kaikkien syöpään menehtyneiden omaisillekin ihan hirveää vittuilua. Olen aikanaan seurannut maailman positiivisimman ja lempeimmän ihmisen “taistelua” syöpää vastaan enkä ikinä halua ajatella, että hän “hävisi”. (2)

Yleistäen voimme huomata, että kritiikin kohteeksi ei nouse sairauden kerronnallinen käsittely sinänsä vaan kuluneet tai kyseenalaiset kaavat, joihin kertomus sairaudesta asetetaan. Kulahtanut syöpädiskurssi voidaankin nykyään ottaa esille myös humoristisessa valossa, kuten projektille vinkatussa Tuomas Karemon hienossa jutussa ”Kenen syöpä on kaunein?” (3)

Syöpä- ja sairauskertomusten käsittely vaatii ehkä tavallista suurempaa hienotunteisuutta, mutta näiden tapausten perusteella voidaan tehdä myös melko yksioikoinen yleisen tason huomio. Usein toistuvat tarinamallit ärsyttävät, mutta nykyisessä mediakulttuurin jakamis- ja huomiotaloudessa pärjää tuottamalla kaavamaisia tarinoita, jotka sopivat jaettavaksi. Tämän näemme myös syöpäkertomusten kohdalla.

Kertomuksen vaaroille käräytetyt tapaukset ovat enimmäkseen variaatioita syöpätaistelutarinasta tai sen kritiikistä. Tuskin on uhkarohkeaa olettaa, että käryn sakeus korreloi juttutyypin yleisyyden kanssa. Ilmiantojen perusteella ei siis pidä suin päin todeta, että niissä vastustettaisiin jonkin mallitarinan käyttöä osana sairauden kokemista ja käsittelyä. Kritiikki kohdistuu nimenomaan siihen tarinavetoiseen tapaan, jolla syövästä ja muista sairauksista tehdään mediassa juttuja. Kuten toisaalla pohdimme, Kertomuksen vaarojen some-toiminnasta on kenties tullut eräänlainen mediakriittisten tendenssien varaventtiili tai projisointipinta. Tutkimuspäätelmien tekeminen ilmiantoaineiston perusteella saattaa tuottaa kärjistyneen kuvan mediakriittisen nykyihmisen suhteesta kertomuksiin, mutta näin muodostuva aineisto on joka tapauksessa arvokas. Projektissa hahmottuvassa kokonaiskuvassa nimittäin näyttää, että kertomusmuoto todellakin pistää silmään – siinä helposti tunnistetaan mahdollinen huolen tai närkästyksen paikka. Toisaalta projektin seuraajien omassa tekstianalyysissa kuitenkin korostuu usein kertomuksen käytön asiayhteys. Tämä pätee yleisemminkin kuin syöpäkertomusten kohdalla.

Saimme kahdelta projektin seuraajalta vinkin samasta tapauksesta, vaikkakin ilmiantajat viittasivat kahden eri uutismedian erillisiin juttuihin. (4) Erittäin pahanlaatuisesta aivokasvaimesta kaikkien ennusteiden vastaisesti parantunut Karita Aaltonen antoi useita haastatteluja lyhyen ajan sisällä, ja juttujen yhteydessä saivat julkisuutta myös Aaltosen ”Uskalla parantua” -kirja ja ”Uusi elämä” -vertaistukiohjelma. (5) Tapaukseen tarttui eräs ilmiantaja, joka kirjoittaa syöpätaisteluretoriikan ongelmia sivuten, että kertomus, jossa korostetaan mielenvahvuutta ja ihmeparantumista on mallina ”suorastaan vaarallinen.” Tämä ilmiantaja kuitenkin kiinnittää huomiota myös Aaltosen rooliin hyvinvointiyrittäjänä. Tässä voimme huomata toisen polemiikin polttopisteen. Kritiikki ei välttämättä kohdennu sairaus- tai parantumiskertomuksen genreihin vaan siihen verkossa kukoistavaan biologiseen yrittäjyyteen (Stage 2017, 1–3), joka liittyy yleisemmällä tasolla self-helpin ja hyvinvointimarkkinoiden nousuun nykykulttuurissa . Tällöin sen maalina ei välttämättä ole ensinkään yksittäisen syövän kokijan, läheisen tai hoitajan kertomus, vaan se ideologinen ja ekonominen rakenne, jonka ylläpitämiseen kertomukset osallistuvat – myös siinä tapauksessa, ettei se ole niiden kertomisen perimmäinen syy.

Projektille vinkatuissa tapauksissa korostuu selvästi yksi mallikertomus yli muiden. Kuitenkin kaikissa tietoomme saatetuissa esimerkeissä on syytä korostaa myös kertomisen kontekstia. Arvioon syöpäkertomuksen arvosta, hyödystä ja vaaroista vaikuttaa kertomisen ja vastaanoton tilanne, siis se, kerrotaanko tarina luottamuksellisesti hoitotilanteessa vai sunnuntailiitteen henkilöjutussa, ja toimiiko se vertaistukena syöpää sairastavalle vai myyntipuheena hyvinvointipalvelulle.

Sairaus- ja hoitokertomusten käsittely on haaste myös monitieteiselle kertomustutkimuksen yhteisölle. Narratiivisen lääketieteen ja narratiivisen terapian harjoittajille kertomus on kirjaimellisesti työväline. Tämä ajatus on kertomustutkimuksen monitieteisellä kentälläkin edelleen uutuuttaan vieras, onhan monilla aloilla ollut täysin luontevaa mieltää kertomus ainoastaan tutkimuskohteeksi. Niinpä syöpäkertomusten käytön kriittisessä tarkastelussa ei saa jäädä oman alan, esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksen, luonnollistuneiden oletusten vangiksi. Samalla täytyy todeta, että narratiivisen lääketieteen kertomusta välineellistävä ajattelu eroaa olennaisesti verkkoympäristöissä viraalisesti leviävästä kertomuksen hyötykäyttöä korostavasta puheesta. Narratiivisessa lääketieteessä kokemus ja kertomus ovat osa prosessia, joka on edelleen myös lääketieteellinen, ja siten sidottu lääkärin etiikkaan ja käyvän hoidon periaatteisiin. Kertomuksella on lääketieteellisessä asiayhteydessä myös korvaamattomia tiedollisia funktioita (esim. Petersen 2006). Institutionaalinen kitka kuitenkin estää kertomuksen ja tutkitun tiedon eron olemattomiin pyyhkiytymisen – siis sen, mikä tapahtuu kuin huomaamatta internetin verkottuneen rakenteen kätköissä ja kokemuksellisuutta janoavan some-tunnetalouden paineessa. Hoidon osana kokemuksellinen kertomus ei tuosta vain käy tiedosta, mutta eipä sitä myöskään pelkistetä tietovarannoksi. Tästä pitää osaltaan huolen juuri narratiivisen lääketieteen tapa kohdella kertomusta menetelmänä tai työkaluna. Narratiiviselle lääketieteelle kertomus ja kerrontatilanteet ovat osa hoidon uutta käytäntöä. Tämän käytännön eräs julkilausuttu pyrkimys on korostaa itsensä lääketieteen sosiaalisia ja humanistisia puolia.

 

Samuli Björninen

 

Viitteet:

Fratto, Elena. 2016. “Introduction: Narrative Theories and the Medical Humanities.” Enthymema 16, 1–5.

Jurecic, Ann. 2012. Illness as Narrative. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press.

Petersen, Alan. 2006. “The Best Experts: The Narratives of Those Who Have a Genetic Condition.” Social Science & Medicine 63:1, 32–42.

Stage, Carsten. 2017. Networked Cancer: Affect, Narrative and Measurement. Cham: Springer.

 


(1) Pian julkastavaksi on tulossa teksti ”Kertomuksen vaarojen vaarat”, jossa käsittelemme projektin tutkimuseettisiä kysymyksiä.

(2) https://www.facebook.com/antti.holma/posts/10154746791184514.

(3) https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/09/28/kenen-syopa-on-kaunein.

(4) http://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/201711052200512358_vd.shtml; https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/erittain-pahanlaatuisesta-aivokasvaimesta-parantunut-karita-43-syopa-oli-minulle-kutsu-muutokseen.

(5) http://www.karitaaaltonen.fi/uskallaparantua/.

 

 

 

 

Kertomuksen ja hyvinvoinnin kytkökset

Tampereen yliopiston Narrare-tutkimuskeskuksessa järjestetään 19.–20.10. kertomuksen ja hyvinvoinnin yhteyttä käsittelevä konferenssi Narrative and Wellbeing. Tutkijat pohtivat esimerkiksi, miten ihmiset kertovat terveydentilastaan fiktiossa ja ei-fiktiossa, miten kertomusteoriaa hyödynnetään sairastumiskokemusten tutkimuksessa ja millaisin konkreettisin tavoin kertomuksia käytetään hyvinvoinnin edistämiseen.

Omaa elämää koskevat pienet tai suuret kertomukset on nähty keinona työstää ja hallita yllättäviä elämänmuutoksia, kuten sairastumista tai läheisen kuolemaa. Narratiivisessa psykologiassa oman elämän suuri kertomus eli elämäntarina nähdään jopa psyykkisen hyvinvoinnin edellytyksenä. Tällaiset laajat yleispätevät väitteet ovat saaneet alusta asti myös kritiikkiä osakseen. Tilanteisen, vuorovaikutuksessa rakentuvan identiteetin tutkijat ovat suunnanneet huomionsa mieluummin arjen ohimeneviin kertomuksiin. Tampereen yliopiston Kertomuksen vaarat -hanke on herätellyt pohtimaan tilanteita, joissa kertomusmuoto on ongelmallinen. Esimerkiksi psyykkisen trauman kaltaiset ilmiöt ovat vaikeasti saatettavissa kertomusmuotoon, ja mielisairauden kuvauksessa yhtenäiseksi ja sileäksi hiottu kertomus voi olla vääristelevä.

Konferenssissa kysymystä kertomuksesta ja hyvinvoinnista lähestytään ruohonjuuritasolta käsin, monenlaisen konkreettisen toiminnan ja sen teoreettisen perustan pohdinnan kautta. Kertomuksen – tai kertomakirjallisuuden – hyödyllisyys riippuu siitä, millaiseen toimintaan se kytkeytyy. On eri asia lukea kirjallisuutta yksin kuin ammattimaisesti ohjatussa kirjallisuusterapiassa tai narratiivisen lääketieteen yliopistokurssilla. Kertomuksia kerrotaan ja luetaan monissa institutionaalisissa yhteyksissä ja monenlaisin tarkoitusperin, ja tätä kirjoa konferenssi tuo esiin.

Kutsuttu esitelmöitsijä Cindie Aaen Maagaard Etelä-Tanskan yliopistosta käsittelee päiväkirjoja, joita teho-osaston sairaanhoitajat kirjoittavat tajuttomina olevien potilaiden puolesta. Niiden tarkoitus on täyttää aukkoja potilaiden muistissa ja siten lievittää ahdistusta. Maagaard kuvailee, millaisia kertomuksia nämä ovat, mitä ne kertovat sairaanhoitajien tasapainoilusta ammatillisen ja henkilökohtaisen välillä ja miten sairaanhoitajat tulkitsevat potilaan kokemuksia ja muovaavat tämän ymmärrystä niistä.

Toisen pääesitelmän pitää Maura Spiegel, joka on Columbian yliopiston narratiivisen lääketieteen koulutusohjelman varajohtaja. Hän käsittelee elokuvien ja lyhyiden kirjoitustehtävien käyttöä osana lääketieteen opintoja. Spiegelin mukaan sairaalassa ja lääkärin vastaanotolla sekä hoitohenkilökunnan että potilaiden kokemuksella on taipumus ohentua. Elokuvat ja kirjoitusharjoitukset auttavat näkemään sairaalaelämässä piilevän monimutkaisuuden, monimerkityksisyyden, eriskummallisuuden ja rikkauden.

Konferenssin on kutsunut koolle Kertomuksen vaarat -hankkeen tutkija Laura Karttunen, jonka oma tutkimus käsittelee kirjallisuuden ja kertomusteorian opettamista kokemuksellisesti monitieteiselle yleisölle, erityisesti lääketieteen opiskelijoille.

Konferenssi järjestetään Tampereen yliopiston pääkampuksella. Cindie Maagaard esiintyy torstaina 19.10. klo 16.00 Linna-rakennuksen salissa K103 ja Maura Spiegel perjantaina 20.10. klo 10.00 Pinni B -rakennuksen salissa 1096. Konferenssi on avoin yleisölle ja maksuton.

https://research.uta.fi/narrare/narrative-and-wellbeing-19-20-oct-2017/

FT Laura Karttunen

Kirjallisuuden nobelisti Kazuo Ishiguro on epäluotettavan kerronnan mestari

Kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa Kazuo Ishiguro, jonka kaikki kertomusteorian opiskelijat tuntevat epäluotettavan kerronnan tekniikan täydellistäjänä. Hänen teostensa arvon ymmärtäminen suorastaan vaatii kyseisen tekniikan tuntemusta. Kuvailen siksi, miten se toimii mestariteoksessa Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day 1989, suom. Helene Bützov 1990).

Romaanin alussa tunneilmaisultaan estynyt ja hienostuneen muodollista puheenpartta tavoitteleva hovimestari Stevens kertoo kautta rantain, että hän on saanut kirjeen neiti Kentonilta, joka toimi talon taloudenhoitajana vuosikymmeniä sitten, toisen maailmansodan aikana, ja jota hän matkustaa nyt tapaamaan. Matka on, kuten hän kiirehtii tähdentämään, puhtaan ammatillinen, sillä Stevens on viimeisen päälle professionaalinen. Häntä ei saada kiinni tunteilusta eli julkisesta alastomuudesta.

”[H]aluan sanoa että neiti Kentonin kirje pani alulle eräänlaisen ajatusketjun, joka koskee ammatillisia kysymyksiä Darlington Hallissa, ja korostaisin, että paneutuminen noihin nimenomaisiin ammatillisiin ongelmiin sai minut harkitsemaan uudestaan työnantajani hyväntahtoista ehdotusta.” (11)

Määritelmän mukaan epäluotettava kertoja väittää yhtä mutta tulee paljastaneeksi toista. Rivien väleistä käy ilmi, että Stevens rakasti neiti Kentonia mutta menetti tämän koska ei tunnustanut tunteitaan. ”Miksi sinun täytyy aina teeskennellä!”, taloudenhoitaja puuskahti tuskastuneena ennen karkaamistaan naimisiin. Kun Stevens matkansa lopuksi tajuaa, ettei hänen virheensä ole korjattavissa, hänen maailmansa romahtaa. Tämä ilmaistaan Ishigurolle tyypilliseen tapaan ohimennen ja laimentaen (”tietynlaista surua”):

”[Neiti Kentonin sanat] olivat omiaan herättämään minussa tietynlaista surua. Totta puhuakseni – ja miksi minä sen kieltäisin – sydämeni murtui juuri tuolla hetkellä.” (276)

Vaikka Stevens jatkaa teeskentelyään loppuun asti, lukija ei voi olla yhtymättä ikääntyneen miehen tunteeseen menetyksen hetkellä. Tämähän on onnettoman rakkauden ja hukkaan heitetyn elämän tarina. Voi herra Stevens parka!

Jos tämä olisi koko totuus, Ishiguro olisi tuottanut muotopuhtaan mutta ei niin kovin haastavan epäluotettavaa kertojaa hyödyntävän romaanin. Rakkaustarinan alta paljastuu kuitenkin kaksi vaihtoehtoista tulkintaa. Yhdessä niistä Stevens korostaa ammattimaisuuttaan, koska hän on nyt raihnainen ja tekee siksi jatkuvasti virheitä työssään. Vanhenemisen teema tulee esille Stevensin muistellessa isäänsä ja tämän tekemiä virheitä. Kun isä kuoli, Stevens jatkoi ammattimaisesti tehtäviensä hoitamista ilmeenkään värähtämättä – paitsi että muiden ihmisten reaktioiden kuvauksista paljastuu että hän itki vuolaasti.

Romaanin eettisen kompleksisuuden tuo esille sellainen tulkintamahdollisuus, että Stevens ei ole ainoastaan sokea tunteilleen vaan valehtelee tarkoituksella. Kun tutkija on analysoinut romaanin rakennetta kuukausien ajan, hän havahtuu yhtäkkiä siihen, että tekstistä tuijottaa aivan erilainen ja vieras Stevens. Hän on valehdellut meille siitä, kuinka hän passitti juutalaiset palvelustytöt pois talon isännän natsisympatioiden vuoksi. Hän väittää olleensa asiasta sydämistynyt, mutta neiti Kentonin mukaan hän ei tuonut sitä mitenkään esille. Ajatteliko hän silti niin vai yrittääkö hän valhein silotella toimintaansa? Romaanin hienous on siinä, ettei ratkaisua kahden tulkinnan välillä voi tehdä. Jää vain häiritsevä ja tulkintaa epävakauttava välähdys Stevensistä valehtelijana.

Tämä ilmiö, henkilöhahmon yllättävä vieraus, on yksi Ishiguron tuotannon eettis-esteettisistä periaatteista, ja se esiintyy myös varhaisemmassa teoksessa Menneen maailman maalari (An Artist of the Floating World 1986). Vaikka Stevens on ummettuneessa tunneilmaisussaan huvittava ja jopa hellyttävä ja vaikka voimme kuvitella, mitä menetettyä rakastettua haikaileva ihminen tuntee, me emme voi tuntea herra Stevensiä. Toinen ihminen on arvoitus. Mihail Bahtin kirjoitti teoksessaan Dostojevskin poetiikan ongelmia (1991),että Dostojevskin henkilöhahmot (ja todelliset ihmiset) eivät ole tekijän mielikuvituksen rajattavissa ja hallittavissa vaan voivat nousta tasavertaisiksi ääniksi tekijän rinnalle. Pitkän päivän ilta onnistuu poikkeuksellisella tavalla simuloimaan tätä elämän avointa luonnetta, jossa viimeistä sanaa ei ole sanottu.

Laura Karttunen

Lisälukemista

Karttunen, Laura 2009: Kazuo Ishiguro ja ihmisyyden banaali taide. Imperiumin perilliset. Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Päivi Kosonen, Päivi Mäkirinta & Eila Rantonen. Avain.

Karttunen Laura 2010: Hypoteettinen puhe ja suoran esityksen illuusio. Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset. Jälkiklassisen narratologian suuntia. Toim. Mari Hatavara & Markku Lehtimäki & Pekka Tammi. Helsinki: Gaudeamus.

Karttunen Laura 2016: A Sad Monologist: Unreliable Reporting of Dialogue in Kazuo Ishiguro’s An Artist of the Floating World.” International Journal of Literary Linguistics 5:2, 2016 (Linkki: http://www.ijll.uni-mainz.de/index.php/ijll/article/view/59 .)

Maria Mäkelän kolumni “Kertomuksen vaarat”

Tämä blogikirjoitus on helppo yleisesitys projektimme tutkimuskysymyksistä ja tavoitteista, siksi se soveltuu hyvin esimerkiksi opetuskäyttöön!

Kertomuksen vaarat

Kerro tarinasi! Tarinankerronnasta tuli 1990-luvulla ihmelääke, jonka voimin länsimainen ihminen löytäisi itsensä – ja samalla yleisönsä. Nykyaikaisessa kertomuksen tutkimuksessa tavanomaisin kertomustyyppi on yksilöllinen, tiettyyn aikaan ja paikkaan sijoittuva kokemuksen jakaminen. Mitä järisyttävämpi kokemus, sen kerrottavampi on kertomus. Siksi tarinankerronnassa ovat aina tunteet pelissä, ja juuri tunteisiin perustuu kertomusmuodon teho.

Tarinallistuminen on seurausta kokemuksen jakamista suosivasta mediaympäristöstä, jossa yksilölliset, yhteisölliset ja taloudelliset edut sekoittuvat. Kun internet syntyi yhdessä terapiakulttuurin, self-helpin, tosi-TV:n ja bisnesmaailman konsulttivallan kanssa, kaikista tuli tarinankertojia. Aiemmin kertomus miellettiin taitolajiksi, nyt jokaisen – yhtä lailla bloggarin kuin poliitikon, johtajan kuin alaisen, potilaan kuin lääkärin – on oltava tarinankertoja.

Klikkijournalismin synty on tehnyt yksilötarinoista uutisia. Ennen henkilöjuttu oli vain pieni lisä asiantuntijalausuntoihin ja tilastotietoon perustuvan pääuutisen kyljessä. Nyt pääuutisena paistattelee pienen ihmisen kokemus, ja tilastot löytyvät korkeintaan pienellä präntättynä jutun alanurkasta. Mainosmaailmassa työskentelevä tuttavani kiteytti kertomuksen ylivallan markkinataloudessa: kun ihmiset eivät enää tarvitse eivätkä halua uutta tavaraa, kuluttajalle voi kuitenkin myydä yhä uudestaan häntä itseään – aina uusien tarinoiden päähenkilönä.

Mutta mitä pahaa voi olla siinä, että kuulemme toisiltamme mieltäliikuttavia tarinoita tai jaamme oman, aidon kokemuksemme jostakin asiasta? Kertomusmuoto on yksi tärkeimpiä keinojamme hahmottaa kokemusta, aikaa ja muutosta, emmekä pärjää ilman sitä. Tarinankerronnalla on kuitenkin epäilyttävästi valtaa nykykulttuurissamme, joka on pirstoutunutta ja globaalisti verkottunutta. Työskentelemme kollegojeni kanssa Kertomuksen vaarat -tutkimusryhmässä, yhteiskunnalliseksi tehtäväksemme olemme asettaneet kertomusmuodon riskien ja varjopuolien esiin tuomisen aikana, jolloin tarinoista puhutaan lähes yksinomaan positiiviseen sävyyn. Etsimme yhdessä median, koulutuksen ja terveydenhoidon ammattilaisten kanssa keinoja puhua tarinankerronnasta analyyttisesti. Tieteellisen tutkimustyön lisäksi jaamme ja analysoimme projektimme Facebook-sivulla ihmisten ilmiantamia esimerkkejä kyseenalaisesta tarinankerronnasta mediassa.

Monet sivullamme käräytetyistä kertomuksista ovat viruksen lailla leviäviä, vahvoja tunteita herättäviä ja jotkut jopa solidaarisuuskampanjoita synnyttäviä henkilökohtaisia tarinoita. Koulukiusattu teki itsemurhan ja nyt hänen päiväkirjatekstinsä kiertää verkossa muistutuksena siitä, että kiusaamisen on loputtava. Virallisten ravintosuositusten vastainen ruokavalio sai aikaan ihmeparantumisen, ja nyt ihmeparantuneesta on tullut personal trainer ja hyvinvointiyrittäjä. Poliitikko kohtasi vaalitilaisuudessaan syrjäytyneen narkkarin, kuunteli tämän tarinaa ja aloitti taistelun päihdetyön ja syrjäytymisen ehkäisyn puolesta. Kaikki sosiaalista mediaa käyttävät tunnistavat lajityypin: kukapa voisi olla klikkaamatta tykkäysnappia?

Näissä tarinoissa piilevät riskit ovat seurausta samoista ominaisuuksista, jotka tekevät kertomuksista jaettavia ja mieleenpainuvia. Tärkein ominaisuus on kokemuksen määräävä rooli: sosiaalinen media kutsuu jakamaan päivittäjän oman kokemuksen – myös toisten kokemuksista. Kun jaamme liikuttavan tarinan, jaammekin ensisijaisesti tunteen ja reaktion ja muunnamme siten päivittäjän kokemuksen yksilöllisestä yleiseksi. Yhden koulukiusatun tarina edustaakin kaikkia koulukiusattuja, ja kun tarinan jakaminen muuttuu solidaarisuuskampanjaksi, sometarinasta tulee reaktioitamme ja muutakin toimintaamme määräävä opettavainen mallikertomus. Mutta kuka tässä neuvoo ja ketä?

Kokemuksellisuudessa piilee kertomuksen vahvuus, mutta samaan aikaan yksilöllinen kokemus on jotakin, jota ei voi todistaa sen paremmin todeksi kuin valheeksikaan. Siten kertomus on muotona omiaan sotkemaan faktan ja fiktion välistä rajaa. Joskus käy niin, että koulukiusatun päiväkirja osoittautuukin väärennökseksi, ihmeparantumisen kokenut yrittäjä aiheuttaa terveyshaittoja asiakkailleen vaihtoehtoisilla hyvinvointiohjeillaan ja poliitikon narkkarituttavuus paljastuu keksityksi. Yksilön kokemukseen perustuva tarina on kuitenkin kuin totuuslääkkeelle vastustuskykyiseksi kehittynyt virus: voi olla, että tarina ei ole totta, mutta se voisi olla! Näin päivittäjä ja tarinaa eteenpäin jakanut yleisö asian kuitenkin koki! Asia on silti tärkeä ja kannatettava!

Tässä tilanteessa kertomuskriittinen keskustelija ei voi olla muuta kuin ilonpilaaja. Tämä rooli on kuitenkin joskus otettava, sillä kaikki meitä liikuttavat kertomukset eivät ole hyvää tarkoittavia, ja hyvää tarkoittavatkin kertomukset voivat sumentaa suhteellisuudentajuamme ja valikoida huomiomme kohteeksi hyvin sattumanvaraisia asioita. Kertomus elää yksityiskohdista, jotka rakentavat tarinamaailmaa. Nämä yksityiskohdat eivät kuitenkaan ole systemaattisesti kerättyä dataa – kuten vaikkapa oikeusjuttua varten koottu todistusaineisto – vaan kokevan yksilön näkökulmasta valikoituja.

Monet yhteiskunnalliset ja ympäristölliset ongelmat eivät taivu kulttuurimme tarjoilemiin kääntymys- ja sankaritarinoiden muotteihin, koska niiden mittasuhteet ylittävät yksilöllisen kokijan perspektiivin. Ilmastonmuutos tulisi pysäyttää jo paljon ennen kuin koemme sen omakohtaisesti nahoissamme. Itkettävän tarinan synnyttämä solidaarisuuskampanja voi tarjota vähävaraisille lapsille päivän Linnanmäellä, mutta samalla se voi suunnata huomiotamme pois köyhyyden monimutkaisista, tarinoiden ulottumattomissa olevista syistä.

Eli #varokertomusta!

Maria Mäkelä

Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hän johtaa monitieteistä kertomuksen tutkimuksen keskus Narrarea ja Koneen Säätiön rahoittamaa projektia Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia.

Maria Mäkelän haastattelu “Kertomus voi olla vaaraksi” Tampereen yliopiston nettisivuilla

Yliopistonlehtori ja Kertomuksen Vaarat -projektin vetäjä Maria Mäkelä kävi kertomassa kertomusmuodon käytön kinkkisyydestä ja vaaroista Tampereen yliopiston ajankohtaishaastattelussa. Jutussa pohditaan muun muassa “väärien lapsien itkemistä”, suosittelemme lukemaan!

http://www.uta.fi/ajankohtaista/uutinen/kertomus-voi-olla-vaaraksi

 

Topelius ja anti-Midas: Urheilupersoona Aleksi Valavuori ja tarinallistamisen houkutus, osa 1

“Aleksi Valavuori @Valavuori

Born & raised in Finland, exploring the world. TV Host, Sports Agent, Gambler. Fall seven times, stand up eight.” (Twitter-profiilin lisätiedot, noudettu 14.3.2017.)

Aleksi Valavuori on eräs aikamme näkyvimpiä urheilupersoonia: Valavuori on ehtinyt mukaan niin viihde- ja urheilumaailmaan kuin liike-elämäänkin, ja hän on toiminut Korisliiga-joukkueiden Espoon Honka, Torpan Pojat ja Loimaa Bisons johtotehtävissä ja niin sanottuna monitoimimiehenä. Valavuori on intohimoinen vedonlyöjä ja tunnettu monen monituisista projekteistaan, joista kenties menestynein on NBA-tähti Dennis Rodmanin tuottaminen Suomeen: ulkopelillisistä sekoiluistaan tunnettu Dennis Rodman keräsi ToPo:n peliin Korisliigan katsojaennätyksen, eli yli 7000 katsojaa, jotka tulivat katsomaan Valavuoren tarjoilemaa tarinaa – ehkä joku peliäkin.

                    Viimeisimmät Valavuoren edesottamukset ovat olleet Espoo United koripallojoukkueen managerina toimiminen ja venezuelalaisen hiihtäjän Adrian Solanon tuominen kilpailemaan Lahden hiihdon MM-kisoihin. Pesti Espoo Unitedin kanssa päättyi törkeisiin, mutta ei urheilumaailmassa kovin yllättäviin homokommentteihin, joita käsittelen toisella kertaa, mutta Adrian Solano päätyi ladulle sivakoimaan. Valavuoren tämänkertainen projekti synnytti kuitenkin vastustusta, epäilystä ja ylipäätään paskamyrskyn. Pohditaan hetki miksi.

”Kaksi päivää Adrian Solana -tarinaa takana. Veikkaan, että moni tulee vielä entistäkin onnellisemmaksi tarinan edetessä. #Lahti2017” (Twiitti, @Valavuori, 22.2.2017.)

Aleksi Valavuori ei ole niinkään uuden ajan seikkailijahahmo, vaan hän on aikamme Topelius, tarinoitsija ja satusetä – ehkä hieman köyhän miehen versio, mutta jaetulla kädellä pelataan. Valavuoren menestys etenkin urheilumaailmassa pohjaa hänen taitavaan tapaansa rakentaa kertomuksia ja ruokkia sekä uteliaisuutta että fantasioita. Pian 70 000 (huom. julkaistuksi jäänyttä) twiittiä kirjoittanut Valavuori rakentaa pilvilinnansa usein tonteille, joille on kysyntää – mutta katsokaa, hän rakentaakin pomppulinnaa ja kutsuu meidät kaikki leikkimään! Valavuori pelaa unelmilla ja mikäpä muu olisi suurempaa valuuttaa urheilumaailmassa kuin unelmat. Dennis Rodman on itsessään tarina, joka houkuttelee uteliaisuudesta ahtautumaan jäähalliin. Mutta viranomaisten kiusaama hiihtokisojen venezuelalainen underdog Adrian Solano on unelma, jota Valavuori voi muovailla ja jonka kyytiin hän voi hypätä.

                    Valavuori punoi Solanon tarinaksi, jossa vaikeuksien kautta hiihdettiin voittoon – tai siis ensin keskeytykseen ja sitten kilpailun viimeiseksi horjahdellen tavalla, joka lienee palanut ikuisiksi ajoiksi jokaisen hiihtoa seuraavan muistiin. Mutta tarina on tärkein, ei lopputulos. Valavuori korosti ja muovasi voimakkaasti laveeraten Solanon tarinallisuutta, rags-to-riches -elementtejä ja toimipa hän myös kaikkitietävänä kertojanakin Twitterin välityksellä, toppuutellen epäilijöitä ja hallinnoiden kertomustaan:

”Kannattaa odottaa tarinan jatkoa. Voi tulla vielä erikoisia käänteitä. Tarina on kesken.” (Twiitti, @Valavuori 23.2.2017.)

Tarina oli kesken ja sen piti päättyä Valavuoren järjestämien rahankeräysten myötä jaettuihin urheilustipendeihin. ”Adrian Solano -tarina” ei päättynyt kuitenkaan toivotulla tavalla hyväntekeväisyyshurmokseen, vaan epäilyksiin vilpistä, korruptiosta ja epärehellisyydestä. Valavuoren rahankeräysmetodit herättivät kummastusta, Solanoa epäiltiin milloin huijariksi ja milloin militantiksi, nähtäväksi vaadittiin kuitteja, eikä Valavuoren tarina löytänyt maaliaan. Vain harva osti Valavuoren nimellisesti hyväntekeväisyyteen tähdänneen projektin: skandaaleissa ryvettyneen Valavuoren epäiltiin tarttuneen tilaisuuteen kiillottaa kilpeään ja enemmän tai vähemmän loisia tässä iloisessa Adrian Solano -tarinassa, (lumi)pestä omat synnit pois filantrooppisessa tunnemyrskyssä.

                    Mutta kaiketi jonain päivänä kaikki taivaanrannat ovat maalatut ja jokainen potentiaalinen susi on huudettu, eikä Valavuoren tarina toiminut, vaikka hän yritti sitä toistella (ja kaivoi lopulta kuititkin esiin):

”Ohessa koko Adrian Solano -tarina, faktoilla. Toivottavasti tämä tavoittaa mahdollisimman monet. https://www.hikipanta.com/blogi/viisi-paivaa-adrian-solanon-tarina/ … #Lahti2017” (Twiitti, @Valavuori 26.2.2017.)

Aleksi Valavuori herättää tunteita: näkyvä ei korreloi välttämättä menestyneen kanssa, ja yksilön menestys taas voi muodostua laajemman skaalan fiaskoista. Aleksi Valavuorta kutsutaan usein lempinimellä ”Doer”, ja hän on miljoonan projektin mies. Ehkä hiukan kiusallisesti moni projekteista on jäänyt puolitiehen tai muutoin lopulta lässähtänyt: ei tullut luvattua poliittista Pelaajapuoluetta; ei tullut myöskään räppäri Eminem esiintymään Suomeen; ei perustettu Rion Urheilutallia, jonka piti mahdollistaa neljälle urheilijalle harjoittelu täysammattilaisena; eikä ollut Valavuori myöskään Jarkko Niemisen manageri, vaikka Jarkko Niemisen Twitter-tili jostain mystisestä syystä näin väitti. Ehkä hieman epäreilusti on myös nostettu esiin, että konkurssit ja muut vaikeudet tuntuvat seuraavan joukkueita, joiden toiminnassa Valavuori on häärännyt. Valavuoren twitter-slogan, japanilainen sanonta seitsemästi kaatumisesta ja kahdeksasti nousemisesta, on varsin kuvaava ja kaiketi ainakin osittain tahattomasti huvittava: projektin toisensa perään kaatuessa tämä mies jatkaa eteenpäin uusiin haasteisiin, uusiin tarinoihin, sillä niillä on todella merkitystä.

                    Valavuori on mainio tarinankertoja: hän konstruoi mahdollisia todellisuuksia ja hyödyntää urheilumaailman unelmannälkää. Valavuori on kuitenkin tullut pisteeseen, jossa hän on uuvuttanut maineensa tarinankertojana. ”Adrian Solano -tarinan” kertoja tunnetaan verrattain epäluotettavana, joten epäilykset ovat luonnollisia. Pilvi- ja pomppulinnat purettiin päivän jälkeen ja taivaanrannat tuppaavat olemaan suojeltuja töhertelijöiltä. Valavuori tunnetaan totta tosiaan monella nimellä, ja hänen oma tarinansa on yhä kytkeytyneempi kertomuksiin: Valavuori on nykyään pilkkanimeltään AntiMidas, jonka kosketus on kaikkea muuta kuin kuningas Midaan myyttinen kultainen kosketus.

                    Mutta aina meillä on se seuraava tarina ja jonkun täytyy myydä se. Minä odotan Valavuoren seuraavaa kertomusta innolla.

“I won a skiing competition when I was 9 years old. Or maybe I was second.” (Aleksi Valavuoren LinkedIn-profiilista, noudettu 14.3.2017.)

Matias Nurminen, apurahatutkija, Kertomuksen Vaarat -projekti

 

Kirjoituksemme projektin taustoista ja tavoitteista Alustassa!

Kirjoitimme Alusta!-verkkojulkaisuun tarkemmin Kertomuksen vaarat -projektista, linkki vie perille:

http://alusta.uta.fi/artikkelit/2017/02/28/kertomuksen-vaarat-kokemuspuhe-eksemplumin-paluu-ja-aikalaiskriittinen-narratologia.html

Kerromme jutun lopussa myös projektimme käytössä olevista hashtageista #varokertomusta ja #mindthenarrative: muistakaa ne sosiaalisen median syövereissä seikkaillessanne!

MN