#huussilukemisto: Taloa ja Suomea rakentamassa

#sankariremontoija #sankarirakentaja #taloajavaltiotarakentamassa?

Laura Honkasalo on lähettänyt meille vinkkauksen, joka tarttuu kertomuksiin sankariremontoijista: esimerkkinä hän on lähettänyt meille Ilta-Sanomien 6.10. julkaiseman jutun ”Kuvat: Tätä taloa ei voi pelastaa, sanoi moni – Jari piti päänsä ja toteutti jotain uskomatonta”. Juttu kertoo avioparin pitkästä remointointiprojektista, jonka kohteena on vanha hirsitalo. Laura Honkasalo huomaa saatteessaan tällaisten tarinoiden kaavamaisuuden: ”Ärsyttävät nämä jutut, tai niiden kaava. Aina on pommikuntoinen rakennus, jossa kuitenkin on mystinen tunne. Ja sankaripariskunta remontoi, ei ole koskaan juttua, että rahat meni, eikä tullut mitään.”

Allekirjoittanut komppaa tätä tulkintaa jutusta, jossa juuri ”talo vetää puoleensa”, vaikka 9/10 ammattilaista on neuvonut pariskuntaa jättämään leikin kesken. Katastrofin ainekset ovat olemassa ja kuitenkin kaikki päättyy hyvin, mikä on tietenkin mukavaa, mutta myös harhaanjohtavaa.

Sankariremontoijakertomukset ovat tyypillinen sanomalehdissä seikkaileva kertomustyyppi, joka jollain tapaa sulkee pois vastapoolinsa: entäpä esimerkiksi kertomukset erotalosta, valmistumattomasta ikuisuusremontista, henkilökohtaisesta konkurssista ja pommikuntoisesta talosta, joka onkin vain pommi – nämä tarinat eivät ole samalla tavalla kerrottavia. Nämä kertomukset eivät nähdäkseni tuota omaa kertomustyyppiään, vaan niistä on vain satunnaisia ja yleensä positiiviseen nuottiin päättyviä esimerkkejä. On kysyttävä, ovatko tällaiset tarinat liian todellisia tai tavallisia (eli kanonisia) ollakseen lukijoita kiinnostavia.

Mutta hetkinen! Onhan meillä onnettoman asuntokaupan kertomusperinne, joka tunnetaan hometalokertomuksina. Kiinnostavaa on tapa, jolla toimijuus rakentuu näissä kahdessa kertomusperinteessä: sankariremontoijat yksilöityvät ja ovat toimijoita kertomuksessa, kun taas hometalokertomus on kertomus uhreista, jotka ovat muiden armoilla. Hometalokertomuksessa toimijuus ja vastuu siirretään myyjille, rakentajille tai oikeusistuimille, joiden katsotaan olevan syyllisiä, vaikka lainvoimainen päätös asiasta toteaisi muuta. Tätä toimijuuden siirtämistä käsittelee nähdäkseni myös netin keskustelupalstoilla pyörinyt parodia-avaus ”Meidät huijattiin ostamaan homotalo – voimmeko purkaa kaupan?”, joka on eräs projektimme vetäjän Maria Mäkelän suosikkiesimerkki.

Kysymys ei ole siitä, etteikö vanhojen talojen restaurointi olisi hienoa tai hometalon ostaminen olisi kammottava kokemus, vaan siitä millaisia kertomuksia olemme tottuneet kertomaan ja kuinka paljon todellisuutta jää kertomusten ulottumiin. Onkin tärkeä muistaa, ettei kertomustraditioihimme mahdu kaikenlaisia kertomuksia ja on myös kertomuksia, joita ihmiset eivät halua toisten kuulevan heistä. Mutta miksi sankariremontoijatarinat viehättävät?

Myös toinen, tällä kertaa anonyymiksi jäävä, vinkkaajamme on nostanut esiin samankaltaisia tarinoita, joissa korostuvat erityisesti vanhemman polven rakentajasankarit. Nämä yhtä lailla kaavamaiset kertomukset kertovat anonyymin vinkkaajamme sanoin ”vanhan liiton suonraivaajista”, mutta hän nostaa esiin myös viime aikoina kirjoitetut jutut ”liikutettavien minikotien värkkääjistä”. Meille lähetetyissä jutuissa (ET-lehti) ja (Johan on Venninen) seikkailevatkin vanhat miehet loputtomissa rakennusprojekteissa, joiden tarinat tuntuvat kietoutuvan sotien jälkeiseen jälleenrakentamiseen. Sankarirakentajien päättäväinen puurtaminen muuttuu osaksi heidän kertoilemiaan elämäntarinoita, joissa vilisee anekdootteja aikaisemmista ajoista ja Suomen historiasta. Iisakin kirkkojen ja henkilökohtaisten Olkiluoto 3 -projektien toteuttaminen muuttuu metaforiseksi, eikä näissä rakennusprojekteissa tunnu olevan kyse enää henkilökohtaisesta, vaan jostain laajemmasta yhteiskunnallisesta projektista.

Haluaisin sanoa näitä ainaisen rakentamisen kertomuksia surullisiksi ja maanisiksi, mutta myönnän olevani toisessa jutussa esiintyvän Johan Vennisen suuri fani: sokean Vennisen, joka eli 90-vuotiaana yksin, rakensi räjäyttämällä jättimäistä luolaa, soitti kaloille radiosta sievää musiikkia ja tuntui tekevän juuri sitä mitä huvitti. Seuratessani jälleen kerran tätä päivitystä kirjoittaessa Vennisen loputtomia projekteja, en voi kuin todeta, että en täysin hahmota, mikä tämän loputtoman puuhailun seuraamisessa on niin kiehtovaa. Ehkä ihmiselon ja talon välisessä symbolisessa merkityssuhteessa voisi olla vastauksia? Ja jos tarinat rakentamisesta ja remontoinnista kertovatkin epäsuorasti meistä ihmisistä itsestämme, miten paljon teemmekään hallaa unohtamalla kertomuksista ainakin puolet?

#varokertomusta – M.N., joka suosittelee kaikille Johan on Venninen -dokumenttia.

Lue alkuperäinen päivitys (5.12.2017) ja kommentit täältä.


Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!

Advertisements

Päivitysten parhaat: Suomi100 ilman tarinaa

#yleisövihje #Suomi100 #approvedbykertomuksenvaarat

Eläköön Suomi ilman tarinaa!

Myöhästyneet onnittelut 100-vuotiaalle itsenäiselle Suomen tasavallalle Kertomuksen vaaroilta!

Projektimme ensimmäistä toimintavuotta ovat värittäneet Suomi100-hengessä esitetyt vaatimukset “Suomen (uudesta) tarinasta”. Olemme toistuvasti kysyneet: Miksi pitää olla “Suomen tarina”? Miksi sellaista peräänkuulutetaan yhtä lailla politiikassa, bisneksessä, journalismissa kuin yhteiskuntakriittisessä kirjoittelussakin? Tarinan tarve vaikuttaisi yhdistävän näitä elämänalueita enemmän kuin yksikään tarina.

Kertauksen vuoksi: inhimillisesti kiinnostava, kertomisen arvoinen tarina (1) kertoo yksilötason kokemuksista, (2) sisältää eläviä yksityiskohtia, (3) rikkoo odotuksenmukaisuutta ja (4) mullistaa tarinankerronnan osapuolien mailmankuvaa.

Onko ihme, että iltapäivälehdillä ei ole muita “Suomen tarinoita” kerrottavanaan kuin sankarikertomuksia sodista, urheilusta, politikasta, kulttuurielämästä ja bisneksestä? Tarinallisuusvaatimuksista vapaa Suomi-puhe sen sijaan onnistuu korostamaan niitä rakenteita, jotka tekevät Suomeen syntymisestä lottovoiton: demokratia, lainsäädäntö, instituutioiden luotettavuus, sosiaaliturva, tasa-arvo, koulutus.

Odotuksenmukaisuus ei siis ole kovin kerrottavaa. Silti monille Suomen hienous on juuri sitä, että tasaisesti raksuttavaan valtioon voi luottaa.

Historiankirjoitus on vallitsevan käsityksen mukaan myös tarinankerrontaa, mutta kuka itseään ja alaansa kunnioittava historioitsija 1800-luvun jälkeen olisi ottanut tehtäväkseen kertoa “Suomen tarinan”? (Historioitsijat, korjatkaa ystävällisesti käsitystäni jos olen väärässä!) Suomen historia ei tietenkään ole yhtä kuin Suomen tarina. Vetävässä tarinankerronnassa syiden ja seurauksien kytkeminen on jännitteistä, tyylittelevää puuhaa. Historian hahmottamisessa sen sijaan on olennaista sattumanvaraisuuden ja syy-seuraussuhteiden epävarmuuden ymmärtäminen – vallankin, jos kuvauksen kohteena ovat niin kompleksiset ilmiöt kuin kansojen tai valtioiden muodonmuutokset.

Juhlavuotta ovat värittäneet myös “Talvisodan henki” -tyyppiset vaatimukset me-kerronnasta. Keitä me olemme? Mistä olemme tulleet? Mihin olemme menossa? Narratologinen kollegamme, Helsingin yliopistossa työskentelevä Natalya Bekhta on korostanut tutkimuksissaan kollektiivisesta kerronnasta, että kerronnallinen “me” on yleisesti ottaen aina enemmän ulossulkeva kuin kaikki mukaan ottava. Kerronnallinen kutsu liittyä “meihin” onkin siis ensisijaisesti retorinen juoni, jonka avulla kätketään kertomusmuodon lähtökohtainen valikoivuus.

***
Meille on suositeltu monelta suunnalta Janne Saarikiven Imagessa itsenäisyyspäivänä 6.12. ilmestynyttä esseetä “Sadan vuoden unohdus”. Suosittelen itsekin tämän tekstin lukemista ihan kaikille!

Suomalais-ugrilaisiin kieliin erikoistunut tutkija Saarikivi on aiemminkin profiloitunut julkisuudessa “kertomuskriittisenä” ja arvostellut esimerkiksi tarinankerrontabuumia journalismissa ja sentimentaalisten auttajatarinoiden ylivaltaa kulttuurissamme.

Saarikivi kiteyttää tyylikkäästi Suomi100-aktiviteettien ansaitseman kertomuskritiikin:

“Oikeasti valtion menestys mitataan siinä, kuinka paljon erilaisuutta se pystyy nielemään.

Jos tällä valtiolla ylipäätään on jotain arvoa, se on tässä: tämä on Suomi, me olemme suomalaisia, ja me emme ole samassa veneessä. Me emme ole matkalla samaan suuntaan. Meidän tarinamme risteävät Suomessa, mutta ne ovat eri tarinoita, joista ei muodostu yhteistä kertomusta. Ja niin on hyvä.

Mitä yhtenäisempi tarina, sitä surkeampi elämä. Siksi Venäjän kurjistuminen saa tuekseen koulutuspolitiikkaa, jossa historiasta ja erityisesti sodista tuotetaan yksi ainoa oikea virallinen versio. Venäjällä kun ei öljytulojen ehtyessä ole muuta tarinaa kuin nationalismi.

Siksi meidän kouluihimme halutaan yrittäjyyskasvatusta, ja yliopistoihin firmoja. Siksi taiteen tehtävää arvioidaan sen tuottamana hyvinvointina ja terapiana, jonka hinta lasketaan merkitysten sijasta rahana. Meillä kun ei ole muuta tarinaa kuin raha ja sen kasvu.”

***
Allekirjoittanutta Saarikiven esseen alkupuolen kyyninen sävy kuitenkin myös ahdisti. Onhan Suomi nyt ihan mahtava maa! Miksei suomalainen saa enää edes juhlia? Hätäni oli kuitenkin ennenaikaista:

“Puhuin taannoin suomalaisen kanssa, joka asuu laulujen Pariisissa. Hänen vaimonsa on amerikkalainen ja hän matkustelee Uiguuriassa. Hän on asunut Saksassa ja Venäjällä. Hänen mukaansa on aivan selvä, että Suomi on toimivin yhteiskunta maailmassa. Samalla se on kuitenkin ainoa maa, jossa systeemiä yritetään muuttaa loputtomasti kiihtyvää tahtia.

Suomalainen journalisti Anu Partanen, joka asuu ihaillulla Manhattanilla, saavuttaa Amerikassa mainetta kirjoituksilla, joissa kerrotaan, miten amerikkalaista unelmaa voi toteuttaa parhaiten Suomessa, jossa paksu julkinen sektori maksaa ihmisille etuuksia. Samaan aikaan Suomessa ravaavat konsultit Amerikasta kertomassa, miten tuo ja tämä suomalainen rakenne pitää purkaa ja tehdä se amerikkalaisemmaksi.

Haluaisin huutaa Suomen päättäjille: Jättäkää Suomi rauhaan! Unohtakaa se! Unohtakaa sote-uudistus, unohtakaa maakuntamalli! Älkää muuttako mitään. Matkustelkaa ulkomailla, ja oppikaa, että kaikki, aivan todellakin lähes kaikki, on Suomessa jo hyvin.

Kaikki paitsi marisevat suomalaiset. Tai uudistuskiimaiset suomalaiset. Suomalaiset, jotka eivät tiedä, mistä tulevat ja hosuvat siksi ympäriinsä, ikään kuin olisivat johonkin menossa.

Uskokaa vain, kyllä tämä suomalainen masennus hellittäisi, jos vain lakkaisimme uudistamasta Suomea, tyytyisimme Suomeen.”

***

Loppua kohti aloin jo liikuttua. Saarikiven teksti kohoaa kyynisestä bränditarinakritiikistä puhuttelemaan Suomea. Tätä retorista kuviota eli ei-inhimillisen tai poissaolevan puhuttelua kutsutaan apostrofiksi, ja se on tyypillinen – ei niinkään kertomuksessa vaan – oodimuotoisessa runoudessa. Apostrofi ei kerro, se paremminkin (huutaen) kutsuu puoleensa jotain, joka ei koskaan voi tulla.

“Mutta minua ei oikeastaan kiinnosta, onko Suomi hyvä vai huono maa.
Ajattelen, että se on kohtaloni. Kannan tätä Suomea mukanani joka paikkaan. Olen opiskellut elämässäni neljääkymmentä kieltä, mutta osaan oikeastaan vain suomea.

Vain Suomessa ymmärrän ihmisten kulmakarvojen liikahduksia ja tuhahduksia.

Harvalla meistä on äitiinsä täysin erinomainen suhde, mutta äidin syntymäpäivillä skoolataan kyllä. Sanotaan: ilman sinua ei olisi minua, ja ketä minä sitten inhoaisin. Onnea äiti!

Ja onnea myös Suomi!

Minulle on kerrassaan sama, mikä on sinun bruttokansantuotteen kasvusi. En yhtään halua olla auttamassa vientiteollisuutesi menestystä.

En vähääkään välitä, miten peruskoulusi menestyy Pisa-vertailussa, vaikka lapsista ja opettajista pidänkin. Jääkiekkojoukkueesi menestys voi hetkeksi herättää minut horteestani, mutta itse asiassa sekin taitaa olla melkein se ja sama.

Kun ihminen aikuistuu, hän ymmärtää, että enemmän kuin intohimosta ja valinnasta rakkaudessa on kyse riippuvuudesta ja kohtalosta.

Koska meillä on vain yksi elämä, painan pääni ja siunaan hiljaisuudessa menneitä sukupolvia.”

– MM

Alkuperäisen päivityksen (9.12.2017) näet täällä.

Katso koontina muut Suomi100-ilmiannot, joita juhlavuosi toi tullessaan täältä.


Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!

 

Mitä jäi käteen juhlavuodesta? Suomi100 Kertomuksen vaaroissa

Päivitysten parhaat -osiossa julkaisimme #approvedbykertomuksenvaarat-päivityksen (9.12.2017) Janne Saarikiven Imagessa julkaistusta esseestä “Sadan vuoden unohdus”. Kuten päivityksessäkin mainittiin, Kertomuksen vaarat sai juhlavuoden aikana runsaasti ilmiantoja “Suomen tarinasta”. Tähän on koottu kaikkiaan seitsemän päivitykseksi asti päätynyttä #yleisövihje- ja tutkijamme valpastuttanutta Suomi100-tapausta:

Suomen Akatemia hyödynsi vuoden aikana tutuksi tullutta tapaa kytkeä vuotuisiakin, voisiko sanoa jopa “aivan tavallisia asioita”, itsenäisen Suomen tarinaan:

 

Kun taannoisesta juhlakolikkokeskustelusta oli toivuttu, nukuttiin rauhassa Puolustusvoimain tarinankerrontataitojen avulla:

 

Pietari Kylmälän podcastissa käsittelyssä historiallisesta romaanista innostunut kirjallinen Suomi – Kertomuksen vaarat approves:

 

Kesäkuussa yhteydenottoja tuli Vihreiden silloisen puheenjohtaja Ville Niinistön innosta kertoa Suomen tarinaa:

 

Väärän kertomuksen kertomisesta puolestaan oli huolissaan tietokirjailija ja kyläaktiivi Juha Kuisma:

 

Suomen tarinaan kuuluivat ainakin brändiorganisaation mielestä tietysti sankarit:

 

Kertomuksen vaarat mukana myös Häiriköt-päämajan Suomi100-katsauksessa.

Katsauksen lopuksi vielä kiitokset kaikille Suomi100-ilmiantoja tehneille seuraajille!

 

#huussilukemisto: Journalistista luokkasatiiria Gloriassa

#journalistinenluokkasatiiri #approvedbykertomuksenvaarat

Narratologin onnenpäivä voi olla sellainen, että bongaa aivan uudenlaisen kertomustyypin. Vielä mukavampaa on, kun voi huomata, että ei-narratologinen lukeva yleisö on bongannut sen myös! Nyt sosiaalisessa mediassa jaetaan ihastuneena Glorian juttua tamperelaistaiteilija Olli Joen perheestä (ja muistutetaan aiemmasta, samanhenkisestä Glorian jutusta (23.11.2016), joka kertoo taideasiantuntija Pauliina Laitinen-Littorinin ja liikemies Sverker Littorinin kodista ja avioliitosta).

Jaamme kuitenkin Kertomuksen vaarat -kollega Tytti Rantasen kanssa sen käsityksen, että jo Aamulehden 6 vuoden takainen uutinen sisaruspari Alexiina Ahonkiven ja Krista Uusitalon ökysynttäreistä edustaa samaa lajityyppiä. Käytin uutista silloin aikanaan kirjallisuustieteen perusopintojen analyysikurssilla, mutta valitettavasti alkuperäistä AL-uutista ei nyt löydy mistään arkistoista. Onneksi on Iltalehden uutinen uutisesta.

Tätä Iltalehdenkin siteeraamaa kohtaa käytin opiskelijoille esimerkkinä siitä, että kyseessä ei ole objektiivinen viihdeuutinen vaan pienoiskokoinen luokkasatiiri, jossa uutisen implisiittinen tekijä (tekstin lukijalle synnyttämä mielikuva tekijän aikomuksista ja ajatusmaailmasta) välittää eri merkityksiä kuin ilmitasolla raportoiva uutisen konventionaalinen kertoja:

“18-vuotias Alexiina kertoo saaneensa lahjaksi Mercedes Benz SL-sarjan auton ja sisko asunnon.
– Ei kun Krista sai lahjaksi Cartierin sormuksen Pariisista. Se oli se syntymäpäivälahja, sisarusten äiti Jaana Ahonkivi korjaa.”

Miksi journalisti jättäisi tällaisen faktan oikaisemisen näkyviin? Koska haluaa etualaistaa sen, miten tärkeää nousukasperheelle on luetella materiaa! Journalistinen “outous” paljastaa, että nyt ollaan jollakin tavalla rikkomassa juttutyyppiä – ja tämä herättää tulkinnallisia lisäkysymyksiä.

Ennen kuin kilistämme uudelle kertomustyypille, pitäisikö kuitenkin vielä tarkistaa suomalaisen mediahistorian tuntijoilta, ovatko nämä jutut jatkumoa jollekin Hymy- tai Jallu-traditiolle?

***

Joka tapauksessa nyt somessa kiertävät kaksi Glorian juttua ovat mestarillisia satiireita, joiden teho perustuu retoriselle monitasoisuudelle. Kertojaääni noudattelee uskollisesti naistenlehtien lifestyle-juttujen ihastelu- ja tunnelmointiperinteitä, mutta jutun kokonaissommittelu ja tehdyt journalistiset valinnat ovat ironisia ja parodisia.

Esimerkiksi Littorineista kertovan jutun hillittömin yksityiskohta, Sverker Littorinin suvun jalostussonnit jotka “saivat lukuisia palkintoja ‘sonnien misterkilpailuissa’” ja joiden “hopeapokaalit ovat kunniapaikalla ruokapöydän vieressä” mainitaan pitkähkön tekstin lopussa siten, että ne päätyvät kehystämään koko juttua. Ei ole myöskään sattumaa, että toimittaja Virpi Salmi aloittaa juttunsa rouvan biologis-deterministisestä kommentista:

“”Heti kun tapasin Sverkerin, hän oli niin läheinen, että tuntui kuin olisin tuntenut hänet koko ikäni, aivan kuin isän tai äidin. Meillä on hirveän voimakkaasti yhteensopivat feromonit. Ne tuntee, vaikka toinen joskus ottaisi päähän.”

Siitossonnius, luksuselämäntapa, naistenlehtien suosikkikäsite “sielunkumppanuus” ja geneettinen yhteensopivuus muodostavat ihanan sekasotkun, joka ei osoittele mutta vihjaa.

Kuvattujen luksuselämäntapojen, perityn vaurauden tai nousukkuuden sijaan perimmäisenä kritiikin kohteena tuntuisi kuitenkin olevan samainen journalistinen lajityyppi, jota juttu esittää edustavansa. Siten luokkasatiiri hakee tähtäimeensä myös lehden oma lukijakunnan. Hyvä Gloria, Kertomuksen vaarat hyväksyy!

Koko juttu: “Taideasiantuntijan ja herrasmiehen täydellinen liitto: kaukomatkoja ja yläluokan juhlia”

***

Monet Littorineista kertovan jutun lukeneet ovat epäilemättä tulkinneet myös Venla Ruoppilan henkilö- ja lifestyle-juttua Olli Joen tyttäristä tämän uuden (?) lajityyppikehyksen kautta – sitä paitsi jo jutun otsikko tuntuisi olevan suoraan tyylillistä jatketta Virpi Salmen jutulle:

“Taiteilijaperheen ihana elämä Tampereella: juhlia kattohuoneistossa ja maailmanmatkoja”

Littorin-juttu sai varmasti niin paljon ironisia jakoja, että Gloriassa tajuttiin, että nyt on isketty klikkisuoneen!

Näyte myös tästä luokkasatiirista:

”’Monestihan mökit voivat olla sellaisissa metsiköissä, ettei sinne viitsi edes mennä, mutta meidän maapaikalle ajaa Tampereelta 20 minuutissa’, Irene kiittelee.

Joet puhuvat elämäntyylistään avoimesti ja vertailevat luontevasti esimerkiksi asuntojensa pinta-aloja. Omaisuutta tärkeämpää heille on kuitenkin yhteinen arvomaailma, johon kuuluu myös uskonto.

’Se on sellainen yhdessä pitävä voima. Loppujen lopuksi maallisilla asioilla ei ole kovinkaan suurta merkitystä’, Irene sanoo.”

[…]

“’Erään Pariisin-näyttelyn avajaisten jälkeen olimme perheen ja ystävien kanssa juhlimassa Marinkan syntymäpäivää kuuluisassa Train Bleu -ravintolassa. Yhtäkkiä kaikki ravintolan kokit saapuivat pöytämme ääreen ja lauloivat onnittelulaulun moniäänisesti kuorossa. Heidät oli koulutettu kokkaamisen lisäksi myös laulamaan taidokkaasti, se oli ikimuistoista’, siskot muistelevat.”

Tämän jutun kannalta erityinen ääneenlausumaton tulkinnallinen kehys saattaisi olla amerikkalaisista herätysliikkeistä peräisin oleva “menestyksen teologia”, joka ainakin minulle tulee mieleen tästä hengellisyyden, perheyhteyden ja onnellisen yltäkylläisyyden yhdistelmästä.

***

Tämä somessa ihastusta aiheuttava lajityyppi on journalismin narratologisen tutkimuksen kannalta todella mielenkiintoinen tapaus. Perinteisesti on joko ajateltu, että ei-fiktiossa tekijä ja kertoja ovat aina yhteneväiset, tai sitten ylimpänä “tekijänä” on pidetty itse lajityyppiä – journalismin lajityyppiin ylimpänä kertovana auktoriteettina on siis luotettu. Näissä jutuissa kuitenkin lajityypillinen kertojaääni näyttäytyy alisteisena satiirisille aikomuksille.

Onko tullut aika aloittaa Glorian marxilais-narratologinen tutkimus?

– MM

Alkuperäisen Facebook-päivityksen (4.11.2017) ja kommentit löydät täältä.

Tammikuussa käsittelimme myös sitä, miten Joen perheen luokkasatiirin päähenkilöiden asuntomyynti-ilmoitus oli mennyt läpi Helsingin Sanomiin uutisena:


Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!

Topelius ja anti-Midas: Urheilupersoona Aleksi Valavuori ja tarinallistamisen houkutus, osa 2

I

Kun julkkishyväntekijä Brother Christmasin rahankäyttö asettui Helsingin Sanomien jutun jälkimainingeissa tarkastelun alle, eräs puolustajista oli rahankeräyksen veteraani, urheiluvaikuttaja Aleksi Valavuori. Kannustavan viestinsä Valavuori lopetti kyynisesti viitaten niin yleiseen mantraan suomalaisen yhteiskunnan kiittämättömyydestä kuin omiin sattumuksiinsa: “Tässä maassa olisi usein helpompaa olla auttamatta ketään, ettei joudu itse hankaluuksiin. Etenkin, kun auttamiseen pitäisi kysyä lupaa valtiolta. Täysin järjetöntä. Voimia ja älä stressaa!” (IL 25.2.2018.)

Ironiannälkäisille Valavuori tarjoili herkkupaloja tuellaan: Valavuoren “Solano-tarina”, eli venezuelalaisen hiihtäjän tuottaminen Lahden hiihdon MM-kisoihin, päättyi sakkoihin lievästä rahankeräysrikoksesta. Oikeus näki, ettei suomalaisen urheilun puuhamies tavoitellut omaa etuaan, vaan Aleksi ”Doer” Valavuori teki, hän tekee aina – innostui liiaksi asti.

Yhtä kaikki, tuomitun miehen tuki kanssarahankerääjälle sai minut palaamaan ”Topelius ja anti-Midas” kirjoitukseni teemoihin. Tuki oli muodostettu tavalla, joka kiinnitti Brother Christmasin syyttömyyden tai syyllisyyden Valavuoren omaan kertomukseen, johon hän vain vihjaa rivien välissä. Syylliseksi tuomittu Valavuori ikään kuin tarttuu BC-kohuun, jotta hänen tarinansa kietoutuisi kuuluisan hyväntekijän tarinaan. Jos BC olisi syyllinen, ei tarinassa loisiminen vaikuttaisi suuntaan tai toiseen, mutta jos BC olisi edes jollain tasolla syytön, se kiillottaisi myös Valavuoren kuvaa. Valavuori ratsastaa tarinoilla auringonlaskuun ja myös rapakon taakse, kuten tulette huomaamaan.

Valavuoren innostus auttamaan ja keräämään on nähty ennenkin: vuosien varrella hän on luvannut kerätä rahaa esimerkiksi sulkapalloilija Ville Långille, ryhtynyt taekwondoin Suvi Mikkosen manageriksi etsiäkseen hänelle sponsoreita ja tehnyt suureellisesti julkisen päätöksen ”Suomalaisen Urheilutallin” perustamisesta tarjotakseen neljälle urheilijalle mahdollisuuden täysammattilaisuuteen. Projektien vauhti hiipui valitettavasti jo alkumetreille, mutta oi, mitä alkuja!

Jokainen Valavuoren keräys ja projekti oli alku suurelle urheilutarinalle. Solanon tapauksesta tutut osaset ryysyistä rikkauksiin -tarinaan ovat läsnä. Painija Rami Hietaniemen tarinassa voi kuvitella Rocky-elokuvien (valitse osa, mikä tahansa osa) tunnusmusiikin:

”Rami Hietaniemi joutuu painamaan painin ohella töitä rakennustyömaalla selvitäkseen talousasioista. Alan kasaamaan hänelle rahaa NYT.” (Twiitti, @Valavuori klo 23.53 17.07.2012.)

 

Rakennustyömaan perinteinen työläiskuvasto on poikkeuksellisen kerrottava lähtökohta urheilusankarille. Valavuori puhuu selviytymisestä ja korostaa, kuinka asiaan tulee muutos ”NYT” hänen toimintansa kautta. Valavuori rakentaa itsensä sisään Rami I -elokuvan käsikirjoitukseen mesenaattina, joka mahdollistaa menestyksen. Jokainen urheilua seuraava tietää, millaista on fanina seurata yksilön tai joukkueen ojia ja allikkoja. Kyse on mahdollisuudesta sekä seurata että olla osa urheilutarinaa. Valavuori ylittää tämän roolin: kuvitelkaa, kuinka mies kietoo itsensä toisen orastavaan menestystarinaan ja aloittaa heinäkuisena tiistai-iltana kello 23.53 antamaan kaikkensa, että tämä saa rahaa – ”NYT”, eikä huomenna.

Jollain tapaa Valavuoren innostus tarinoihin puhutteleekin meidän ja muiden tarinoiden häilyvää rajaa, mutta myös kertomusten välineellistymistä. Missä määrin tarinat – urheilussa tai muualla – ovat kollektiivista pääomaa? Perustelihan Valavuori oikeudelle Solano-rahankeräystäkin lahjoittaneiden vastineeksi saamalla ”urheiluelämyksellä”. Herää epäilys: onko Valavuori (urheilu)tarinankerrontakulttuurimme ihanteiden uhri? Ja onko Hanen [sic] toiminnassaan silloin mitään pahaa?

 

II

Koripallojoukkue Espoo United antoi potkut lokakuussa 2016 General Managerina toimineelle Valavuorelle, kun hän laukoi seksuaalivähemmistöjä loukkaavia kommentteja Twitterissä ja ilmoitti joukkueen linjaksi, että ”meille ei homoja palkata” (Twiitti, @valavuori, 25.10.2016). Jännittävää kyllä, ihmisten oikeutetusti negatiiviset reaktiot vaikuttivat tulleen yllätyksenä tunnetusti impulsiiviselle Valavuorelle. Hän julkaisi anteeksipyynnön, jossa hän vetosi lainanneensa alkuperäisen väheksyvän kommenttinsa homokaveriltaan:

 

”Tekstini oli suora lainaus ystäväni päivityksestä. Kyseinen ystäväni on homo, jos sillä nyt on jotain merkitystä. Halusin testata mitä eroa on täsmälleen samalla viestillä, kun se tulee minun kirjoittamana. Hymiöt ja hauskuus vaihtuivat katastrofiin.” (Julkaistu Facebookissa, Aleksi Valavuori 26.10.2016.)

 

Selittelyltä haiskahtava anteeksipyyntö huomattiin pian tarkkavainuisen yleisön toimesta kuitenkin kopioksi – tai halutessaan uskomattomaksi sattumaksi. Valavuoren tekosyy oli jo käytetty kertaalleen hänen aktiivisesti seuraamaansa koripallon saralla: yliopistokoripallon himmenevä tähti Marshall Henderson pahoitti mielensä, kun ESPN-urheilukanava näytti amerikkalaisenjalkapallon pelaajan Michael Samin suutelevan poikaystäväänsä varaustilaisuudessa. Henderson oli kauhuissaan, koska hänen sukulaispoikansa olivat nähneet lähetyksen ja hän uhosi Twitterissä boikotoivansa kanavaa.

Twitter-kansa ei jakanut Hendersonin homofobista närkästystä, ja pian hän selitteli lausuntonsa tavalla, joka meni jopa osittain läpi:

 

“One of my best friends, WHO IS GAY, is about to graduate in psychology, asked me to say these things so he can have responses … TBC — marshall henderson.” (Twiitti, @NativeFlash22, 12.05.2014.)

“The point of his study was to see how people react when others say things or act a certain way against another group of people … TBC — marshall henderson.” (Twiitti, @NativeFlash22, 12.05.2014.)

 

Foliohattua ei tarvitse taitella, että tunnistaa Valavuoren tekosyyn identtiseksi Marshall Hendersonin käyttämään. Tekosyy oli monitahoinen – oli homoystäviä, tiedettä ja testiä – ja ennen kaikkea kuratoitu: se oli käynyt läpi somemankelin ja päätynyt hieman yllätyksellisesti vain vähän miinukselle. Valavuoren tarttuminen ainoaan edes jollain tasolla toimivaksi todistettuun kerrontastrategiaan on oikeastaan ymmärrettävä reaktio. Eikä tämä edes löytynyt googlamalla “homophobic tweet excuse”, vaan vastaus löytyi kotikentältä. Valavuoren tekosyytä ei voi uskoa hyvillä mielin, mutta epätoivoisen strategiavalinnan voi ymmärtää.

 

III

Valavuoren kohu ei osoita niinkään kuratoidun, jo hyväksytyn kertomuksen voimaa, vaan miten tarinankerronnallinen paine ajaa lainaamaan. Pian homotwiittikohun jälkeen Valavuori matkusti Kaliforniaan, kuin noudattaen kaavaa, jossa julkisuudessa ryöpytetty henkilö lähtee uusien mahdollisuuksien houkuttelemana jatkamaan matkaa (vrt. esimerkiksi Axl Smithin matkaa Iso-Britanniaan tai Jari Sillanpään viime aikaisia matkoja huumekohun keskellä). Valavuori vihjaili uudesta työstä ja twiittaili voimattavia lainauksia kuvien kera. Eräs esitti öistä Los Angelesia:

 

“Last night in LA, for now. What an adventure it has been. I gotta feeling that we’ll meet sooner than later. “When you get an opportunity, you’ve got to go for it wholeheartedly, not wait in the wings for some imaginary perfect time to materialise.” – Sir @richardbranson

Same in Finnish: “Jokainen tsäänssi on mahdollisuus.” – Mäkikotka Matti Nykänen

Sama kivenlahdeksi: “Jos tappio ei vituta, lopeta.” – Aleksi Valavuori

#california #losangeles #finland #quotes #quoteoftheday #motivation #nevergiveup” (Kuvateksti Instagramissa, valavuori, 29.11.2016.)

 

Valavuoren kuva paljastui tällä kertaa Ikean kuratoimaksi, eli kyseessä oli Ikean sisustustaulu. Somessa seikka ei jäänyt pitkään huomaamatta ja Valavuori yritti myöhemmin kääntää sisustustaulun lainaamisen vitsiksi. En usko monenkaan nauraneen vitsille.

Tuon äärimmäisen tarkkaan harkitun ja tuhansissa kodeissa olevan taulun hyödyntämisessä on kuitenkin jotain ymmärrettävän surullista. Kohun keskellä kamppaillut Valavuori yritti kertoa tarinaa uudesta alusta ja noususta jälleen yhden kaatumisen jälkeen. Hän päätti tarttua yleisesti hyväksyttyyn, jopa jollain tavalla arkisen täydelliseen ja varmasti massojen miellyttäminen mielessä valikoituun kuvaan. Hän lainailee niin menestyjiä kuin munailevia menestyjiä oman tarinansa taustaksi.

Olisimmeko kuitenkin kuulleet mieluummin jotain aitoa kuin jotain, mikä on niin varman päälle valjastettu välineeksi meidän miellyttämiseemme?

Sosiaalisen median aikakaudella arkitodellisuutemme on kyllästetty vaatimuksilla välittää tarinoita ja viestiä tuntemuksia kuvin, videoin, päivityksin ja twiitein. Voisin kuvitella, että paine onnistua esimerkiksi Valavuoren kunnioitettavan noin 123 tuhannen seuraajan edessä on valtava, varsinkin, kun kyseessä piti olla vedonlyöjä-seikkailijamme ryvettynyttä julkisuuskuvaa eheyttävä matka. Jo hyväksyttyjen tarinoiden houkutus ei ole järin yllättävä.

Kertomuksen vaarat -projekti matkusti viime viikolla Montrealiin, Kanadaan – niin, ei se Los Angeles ole. Se, ettemme päätyneet omimaan sisustustaulujen täydellisyyttä, ei tarkoita, ettemmekö haluaisi tehdä teihin vaikutusta tarinoillamme. Se tarkoittaa, että me kunnioitamme teitä lukijoina, ja yritämme olla sokaistumatta tarinoista. Se ei ole aina helppoa, eikä ole aina Valavuorellakaan.

Matias Nurminen, apurahatutkija, Kertomusten Vaarat -projekti

Narratologi, sydämetön ilonpilaaja (Kirjailija 1/2018)

“Siinä kohtaa kun ‘tutkimusprojekti’ analysoi jonkun elettyä elämää, ja kirjoituksessa selkeästi agendana on avata hyväosaisten silmiä auttamaan vähäosaisempia lapsia, herää itselläni kysymys: kiertääkö näissä ihmisissä veri lainkaan, vai joko keinoihmisyys ilman tunnetiloja on käytössä?”

Näin kommentoi viime syksynä Kertomuksen vaarat -projektimme Facebook-seinällä nimimerkki Mommy Be Good, arkisista ongelmista päivittävä ja äitimyyttejä purkava someaktiivi, jolla on itsellään 12 000 Facebook-seuraajaa. Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia on Koneen Säätiön rahoittama kolmivuotinen (2017–2019) tutkimusprojekti, jonka oheistoimintana pyöritämme sosiaalisessa mediassa “ilmiantopalvelua”, johon kuka tahansa saa anonyyminä tai omalla nimellään käräyttää meille kyseenalaisia, huvittavia, taitavia tai muuten vain kiinnostavia esimerkkejä tarinallistamisesta.

Julkaisin jo keväällä 2017 pikkutarkahkon, puolinarratologisen analyysin Mommy Be Goodin jakamasta tarinasta, joka kertoi pikkutytön näkökulmasta, miten äiti ryyppää Lintsi-rahat. Tarinan tarkoitus oli haastaa somessa yksityisiä ihmisiä lahjoittamaan Linnanmäen rannekkeita varattomille lapsille. Se tuli meille anonyyminä ilmiantona, koska ilmiantaja ei halunnut saada taakakseen sydämettömän ihmisen mainetta ja kaikkineen yli 10 000:n jutusta tykänneen ja yli 2000:n sitä eteenpäin jakaneen ihmisen paheksuntaa. Kertomus on kliseisesti ja sekavasti kirjoitettu, siitä ei ota millään selvää, onko tarina tosi vai sepitetty, ja kuten niin monissa somessa kiertävissä liikuttavissa tarinoissa, myös tässä kirjoittaja itse näyttäytyy hyväntekijänä ja autettava taho “ansaitsevana köyhänä” – siksi juttu on kirjoitettu viattoman lapsen eikä ryyppäävän vanhemman näkökulmasta. Se ei kannusta veronmaksuun eikä äänestyskopeille varmistamaan oikeansuuntaisen perhe-, päihde- ja tukipolitiikan toteutumista, vaan se luo sosiaalista painetta olla viktoriaaninen hyväntekijä.

Mommy Be Goodin kommentti meidän kertomuksentutkijoiden täydellisestä sydämettömyydestä tuntui tietenkin pahalta, mutta se ei tullut yllätyksenä. Somessa yksi vallitsevista eetoksista on hyvesignalointi, ja kokemusasiantuntija on vapaa kertomaan mitä vain, kunhan on lukijoiden mielestä hyvällä asialla. Tutkijat edustavat tässä totuudesta käytävässä kampailussa yleensä aina pahiksia, koska tutkimustiedosta on mahdoton kertoa liikuttavaa tarinaa ja teorianmuodostuksessa kokemukset muuttuvat kasvottomiksi.

Ilmiannetun tarinan analysointi Facebook-päivityksen muodossa on joka kerta nuoralla tanssimista. Olemme humanistiselle tutkimusprojektille hyvin poikkeuksellisesti ottaneet normatiivisen kannan: esitämme, että tietyt nykymediaa hallitsevat, yksilön kokemusta ylikorostavat tarinamekanismit voivat olla haitallisia, oli niiden käyttäjän aikomus kuinka hyvä tahansa. Tämä normatiivisuus tuo analyyseihimme sellaista henkilökohtaisuuden tuntua ja melkein poliittista vaaraa, jollaista esimerkiksi tutkimusartikkelin kohdalla olisi vaikea edes kuvitella. Mekin saamme tykkäyksiä enemmän silloin, kun olemme selvästi vihervasemmistolaisen liberaaleilla linjoilla ja vahvistamme näin affektiivista konsensusta – ja heti paljon vähemmän tykkäyksiä, jos tarinakritiikki kohdistuu omaan ideologiseen kotipesään. Joskus tietenkin myös riskinotto kannattaa ja raflaava juttu saa yllättävän kannatuksen. Somessa toimivan tutkijan pitää kuitenkin vapautua hyvesignaloinnista, moralismista ja tykkäyksien kaipuusta. Tutkijan johtotähden täytyy olla kaiken jeesustelun tuolla puolen. Kertomuksen vaaroissa yritämme olla aikalaiskriittisiä mukautumatta somen uusmoralismia tukevaan mekanismiin.

Nyt kun on mahdollisuus, tekee mieli kysyä kirjailijoilta: joko somen hyvesignaloinnin paine tuntuu teidänkin työssänne? Radio Helsingin Suuren Hesalaisen Kirjakerhon toimittaja Taru Torikka totesi haastatellessaan projektimme tutkijoita, että tarinallisuuden vaatimus ulottuu jo kaikkialle muualle paitsi kirjallisuuteen. Minäkin uskoin kirjallisuuden olevan suojassa somen tarinalogiikalta, kunnes saimme ilmiannon The New Yorkerissa 11.12.2017 ilmestyneen, Kristen Roupenianin kirjoittaman ”Cat Person” -novellin aiheuttamasta somekohusta. Otsikoiden mukaan ”koko Amerikka” luki (eli jakoi somessa) nyt yhtäkkiä tätä yhtä novellia parikymppisen naisen epäonnistuneesta treffiseksistä vanhemman miehen kanssa. Novellia ei kuitenkaan luettu tulkintaa vaativana kaunokirjallisena tuotoksena vaan edustuksellisena ja opettavaisena kertomuksena, suorastaan henkilökohtaisena #metoo-tunnustusesseenä siitä, miten vastenmielisiin tilanteisiin nainen joutuu miehisen halun määrittämässä asetelmassa. Näkökulmahenkilön – ”uhrin” – tulkinta tilanteesta on kuitenkin ihan yhtä luotettava ja yksiselitteinen kuin se olisi Tšehovin, Joycen tai Munron novellissa. Yksi yleisö luki modernistisen novellin somemoraliteettina ja toinen sai siitä aseen #metoo-kampanjan alas ampumiseen.

***

Mommy Be Goodin kommenteista Facebook-analyysiimme paljastui, että tarina kertoo hänen omasta lapsuudestaan. Tämä valttikortti kokemusasiantuntijalla on aina. Vallitsevan narratologisen nykymääritelmän mukaan kertomus on ensisijaisesti jaettu kokemus, ja toisen kokemustahan ei voi koskaan kiistää. Liikuttavat ”tositarinat” toimivat somessa kuin virus, ne leviävät ja muuttuvat vastustuskykyiseksi kaikelle kritiikille. Vaikka alkuperäinen jaettu kokemus osoittautuisi myöhemmin sepitetyksi – eli kävisi ns. Enkeli-Elisat – jakaminen on jo usein ehtinyt tehdä tarinasta edustuksellisen ja sen perusteella on alettu tehdä normatiivisia päätelmiä. Jos tämä tarinalogiikka hyväksytään, kertomuksella aidosta seksuaalisesta häirintätapauksesta ja ”Cat Person” -novellilla on sama painoarvo yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa keskustelussa. Ne ovat opettavaisia tarinoita – niin monella tapaa totta.

Kertomuksen vaarat -ilmiantopalvelu toimii saamamme palautteen perusteella henkireikänä niille, joita joka paikkaan levinnyt tarinoilla mässäily ahdistaa tai suorastaan inhottaa. Tutkijoina somessa meillä on ainutlaatuinen vapaus ottaa tunnekylmän kapakalan rooli silloin, kun vastaan tulee kertomus, josta kaikkien pitää muka tykätä. Ilmiantajia suojaa anonymiteetti jos he niin toivovat, meitä suojaa vankka, narratologiseen perustutkimukseen pohjautuva asiantuntijuus ja ammattirooli.

Samalla kuitenkin Kertomuksen vaarojen sometoiminta synnyttää sellaisia vastuukysymyksiä, joihin emme kirjallisuudentutkijoina ole ennen törmänneet, mutta jotka poikkeavat myös esimerkiksi oikeiden ihmisten elämäntarinoita tutkivien, arkistoivien ja julkaisevien sosiologien tutkimuseettisistä ongelmista. Joudumme neuvottelemaan näistä vastuukysymyksistä melkein päivittäin projektimme Messenger-ryhmässä: Miten muotoilla tämä päivitys siten, että yksittäinen nyyhkytarinan kirjoittanut journalisti ei koe joutuneensa ylimitoitetun akateemisen hyökkäyksen kohteeksi? Voiko ihmeparantumisen kokeneen hyvinvointiyrittäjän evankeliumia kyseenalaistaa? Mitä tehdä, kun ilmiantoja tulee ylivoimaisesti yhden puolueen poliitikoista – vieläpä puolueen, joka ”on hyvällä asialla”?

Olemme päätyneet seuraaviin tavoitteisiin, että voisimme nukkua yömme rauhassa: 1. Teemme myös omasta sometoiminnastamme ja normatiivisesta aikalaiskriittisyydestämme kriittisen tutkimuksen kohteen. Olemme velvollisia raportoimaan tästä. 2. Kun varsinainen akateeminen tutkimuksemme tarinallistamisen vaaroista ja meille lähetetyistä ilmiannoista on riittävän pitkällä, olemme velvollisia vastaamaan siihen kaikkein kauheimpaan meille esitettyyn kysymykseen: ”Miten ja millaisia tarinoita sitten pitäisi kertoa?”

Maria Mäkelä

 


FT, dosentti Maria Mäkelä on yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Mäkelä johtaa monitieteistä kertomustutkimuskeskus Narrarea ja Koneen Säätiön rahoittamaa projektia Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia (2017-2019).


 

Suositeltavaa lisäluettavaa aiheesta:

Fitzpatrick, Katie. “Heartlessness as an Intellectual Style.” The Chronicle of Higher Education 30.3.2017. https://www.chronicle.com/article/Heartlessness-as-an/239903

Tuori, Anna & Aleksis Salusjärvi. “Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi.” Nuori Voima 7.11.2017.  https://nuorivoima.fi/lue/essee/aikamme-estetiikka-kapitalistinen-realismi

Kertomusten käyttö ja vaarat: ideoita opetukseen (Virke 1/18)

Kertomuksen vaarat – Kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia on Koneen säätiön rahoittama kolmivuotinen hanke (2017–2019), jossa kuusi Tampereen yliopiston kirjallisuudentutkijaa tarkastelee kertomuksen asemaa nykykulttuurissa. Hankkeemme kysyy, miten kertomuksia käytetään yhteiskunnassamme, mitä tällä käytöllä yritetään saavuttaa sekä millaisia hyötyjä ja riskejä liittyy kertomusten hyväksikäyttöön. Vastauksia etsimme yhdessä esimerkiksi journalistiikan, terveydenhuollon ja pedagogiikan ammattilaisten kanssa tutkimalla eri medioissa leviäviä kertomuksia tänä totuudenjälkeiseksikin kutsuttuna aikana.

Kertomuksen etualaistuminen kulttuurissamme ja muuttuvat mediaympäristöt aiheuttavat muutospaineita myös äidinkielenopetukselle. Lukion opetussuunnitelman uudelleenjärjestäytymisen myötä äidinkielen ja kirjallisuuden 6. kurssin keskeistä sisältöä ovat kertomukset kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Kurssi Nykykulttuuri ja kertomukset laajentaa tekstikäsitystä äidinkielenopettajien kannalta yhä vieraammille vesille ja aiheuttaa epävarmuutta: kuinka käsitellä lähes rajattomaksi kasvavaa aineistoa oppilaiden kanssa?

Uusissa opetussuunnitelmissa korostetaan niin ikään monilukutaitoa, eli kriittistä ja kulttuurista lukutaitoa, joka antaa valmiudet tekstin tasoa kokonaisvaltaisempaan, esimerkiksi kuvat ja numerot käsittävään ymmärrykseen. Toivommekin Kertomuksen vaarat -hankkeen tarjoavan pedagogeille työkaluja ja analyysitapoja laajenevan tekstikäsityksen hallintaan, vaikka emme lupaakaan viisasten kiveä haasteisiin – saati yksioikoisia raameja oikeaoppiselle kertomukselle.

Tieteellisen tutkimuksen ohella näkyvintä osallistumistamme ovat Facebook-sivuillamme jakamamme analyysit, joissa erittelemme lukijoidemme lähettämiä tapauksia kertomusten oivallisesta tai epäilyttävästä käytöstä.

 

Kokemuksellinen kertomus

Kertomus on kielellinen (semioottinen) esitys tapahtumasarjasta, joka on kokijalle merkityksellinen. Tyypillinen kertomus sisältää tavallisesta poikkeavan tai normeja rikkovan sattumuksen tai esteen, joka pyritään ratkaisemaan toimimalla. Tapahtumat herättävät kokijassa tunteita kuten pelkoa tai moraalista närkästystä ja siten myös halun kertoa. Ennen kertomuksen ytimeksi katsottiin tapahtumasarja, nykyisin puolestaan tapahtumien merkityksellisyys tunnetasolla. Jälkimmäiseen viitataan termillä kokemuksellisuus. Kertomus kumpuaa inhimillisestä kokemuksesta ja sitä pidetään ensisijaisena kokemuksen välittämisen muotona.

Tyypillisellä kertomuksella on David Hermanin mukaan seuraavat piirteet: se kerrotaan jossakin tilanteessa jostakin syystä; se esittää tapahtumasarjan tai muutoksen; se luo tarinamaailman, jossa on ihmisiä, esineitä, tiloja jne.; tässä tarinamaailmassa tapahtuu jotakin tavallisesta poikkeavaa; kertomus välittää, miltä tuntui kokea nämä tapahtumat. Tämä piirrekimppu erottaa kertomuksen muista tekstilajeista kuten kuvailusta tai asiatekstistä, joka perustuu loogis-tieteelliseen argumentointiin. Toisin kuin tiede, joka pyrkii yleistämään ja abstrahoimaan edustavan otoksen pohjalta, kertomus esittää yksittäisiä kouriintuntuvia tapahtumia: miten Maija unohti vihreän lempipiponsa Hervannan yöbussiin ja miten se häntä harmitti. Kertomus pysyttelee ihmisen mittakaavassa ja sen voima perustuu jokapäiväisen esineistön eläytymistä edistävään vaikutukseen.

Loogis-tieteellisen esityksen ja kokemuksellisen kertomuksen eroa voi havainnollistaa esimerkiksi vertailemalla ravitsemussuositusten oppikirjakuvausta ja itseoppineen ravitsemusgurun koskettavaa yksilötarinaa. Saman asian ajaa virallisen rokotetiedotusmateriaalin vertaileminen rokotuskriittisiin kauhutarinoihin. Eronteko yksilöllisen ja yleispätevän välillä on yksi kriittisen lukutaidon ja lähdekritiikin peruspilareista. Tilannetta tosin hämärtää nykyjournalismin ja jopa tiedeviestinnän tarina- ja henkilökeskeisyys.

 

Elämäntarinat

Kun kertomustutkimuksen sovellusala on laajentunut kaunokirjallisuudesta arkikeskusteluihin ja kertomuksiin yhteiskunnassa, on alettu kiinnittää huomiota kokemukseen, kertojan minäkuvaan ja kertomisen motiiveihin. Koska aineistona ei ole enää vain kirjallisuus vaan kertomukset ihmisten elämässä, on luontevaa hakea lähestymistapoja sosiaalitieteellisen kertomustutkimuksen piiristä.

Yhtenä arkisena ilmiönä voidaan mainita elämäntarinat. Niin fitness-blogi, Zlatanin elämäkerta kuin satunnainen romaani sisältää henkilön, jonka elämäntarinassa on käännekohtia, aallonpohjia ja huippuja sekä tärkeitä asioita ja arvoja. Henkilö asemoituu kuvatuissa tapahtumissa sankariksi, uhriksi tai sivustakatsojaksi ja muut ihmiset auttajiksi tai vastustajiksi. Elämäntarinat havainnollistavat identiteetin rakentamista kertomalla. Niissä näkyy myös kertomusmuodon tärkeä kyky asettaa rinnakkain mennyt (toimiva) ja nykyinen (kertova) minä: ”Silloin en ymmärtänyt, mutta nyt…” Siten ne voidaan kytkeä myös novellin tai romaanin minä-kerronnan käsittelyyn.

Elämäntarinoita kertovia henkilökuvajuttuja ilmestyy lehdissä jatkuvalla syötöllä. Hyviä on vähemmän. Onkin antoisaa verrata nuoren polven ”tarinankertojien” maneerista, sentimentaalista tyyliä (Koulun sileäksi kulunut penkki. Ritva hivelee sitä mietteliäästi.) narratiivisen journalismin uranuurtajan Ilkka Malmbergin timanttiseen henkilökuvaan Mervi Tapolasta (Perhetyttö, HS Kuukausiliite 12.4.2012).

Ennen kuin siirrymme kertomuksen riskeihin, mainittakoon sen ilmeinen hyöty: kun kertomus luo käsin kosketeltavan simulaation ihmisen kokemuksista ja niihin liittyvistä tuntemuksista, se lisää yleisön ymmärrystä ja myötämielisyyttä häntä kohtaan.

 

Yrittäjäsankaritarinoita

Elämäntarinoita edustavat myös yrittäjäkertomukset: etenkin sankaritarinat vastoin odotuksia menestyneistä yrittäjistä tuntuvat kiinnostavan lehtiä. Kun kuulemme sankarillisista ja vaikeuksien kautta voittoon nousseista yrittäjistä, voimme lukijoina myötäelää tai ainakin haaveilla omasta menestyksestämme. Ongelmalliseksi tällaiset kertomukset tekee niiden yksipuolisuus, sillä omia tarinoitaan mediassa kertovat usein ainoastaan menestyjät, eivätkä vaikkapa konkurssien myötä yrittämisen luovuttaneet.

Jos yhteiskunnassa kerrotaan yksipuolisia kertomuksia tai tiettyjen yksilöiden elämäntarinat nostetaan edustuksellisiksi, vaarana on kokonaiskuvan hämärtyminen. Voiko yrittäjyyttä ilmiönä todella ymmärtää lukematta epäonnistujista ja vaikeuksista? Toisaalta sankareita etsitään myös toistuvasti erilaisista lapsiyrittäjistä, jotka asettuvat aikuisten maailmaan ja ikään kuin hylkäävät lapsuutensa osallistuakseen bisnekseen (esim. ”11-vuotias Mico Vanhanen on ollut pizzayrittäjä jo viiden vuoden ajan – 21 euron ”Jallun kierre” on listan helmi”, HS 13.6.2017). Lapsille ja nuorille välitetäänkin erikoista viestiä, jos heidän elämänsä saa uutisarvon, kun he lakkaavat olemasta lapsia.

 

Sankareita ja konnia

Koska poikkeuksellisiin tapahtumiin liittyy voimakkaita tunteita, kertomukset ovat usein hyvin kiinteitä ja vakuuttavia tekstejä. Puhutaan tunnekoherenssista. Kaikki elementit aloituksesta lopetukseen tukevat samaa tulkintaa tai moraalista arvostelmaa tapahtumista. Kertomuksia luonnehtii toisin sanoen moraalinen varmuus, kuten seuraavista yleisönosastokirjoitusten otsikoista käy selväksi: ”Törkeää käytöstä bussikuskilta” (AL 27.9.2017), Nuori naislääkäri ei suostunut kirjoittamaan lähetettä Lihavuuskeskukseen ja totesi ivallisesti: ’Vai olet sinä lihottanut itsesi roskaruualla ja herkuilla’” (HS 30.9.2017). On sääntö eikä poikkeus, että ihmiset esittävät kertomuksissa itsensä hyvässä valossa. Varjopuolena on tietenkin toisten ihmisten asettuminen tarinoiden konniksi, moraalisen närkästyksemme kohteiksi. Vammaisen auttamisesta kieltäytyvä bussikuski ei saa sympatiaa.

Sosiaalisessa mediassa tämän kaltaiset mielensäpahoittamiskertomukset synnyttävät kollektiivista raivoa. Syynä on se, että tekstilajina kertomus ei ole ensisijaisesti tietoa välittävä eli informatiivinen vaan arvioimaan kutsuva: yleisön tehtävä on osallistua kertojan kokemukseen ja yhtyä moraaliseen arviointiin. Tietoisuus tästä ihmisen lähipiirissä tärkeästä mutta sosiaalisessa mediassa vaarallisesta mekanismista on onneksi lisääntynyt. Ratkaisuksi ehdottaisimme kertomuksessa esiin nostettujen ongelmien käsittelyn viemistä yleiselle tasolle. Koulutetun ihmisen pitäisi osata ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin muutenkin kuin henkilöimällä ne.

Arjen kertomusten mustavalkoiset asetelmat tuovat ne lähelle klassisia satuja kuten Tuhkimoa pahoine äitipuolineen. Satujen sankari‒konna-asetelman kriittinen analysoiminen toisi sävyjä myös arkisten ristiriitatilanteiden lukemiseen. Puhumattakaan siitä, että tuhkimotarinan tai ryysyistä rikkauksiin -mallitarinan piirteiden tunnistaminen on olennaista monenlaisten mediatekstien kriittisessä analyysissä.

 

Radikaalien aatteiden tavalliset tarinat

Silloin kun kertomustutkimus rajoittui vielä kirjallisuuteen, kertomisen tarkoitusperiä ei kyselty. Romaani kun ei esitä väitteitä maailmasta. Siksi kirjallisuustieteellisen koulutuksen saaneilta jää helposti huomaamatta, että kertomuksella on keskeinen osa arkisessa argumentaatiossa. Joskus tarinoimme viihdytysmielessä, mutta usein kertomus tarjotaan väitteen tueksi: sen tarkoituksena on havainnollistaa tai todistaa yleisempi väite, joka on usein ideologinen ja jolle ei välttämättä löydy minkäänlaista tukea tutkimustiedosta.

Eräänlaista äärimmäistä kertomusten käyttöä edustaa radikaalien liikkeiden tarinankerronta. Esimerkiksi viime vuosina kannatusta keränneet miesasialiikkeet, jotka kutsuvat itseään manosfääriksi, käyttävät kertomuksia oikeuttaakseen naisvihamielistä maailmankuvaansa. Tarinankerronnassa on kunnostautunut erityisesti manosfäärin radikaali siipi: avioliittoa vastustava Men Going Their Own Way -liike ja perinteisiä sukupuolirooleja vaaliva uusmaskuliinisuus ovat avoimesti antifeministisiä ja naisvihamielisiä.

Misogynistiset miesasialiikkeet kertovat tarinoita rekrytoidakseen uusia jäseniä. Ne käyttävät hyväkseen erilaisia myyttejä ja jo tunnettuja sankarikertomuksia, kuten J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiaa tai Wachowskien tieteiselokuvaa The Matrix, jotta liikkeiden kannattajat voivat kokea olevansa kuin elokuvien sankarit. Liikkeet viittaavat intertekstuaalisesti esimerkiksi The Matrixiin puhuessaan ”punaisesta pilleristä”: elokuvassa päähenkilö Neo syö punaisen pillerin, joka saa hänet tajuamaan maailman olevan kammottava konehirviöiden hallitsema salaliitto. Miesasialiikkeille punainen pilleri taas tarkoittaa, että uskot salaliittoon, jossa yhteiskunnassamme feministit alistavat miehiä. Elokuvan tarina siis alkaa ruokkia ajatusta salaliitosta ja ”punapilleriläisten” erityisestä kyvystä ymmärtää maailmaa. Tunnetta salaliitosta kasvatetaan esimerkkikertomuksilla väärinkohdelluista miehistä. Nämä tarinat ovat usein epämääräisiä, mutta yleisiä ja siten samastuttavia.

 

Kohti kertomustietoisuutta

Radikaalien ryhmittymien tavat käyttää kertomuksia eivät eroa päivän päätteeksi mediassa vilisevistä tarinankerronnan strategioista. Intertekstuaalisia viittauksia ja esimerkkikertomuksia vilisee niin politiikan, yrityselämän kuin arkemmekin viestinnässä. Kertomuksilla ja samoilla kerronnallisilla strategioilla voi saada aikaan niin hyvää kuin pahaakin. Hankkeemme tarkoituksena ei ole demonisoida kertomuksia tai kieltää tarinankerrontaa vaikuttamisen tapana, vaan tehdä näkyväksi, miten kertomuksia käytetään ja millaisia ovat tällaisen käytön hyödyt ja riskit. Kyse on kertomustietoisuudesta, jossa kulttuurissamme tapahtuva jatkuva tarinankerronta havaitaan ja sitä uskalletaan kritisoida analyyttisesti – kysytään siis rohkeasti, mitä kertomuksella halutaan saavuttaa. Oivallinen tavoite laajan tekstikäsityksen hallintaan onkin kertomustietoisen ajattelun välittäminen oppilaille.

 

Matias Nurminen & Laura Karttunen

Teksti on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä 1/2018, s. 4‒7.

Taistelua vai työtä? Syöpäkertomukset verkottuneessa mediakulttuurissa ja monitieteisessä kertomustutkimuksessa

Kertomuksen vaaroille on ilmiannettu useita syövän sairastamiseen ja hoitoon liittyviä mediatekstejä, joissa kertomuksen käyttö on katsottu jossain mielessä ongelmalliseksi. Aiheesta johtuen kertomuskriittisen näkökulman riskit (1) korostuvat tavallistakin voimakkaammin. Siksi projektissa päätettiin jo varhain, että teemasta olisi tehtävä laajempi päivitys, jossa käsitellään suurempaa joukkoa sosiaalisen median kanavissa tehtyjä ”ilmiantoja”. Samalla on tarkoitus avata yleisempi keskustelu sairaus- ja tervehtymiskertomusten roolista mediakulttuurissamme.

Aarhusin yliopistossa tutkijana työskentelevän Carsten Stagen viime vuonna ilmestynyt Networked Cancer: Affect, Narrative and Measurement on tutkimus siitä, miten nykyajan verkottunut itseilmaisu on muuttanut syövän ja kertomuksen suhdetta. Lääke- ja hoitotieteissä on jo kauan tunnustettu, että kertomuksilla on usein tärkeä osa niin syövän sairastamisessa kuin sen hoidossakin. Niinpä Stagen näkökulma tarkentaa siihen, mikä syövän kerronnallisessa käsittelyssä on nykypäivänä uutta: toisaalta verkkoympäristöissä on syntynyt uudenlaisia kokemus- ja tunneosallistumisen muotoja, ja toisaalta tietoverkkojen aikakaudella syöpää koskevien faktojen ja mitattavan datan rooli on muuttunut. Kirjan pääväittämä on, että sosiaalisessa mediassa nousee uusi, henkilökeskeinen ja affektiivis-kerronnallinen käytäntö, jota tulisi voida analysoida olemassa olevien ”syöpäkertomuksen” genrejen ohella (Stage 2017, 1). Uudessa kontekstissaan syöpäkertomukset voivat osallistua keskusteluun terveydenhuollon rakenteista, lääketieteellisestä tiedosta tai terveydentilaan liittyvistä arvoista uusilla tavoilla.

Stagen ja muiden sairauden ja terveyden kertomisen tutkijoiden analyyttiset tarkennukset ovat tärkeitä, kun tarkastelemme some- ja verkkotekstejä samalla itsekin sosiaalisessa mediassa toimien. Stagen ja muiden tutkijoiden ajatusten tarjoamaa taustaa vasten voimme huomata, että vaikka sairaus- ja syöpäkertomukset toimivat osana läpeensä tarinallistunutta nykykulttuuria, niillä on myös aivan oma paikkansa kulttuurissamme. Kertomuksen ja sairauden suhdetta tutkineet ovat huomanneet, että sairastumiseen liittyy kautta linjan tarve saada tietoa sekä vertaistarinoiden että tutkitun tiedon muodossa (Petersen 2006). Syöpäkertomusten tarkastelussa tulee ottaa huomioon syövästä kertomisen muodot, mutta myös se, että esimerkiksi lääketieteellisissä yhteyksissä jo syövästä kertomisella sinänsä on erityisiä merkityksiä (Jurecic 2012, 15; Fratto 2016, 2–3).

Katsotaanpa siis minkälaisiin syöpäkertomuksiin Kertomuksen vaarojen seuraajat ovat tarttuneet. Olemme saaneet useita ilmiantoja, joissa kritiikkiä kirvoittaa syöpäpuheeseen liittyvä sotaisa retoriikka. Syöpäkertomus onkin usein kertomus taistelusta, jonka voittaminen vaatii tiettyjä fyysisiä ja henkisiä vahvuuksia. Näyttelijä-kirjailija Antti Holma tiivistää osuvasti tämän ajattelutavan ongelmat sosiaalisen median päivityksessä, joka sai runsaasti kiittävää palautetta.

Ei kai siinä mitään pahaa ole, että on positiivinen ja energinen ja sanoo taistelevansa sairautta vastaan, mutta minua harmittaa varsinkin kaikkien niiden voimakkaiden ja energisten syöpään menehtyneiden puolesta koko tämä retoriikka siksi, että siihen kuuluu myös häviäminen ja se, että aina joku ei “jaksa taistella” tai “ei taistellut riittävästi”. Se on kaikkien syöpään menehtyneiden omaisillekin ihan hirveää vittuilua. Olen aikanaan seurannut maailman positiivisimman ja lempeimmän ihmisen “taistelua” syöpää vastaan enkä ikinä halua ajatella, että hän “hävisi”. (2)

Yleistäen voimme huomata, että kritiikin kohteeksi ei nouse sairauden kerronnallinen käsittely sinänsä vaan kuluneet tai kyseenalaiset kaavat, joihin kertomus sairaudesta asetetaan. Kulahtanut syöpädiskurssi voidaankin nykyään ottaa esille myös humoristisessa valossa, kuten projektille vinkatussa Tuomas Karemon hienossa jutussa ”Kenen syöpä on kaunein?” (3)

Syöpä- ja sairauskertomusten käsittely vaatii ehkä tavallista suurempaa hienotunteisuutta, mutta näiden tapausten perusteella voidaan tehdä myös melko yksioikoinen yleisen tason huomio. Usein toistuvat tarinamallit ärsyttävät, mutta nykyisessä mediakulttuurin jakamis- ja huomiotaloudessa pärjää tuottamalla kaavamaisia tarinoita, jotka sopivat jaettavaksi. Tämän näemme myös syöpäkertomusten kohdalla.

Kertomuksen vaaroille käräytetyt tapaukset ovat enimmäkseen variaatioita syöpätaistelutarinasta tai sen kritiikistä. Tuskin on uhkarohkeaa olettaa, että käryn sakeus korreloi juttutyypin yleisyyden kanssa. Ilmiantojen perusteella ei siis pidä suin päin todeta, että niissä vastustettaisiin jonkin mallitarinan käyttöä osana sairauden kokemista ja käsittelyä. Kritiikki kohdistuu nimenomaan siihen tarinavetoiseen tapaan, jolla syövästä ja muista sairauksista tehdään mediassa juttuja. Kuten toisaalla pohdimme, Kertomuksen vaarojen some-toiminnasta on kenties tullut eräänlainen mediakriittisten tendenssien varaventtiili tai projisointipinta. Tutkimuspäätelmien tekeminen ilmiantoaineiston perusteella saattaa tuottaa kärjistyneen kuvan mediakriittisen nykyihmisen suhteesta kertomuksiin, mutta näin muodostuva aineisto on joka tapauksessa arvokas. Projektissa hahmottuvassa kokonaiskuvassa nimittäin näyttää, että kertomusmuoto todellakin pistää silmään – siinä helposti tunnistetaan mahdollinen huolen tai närkästyksen paikka. Toisaalta projektin seuraajien omassa tekstianalyysissa kuitenkin korostuu usein kertomuksen käytön asiayhteys. Tämä pätee yleisemminkin kuin syöpäkertomusten kohdalla.

Saimme kahdelta projektin seuraajalta vinkin samasta tapauksesta, vaikkakin ilmiantajat viittasivat kahden eri uutismedian erillisiin juttuihin. (4) Erittäin pahanlaatuisesta aivokasvaimesta kaikkien ennusteiden vastaisesti parantunut Karita Aaltonen antoi useita haastatteluja lyhyen ajan sisällä, ja juttujen yhteydessä saivat julkisuutta myös Aaltosen ”Uskalla parantua” -kirja ja ”Uusi elämä” -vertaistukiohjelma. (5) Tapaukseen tarttui eräs ilmiantaja, joka kirjoittaa syöpätaisteluretoriikan ongelmia sivuten, että kertomus, jossa korostetaan mielenvahvuutta ja ihmeparantumista on mallina ”suorastaan vaarallinen.” Tämä ilmiantaja kuitenkin kiinnittää huomiota myös Aaltosen rooliin hyvinvointiyrittäjänä. Tässä voimme huomata toisen polemiikin polttopisteen. Kritiikki ei välttämättä kohdennu sairaus- tai parantumiskertomuksen genreihin vaan siihen verkossa kukoistavaan biologiseen yrittäjyyteen (Stage 2017, 1–3), joka liittyy yleisemmällä tasolla self-helpin ja hyvinvointimarkkinoiden nousuun nykykulttuurissa . Tällöin sen maalina ei välttämättä ole ensinkään yksittäisen syövän kokijan, läheisen tai hoitajan kertomus, vaan se ideologinen ja ekonominen rakenne, jonka ylläpitämiseen kertomukset osallistuvat – myös siinä tapauksessa, ettei se ole niiden kertomisen perimmäinen syy.

Projektille vinkatuissa tapauksissa korostuu selvästi yksi mallikertomus yli muiden. Kuitenkin kaikissa tietoomme saatetuissa esimerkeissä on syytä korostaa myös kertomisen kontekstia. Arvioon syöpäkertomuksen arvosta, hyödystä ja vaaroista vaikuttaa kertomisen ja vastaanoton tilanne, siis se, kerrotaanko tarina luottamuksellisesti hoitotilanteessa vai sunnuntailiitteen henkilöjutussa, ja toimiiko se vertaistukena syöpää sairastavalle vai myyntipuheena hyvinvointipalvelulle.

Sairaus- ja hoitokertomusten käsittely on haaste myös monitieteiselle kertomustutkimuksen yhteisölle. Narratiivisen lääketieteen ja narratiivisen terapian harjoittajille kertomus on kirjaimellisesti työväline. Tämä ajatus on kertomustutkimuksen monitieteisellä kentälläkin edelleen uutuuttaan vieras, onhan monilla aloilla ollut täysin luontevaa mieltää kertomus ainoastaan tutkimuskohteeksi. Niinpä syöpäkertomusten käytön kriittisessä tarkastelussa ei saa jäädä oman alan, esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksen, luonnollistuneiden oletusten vangiksi. Samalla täytyy todeta, että narratiivisen lääketieteen kertomusta välineellistävä ajattelu eroaa olennaisesti verkkoympäristöissä viraalisesti leviävästä kertomuksen hyötykäyttöä korostavasta puheesta. Narratiivisessa lääketieteessä kokemus ja kertomus ovat osa prosessia, joka on edelleen myös lääketieteellinen, ja siten sidottu lääkärin etiikkaan ja käyvän hoidon periaatteisiin. Kertomuksella on lääketieteellisessä asiayhteydessä myös korvaamattomia tiedollisia funktioita (esim. Petersen 2006). Institutionaalinen kitka kuitenkin estää kertomuksen ja tutkitun tiedon eron olemattomiin pyyhkiytymisen – siis sen, mikä tapahtuu kuin huomaamatta internetin verkottuneen rakenteen kätköissä ja kokemuksellisuutta janoavan some-tunnetalouden paineessa. Hoidon osana kokemuksellinen kertomus ei tuosta vain käy tiedosta, mutta eipä sitä myöskään pelkistetä tietovarannoksi. Tästä pitää osaltaan huolen juuri narratiivisen lääketieteen tapa kohdella kertomusta menetelmänä tai työkaluna. Narratiiviselle lääketieteelle kertomus ja kerrontatilanteet ovat osa hoidon uutta käytäntöä. Tämän käytännön eräs julkilausuttu pyrkimys on korostaa itsensä lääketieteen sosiaalisia ja humanistisia puolia.

 

Samuli Björninen

 

Viitteet:

Fratto, Elena. 2016. “Introduction: Narrative Theories and the Medical Humanities.” Enthymema 16, 1–5.

Jurecic, Ann. 2012. Illness as Narrative. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press.

Petersen, Alan. 2006. “The Best Experts: The Narratives of Those Who Have a Genetic Condition.” Social Science & Medicine 63:1, 32–42.

Stage, Carsten. 2017. Networked Cancer: Affect, Narrative and Measurement. Cham: Springer.

 


(1) Pian julkastavaksi on tulossa teksti ”Kertomuksen vaarojen vaarat”, jossa käsittelemme projektin tutkimuseettisiä kysymyksiä.

(2) https://www.facebook.com/antti.holma/posts/10154746791184514.

(3) https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/09/28/kenen-syopa-on-kaunein.

(4) http://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/201711052200512358_vd.shtml; https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/erittain-pahanlaatuisesta-aivokasvaimesta-parantunut-karita-43-syopa-oli-minulle-kutsu-muutokseen.

(5) http://www.karitaaaltonen.fi/uskallaparantua/.

 

 

 

 

Kertomuksen ja hyvinvoinnin kytkökset

Tampereen yliopiston Narrare-tutkimuskeskuksessa järjestetään 19.–20.10. kertomuksen ja hyvinvoinnin yhteyttä käsittelevä konferenssi Narrative and Wellbeing. Tutkijat pohtivat esimerkiksi, miten ihmiset kertovat terveydentilastaan fiktiossa ja ei-fiktiossa, miten kertomusteoriaa hyödynnetään sairastumiskokemusten tutkimuksessa ja millaisin konkreettisin tavoin kertomuksia käytetään hyvinvoinnin edistämiseen.

Omaa elämää koskevat pienet tai suuret kertomukset on nähty keinona työstää ja hallita yllättäviä elämänmuutoksia, kuten sairastumista tai läheisen kuolemaa. Narratiivisessa psykologiassa oman elämän suuri kertomus eli elämäntarina nähdään jopa psyykkisen hyvinvoinnin edellytyksenä. Tällaiset laajat yleispätevät väitteet ovat saaneet alusta asti myös kritiikkiä osakseen. Tilanteisen, vuorovaikutuksessa rakentuvan identiteetin tutkijat ovat suunnanneet huomionsa mieluummin arjen ohimeneviin kertomuksiin. Tampereen yliopiston Kertomuksen vaarat -hanke on herätellyt pohtimaan tilanteita, joissa kertomusmuoto on ongelmallinen. Esimerkiksi psyykkisen trauman kaltaiset ilmiöt ovat vaikeasti saatettavissa kertomusmuotoon, ja mielisairauden kuvauksessa yhtenäiseksi ja sileäksi hiottu kertomus voi olla vääristelevä.

Konferenssissa kysymystä kertomuksesta ja hyvinvoinnista lähestytään ruohonjuuritasolta käsin, monenlaisen konkreettisen toiminnan ja sen teoreettisen perustan pohdinnan kautta. Kertomuksen – tai kertomakirjallisuuden – hyödyllisyys riippuu siitä, millaiseen toimintaan se kytkeytyy. On eri asia lukea kirjallisuutta yksin kuin ammattimaisesti ohjatussa kirjallisuusterapiassa tai narratiivisen lääketieteen yliopistokurssilla. Kertomuksia kerrotaan ja luetaan monissa institutionaalisissa yhteyksissä ja monenlaisin tarkoitusperin, ja tätä kirjoa konferenssi tuo esiin.

Kutsuttu esitelmöitsijä Cindie Aaen Maagaard Etelä-Tanskan yliopistosta käsittelee päiväkirjoja, joita teho-osaston sairaanhoitajat kirjoittavat tajuttomina olevien potilaiden puolesta. Niiden tarkoitus on täyttää aukkoja potilaiden muistissa ja siten lievittää ahdistusta. Maagaard kuvailee, millaisia kertomuksia nämä ovat, mitä ne kertovat sairaanhoitajien tasapainoilusta ammatillisen ja henkilökohtaisen välillä ja miten sairaanhoitajat tulkitsevat potilaan kokemuksia ja muovaavat tämän ymmärrystä niistä.

Toisen pääesitelmän pitää Maura Spiegel, joka on Columbian yliopiston narratiivisen lääketieteen koulutusohjelman varajohtaja. Hän käsittelee elokuvien ja lyhyiden kirjoitustehtävien käyttöä osana lääketieteen opintoja. Spiegelin mukaan sairaalassa ja lääkärin vastaanotolla sekä hoitohenkilökunnan että potilaiden kokemuksella on taipumus ohentua. Elokuvat ja kirjoitusharjoitukset auttavat näkemään sairaalaelämässä piilevän monimutkaisuuden, monimerkityksisyyden, eriskummallisuuden ja rikkauden.

Konferenssin on kutsunut koolle Kertomuksen vaarat -hankkeen tutkija Laura Karttunen, jonka oma tutkimus käsittelee kirjallisuuden ja kertomusteorian opettamista kokemuksellisesti monitieteiselle yleisölle, erityisesti lääketieteen opiskelijoille.

Konferenssi järjestetään Tampereen yliopiston pääkampuksella. Cindie Maagaard esiintyy torstaina 19.10. klo 16.00 Linna-rakennuksen salissa K103 ja Maura Spiegel perjantaina 20.10. klo 10.00 Pinni B -rakennuksen salissa 1096. Konferenssi on avoin yleisölle ja maksuton.

https://research.uta.fi/narrare/narrative-and-wellbeing-19-20-oct-2017/

FT Laura Karttunen

Kirjallisuuden nobelisti Kazuo Ishiguro on epäluotettavan kerronnan mestari

Kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa Kazuo Ishiguro, jonka kaikki kertomusteorian opiskelijat tuntevat epäluotettavan kerronnan tekniikan täydellistäjänä. Hänen teostensa arvon ymmärtäminen suorastaan vaatii kyseisen tekniikan tuntemusta. Kuvailen siksi, miten se toimii mestariteoksessa Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day 1989, suom. Helene Bützov 1990).

Romaanin alussa tunneilmaisultaan estynyt ja hienostuneen muodollista puheenpartta tavoitteleva hovimestari Stevens kertoo kautta rantain, että hän on saanut kirjeen neiti Kentonilta, joka toimi talon taloudenhoitajana vuosikymmeniä sitten, toisen maailmansodan aikana, ja jota hän matkustaa nyt tapaamaan. Matka on, kuten hän kiirehtii tähdentämään, puhtaan ammatillinen, sillä Stevens on viimeisen päälle professionaalinen. Häntä ei saada kiinni tunteilusta eli julkisesta alastomuudesta.

”[H]aluan sanoa että neiti Kentonin kirje pani alulle eräänlaisen ajatusketjun, joka koskee ammatillisia kysymyksiä Darlington Hallissa, ja korostaisin, että paneutuminen noihin nimenomaisiin ammatillisiin ongelmiin sai minut harkitsemaan uudestaan työnantajani hyväntahtoista ehdotusta.” (11)

Määritelmän mukaan epäluotettava kertoja väittää yhtä mutta tulee paljastaneeksi toista. Rivien väleistä käy ilmi, että Stevens rakasti neiti Kentonia mutta menetti tämän koska ei tunnustanut tunteitaan. ”Miksi sinun täytyy aina teeskennellä!”, taloudenhoitaja puuskahti tuskastuneena ennen karkaamistaan naimisiin. Kun Stevens matkansa lopuksi tajuaa, ettei hänen virheensä ole korjattavissa, hänen maailmansa romahtaa. Tämä ilmaistaan Ishigurolle tyypilliseen tapaan ohimennen ja laimentaen (”tietynlaista surua”):

”[Neiti Kentonin sanat] olivat omiaan herättämään minussa tietynlaista surua. Totta puhuakseni – ja miksi minä sen kieltäisin – sydämeni murtui juuri tuolla hetkellä.” (276)

Vaikka Stevens jatkaa teeskentelyään loppuun asti, lukija ei voi olla yhtymättä ikääntyneen miehen tunteeseen menetyksen hetkellä. Tämähän on onnettoman rakkauden ja hukkaan heitetyn elämän tarina. Voi herra Stevens parka!

Jos tämä olisi koko totuus, Ishiguro olisi tuottanut muotopuhtaan mutta ei niin kovin haastavan epäluotettavaa kertojaa hyödyntävän romaanin. Rakkaustarinan alta paljastuu kuitenkin kaksi vaihtoehtoista tulkintaa. Yhdessä niistä Stevens korostaa ammattimaisuuttaan, koska hän on nyt raihnainen ja tekee siksi jatkuvasti virheitä työssään. Vanhenemisen teema tulee esille Stevensin muistellessa isäänsä ja tämän tekemiä virheitä. Kun isä kuoli, Stevens jatkoi ammattimaisesti tehtäviensä hoitamista ilmeenkään värähtämättä – paitsi että muiden ihmisten reaktioiden kuvauksista paljastuu että hän itki vuolaasti.

Romaanin eettisen kompleksisuuden tuo esille sellainen tulkintamahdollisuus, että Stevens ei ole ainoastaan sokea tunteilleen vaan valehtelee tarkoituksella. Kun tutkija on analysoinut romaanin rakennetta kuukausien ajan, hän havahtuu yhtäkkiä siihen, että tekstistä tuijottaa aivan erilainen ja vieras Stevens. Hän on valehdellut meille siitä, kuinka hän passitti juutalaiset palvelustytöt pois talon isännän natsisympatioiden vuoksi. Hän väittää olleensa asiasta sydämistynyt, mutta neiti Kentonin mukaan hän ei tuonut sitä mitenkään esille. Ajatteliko hän silti niin vai yrittääkö hän valhein silotella toimintaansa? Romaanin hienous on siinä, ettei ratkaisua kahden tulkinnan välillä voi tehdä. Jää vain häiritsevä ja tulkintaa epävakauttava välähdys Stevensistä valehtelijana.

Tämä ilmiö, henkilöhahmon yllättävä vieraus, on yksi Ishiguron tuotannon eettis-esteettisistä periaatteista, ja se esiintyy myös varhaisemmassa teoksessa Menneen maailman maalari (An Artist of the Floating World 1986). Vaikka Stevens on ummettuneessa tunneilmaisussaan huvittava ja jopa hellyttävä ja vaikka voimme kuvitella, mitä menetettyä rakastettua haikaileva ihminen tuntee, me emme voi tuntea herra Stevensiä. Toinen ihminen on arvoitus. Mihail Bahtin kirjoitti teoksessaan Dostojevskin poetiikan ongelmia (1991),että Dostojevskin henkilöhahmot (ja todelliset ihmiset) eivät ole tekijän mielikuvituksen rajattavissa ja hallittavissa vaan voivat nousta tasavertaisiksi ääniksi tekijän rinnalle. Pitkän päivän ilta onnistuu poikkeuksellisella tavalla simuloimaan tätä elämän avointa luonnetta, jossa viimeistä sanaa ei ole sanottu.

Laura Karttunen

Lisälukemista

Karttunen, Laura 2009: Kazuo Ishiguro ja ihmisyyden banaali taide. Imperiumin perilliset. Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Päivi Kosonen, Päivi Mäkirinta & Eila Rantonen. Avain.

Karttunen Laura 2010: Hypoteettinen puhe ja suoran esityksen illuusio. Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset. Jälkiklassisen narratologian suuntia. Toim. Mari Hatavara & Markku Lehtimäki & Pekka Tammi. Helsinki: Gaudeamus.

Karttunen Laura 2016: A Sad Monologist: Unreliable Reporting of Dialogue in Kazuo Ishiguro’s An Artist of the Floating World.” International Journal of Literary Linguistics 5:2, 2016 (Linkki: http://www.ijll.uni-mainz.de/index.php/ijll/article/view/59 .)