Olisinpa tiennyt, että ihminen on onnellinen eläin – kertomusmaltillisia näkökulmia itsen kertomiseen?

Kertomuksen vaaroille ”käräytettiin” jo kesällä 2018 silloin sosiaalisessa mediassa suosittu #olisinpatiennyt-meemi, jossa ihmiset kertoivat, miten haluaisivat nuorempaa minäänsä opastaa.

En kesäkiireiltä ehättänyt tarttumaan siihen tuoreeltaan, mutta olen jäänyt pohtimaan aihetta. Itse asiassa olen palannut siihen toistuvasti, kun olen syksyn ja talven mittaan puhunut itsen kertomisesta muun muassa Kertomuksen vaarojen oman kurssin luennoilla sekä yhteisesityksessä Tarinateatteri VOXin kanssa. Sinänsä tämän tyyppiset meemit kiertävät ja palaavat, joten momentum on itsestä puhumisen ja itsen esittämisen kyllästämässä somemaisemassa koko ajan käynnissä. Ennen psykoterapeutti Maaret Kallion Helsingin Sanomissa aloittamaa #olisinpatiennyt-kampanjaa hetken villitys oli listata seitsemän ensimmäistä työpaikkaa aihetunnisteella #sevenfirstjobs.

Jo vuonna 2010 on Yhdysvalloissa perustettu ”It Gets Better” -projekti, jonka päämäärä on ehkäistä seksuaalivähemmistöihin kuuluvien nuorien itsemurhariskiä ja valaa näihin yhteisöihin toivoa: aikuiset aktivistit kertovat nuorille, että vaikka nyt on vaikeaa, toivoa on! #olisinpatiennyt-kampanja on myös kommunikaatioeleenä ehkä tarkoitettu voimauttamaan nuoria, mutta sen kerronnallinen suunta – itseltä itselle – tekee siitä myös kertomuskriittisesti kiehtovan ilmiön.

Sekä #sevenfirstjobs- että #olisinpatiennyt-meemiä kritisoitiin siitä, että niihin tulee helposti olettaneeksi nousujohteisen kertomuksen, jossa jäätelönmyyjästä tulee viestintäpäällikkö ja nolosta, epävarmasta nuoresta tasapainoinen ja itsevarma aikuinen. Kertomuskriittiset versioinnit seurasivat nopeastikin, mistä esimerkkeinä mainittakoon Ismo Kiesiläisen ja Janica Branderin blogikirjoitukset sekä Tuomas Kyrön parodinen versio, jossa nuorta ylioppilasta ei todellakaan kiinnosta kuunnella, mitä ylioppilasjuhlien iltahämärissä pihakeinuun ilmestynyt keski-ikäinen kirjailija yrittää selittää.

Kuten mitkään kertomukset, myöskään #olisinpatiennyt-kertomukset eivät ole automaattisesti vaarallisia – niiden ”vaarallisuus” riippuu siitä, minkälaista kertomusta itsestään itselleen (ja samalla siis someyleisölleen) kertoo. Sinänsä ajatus on houkuttava ja ihana: voidapa kommunikoida minänsä eri versioiden kanssa. Asetelma olettaa ensimmäisen persoonan kertojan (”minäkertojan”), jolla on kaikki tiedollinen pääsy ja hallinta menneeseen minäänsä ja yli tämän vähäisemmän hahmon henkisen hämmennyksen. Toisaalta yhtä hyvin voisi valita olla minäkertoja, joka eläytyy niin tiiviisti aiempaan itseensä, ettei yritäkään ottaa haltuunsa tällaisen kerronnallisen ja epistemologisen mestaroinnin valta-asetelmaa, kuten Dorrit Cohn havainnollistaa ensimmäisen persoonan kerronnan eri reittejä klassikossaan Transparent Minds(1978, 143).

Nämä vaihtelut ovat ennen kaikkea etäisyyden vaihteluita. #olisinpatiennyt-meemissä etäisyys on suuri mutta ristiriitainen: omia nuoruuden epävarmuuksia on helppo kuvata empaattisesti ja eläytyen, mutta nimenomaan tiedollinen vaade, tarve uuttaa opetus jälkipolville jaettavaksi aiheuttaa sen, että ikään kuin vakumoidaan mennyt elämä ja kokemus ja tarjotaan siihen vastaukseksi jotain tsemppaavaa.

Mutta olisimmeko valmiit kuulemaan, mitä 20 vuotta vanhemmalla versiolla olisi sanottavana meille NYT? Voiko olettaa jotain valmiuden pistettä, josta käsin ”vihdoin tiedämme”? Yhtä tärkeä aihetunniste olisi #oppisinpajoskus.

***

#olisinpatiennyt-meemi palasi mieleeni, kun luin Harry Salmenniemen novellikokoelman Delfiinimediaatio ja muita novelleja (2019). Se jatkaa edellisen novellikokoelman, Uraanilampun (2017), viitoittamalla tiellä, jossa näennäisesti ei-fiktiiviset tekstit alkavatkin viettää kohti jotain kiikkerää, pienistä yksityiskohdista vaivihkaa vuotavaa kelmeää asia-proosan ja proosa-asian sekaista maaperää. Lupaavasti jo Uraanilamppuun sisältyi kertomuksesta kertova novelli ”Kertomus”, mutta Delfiinimeditaatiossa on niin ikään ”itsen kertomisen” kannalta kiinnokkaita kirjoitteita. #olisinpatiennyt-tarinoiden tunnepitoisuudelle lakonista vastapainoa tarjoilee ennen kaikkea novelli ”Ihminen on onnellinen eläin”, joka oikeastaan käsittelee itsen kertomisen haastavuutta – sillä novellin kertojalle kaikki tällainen fabulointi on jotain sietämättömän banaalia. Jo novelli alkaa: ”Todellisuudessa vain kuolema ja tyhjyys koskettavat minua, mutta yritän sisukkaasti jatkaa näiden sinänsä yhdentekevien kertomusten parissa ja teeskennellä elämää.” (135, kursivointi alkuperäinen.) Kertoja oikeastaan kyseenalaistaa myös kaunokirjallisuuden hyödyn ja relevanssin: opettavatko Tšehov ja Tolstoi meille todella mitään ja ”Kuinka moni meistä pystyy suhtautumaan vakavasti estyneen piian valmiiksi katkeriin lemmenleikkeihin?” (138.)

Novelli on valitusta itsen kertomisen turhuudesta ja samalla kehotus syleillä keskinkertaisuutta, sillä nimenomaan keskinkertaisuutensa apaattisesti hyväksyvä ihminen todella on ”onnellinen eläin”. Kuitenkin kertoja tulee kuin ohimennen kertoneeksi seikkoja ja anekdootin aihioita, jotka voisivat konventionaalisesti olla kiinnostavia ja ylittää kerrottavuuden kynnyksen: lapsuudenperheen kipupisteet tai tie neuroosien ja uskottomuuden painolastista kohti seesteisempää parisuhdetta, masennuskaudet, nuoruuden dramaattinen suhde ranskalaiseen rakastettuun, jolla oli ”täydellinen vartalo”. Silti hän toteaa ykskantaan:

”En usko, että sellainen kiinnostaa ketään.

Toisten tarinat ovat toisten tarinoita – meidät on suljettu niiden ulkopuolelle. Lopultakin ainut todella liikuttava asia on se, että mikään ei enää ole liikuttavaa. Meidät on sijoiteltu niin kauas toisistamme, ettemme kuule toistemme sanoja vaikka huutaisimme.” (136.)

Myöskään aikakauslehdistä tuttuihin loppuunpalamis-, masennus- tai muihin sairauskertomusten kaavaan kertoja ei kykene:

”Olen selvinnyt läpi toinen toistaan hirvittävämmistä masennuskausista, mutta ikävä kyllä en voi kertoa, miten olen sen tehnyt – sillä minulla ei ole aavistustakaan, miten kaikki tapahtui. Tiedän vain, että nykyisin en tahdo päivästä toiseen ainoastaan kuolla, ja tämä on suurin onni, jonka voin kohdalleni kuvitella.” (146.)

Kuten useimmissa muissakin Salmenniemen novelleissa, myös tässä kertojaan liittyy tiettyä epäluotettavuutta, epäilyttävyyttä ja paradoksaalisuutta, ei vähiten siksi, että tyylilaji on raivokkaan välinpitämätön ja lakoninen: ”en ole koskaan kokenut mitään todella merkittävää, minulle ei ole koskaan sattunut mitään niin poikkeuksellista, ettenkö sen jälkeen olisi jatkanut elämääni täsmälleen samalla tavalla kuin aiemmin.” (139.) Jos kertojaa asettelisi Kertomuksen vaarojenkin usein käsittelemän Galen Strawsonin diakroonikko–episoodikko-jaotteluun, tuloksena olisi jonkinlainen välimalli: kertoja ei missään vaiheessa kiellä elämänsä olevan diakroninen jatkumo (keskeisimpänä kokemuksellisena ankkurina toimii hampaiden harjaus ja sen naurettavuus, vaikka olisi kuinka pamppailevasydämisesti ihastunut), mutta sen sijaan kertoja kieltäytyy silaamasta tätä jatkumoa Kerronnallisella Merkityksellisyydellä. Kieltäytymällä vasiten kaunokirjallisuuden kohottavimpiin perinteisiin kuuluvasta ”Nyt hän oivalsi” -valaistumisesta kertoja asettuu radikaalisti poikkiteloin odotuksenmukaiseen nähden.

”Ihminen on onnellinen eläin” -novellin kertojan mahdollinen epäluotettavuus osuu lähelle James Phelanin epäluotettavan kerronnan kaksi- tai oikeastaan kuusikohtaista luokittelua: kertojan toimia ovat kertominen (raportointi), tulkinta (”lukeminen”) ja arvottaminen, ja epäluotettava kertoja joko alisuoriutuu (under-, esim. underreporting) näistä tai suoriutuu ”väärin” (mis-, esim. misreporting). Salmenniemen kertoja on tulkinnoissaan havaintokykyinen ja analyyttinen, mutta lakonisuus ja suoranainen kertomusnihilismi saavat hänen alikertomaan ja aliarvottamaan aineksia, joille perinteisesti joko annettaisiin huomattavasti suurempi painoarvo tai jotka minimalistisessa perinteessä pelkistettäisiin ja häivytettäisiin miltei sanomattomuuden hämäriin nurkkiin. Edes Camus’n Sivullisen (L’étranger 1942) välinpitämättömyydestään tunnettu minäkertoja Meursault ei ole näin johdonmukaisen välinpitämätön. Mutta toisaalta Salmenniemen kertoja kuitenkin tulee ilahtuneesti kuvanneeksi äidiltään saamansa parvekekukan nuppua, vaikka heti perään toteaa, että ”Lopultakin todellisuus on sanojen ulottumattomissa” (157). Tämän hän kuitenkin toteaa 22-sivuisen eli väistämättä monisanaisen novellin viimeisellä sivulla.

***

Eräs itsen kertojista kuuluisimmista ja vuolaimmista, Marcel Proust, kirjoittaa romaanisarjansa Kadonnutta aikaa etsimässä (A la récherche du temps perdu, 1913–1927) viimeisessä osassa Jälleenlöydetty aika (Le temps retrouvé) seuraavasti:

”Kyllähän ihminen kokee mutta kokemus muistuttaa negatiiveja, jotka näyttävät täysin mustilta kunnes ne vie lampun ääreen ja joita pitää katsella myös nurjalta puolelta: kokemuksestakaan ei voi tietää mitä se on ennen kuin sen on vienyt ajatuksen yhteyteen. Vasta kun ajatus on valaissut kokemuksen ja antanut sille älyllisen muodon, ihminen erottaa, vaan miten vaivalloisesti, oman tuntemuksensa hahmon.” (249)

Jos nykyisessä sosiaaliseen mediaan painottuvassa itsen kertomisen maisemassa jokin vaara tai ongelma on, se lienee juuri siinä, ettei kokemusta malteta viedä ajatuksen yhteyteen. Tunnetta ja kokemusta painotetaan niin paljon, että opettavaisten nuoruusmuisteluiden kaltaisissa retro-introspektioissa varsinaiselle analyysille ei tahdo jäädä yhtään tilaa liikuttuneisuuden alla. Näin menneessä kokemuksessa jälleenvierailusta – sen jälleenlöytämisestä – tulee itsessään uusi kokemus. Sekään ei ole itsessään ”vaarallista”, mutta sen todistusvoimaa ja opettavaisuutta ei ehkä voi ottaa annettuna.

Salmenniemen Delfiinimeditaatiosta löytyy – jälleen kuin antiteesinä ”Ihminen on onnellinen eläin” -novellin lakonisuudelle – novelli ”Haastattelu”, jossa materiaalina on periaatteessa joiltain detaljeiltaan jo käsittelemääni novellia vastaava esitys erään mahdollisen kirjailijan elämästä, mutta tällä kertaa muotona ja pohjatekstinä on Raymond-lehdessä julkaistu Cheekin haastattelu. Delfiinimeditaation ”Haastattelun” sankari on ”kotimaisen novellistiikan ja eräkirjallisuuden stara” ja kaupunginvaltuutettu, joka saapuu haastatteluun ”metsästyspuvussa ja korkokengissä” ja ”ottaa mojiton ja oluen” (184). Siinä missä ”Ihminen on onnellinen eläin” latistaa merkityksellisiltäkin kuulostavat elämänvaiheet kertomisen mahdottomuuden 50 harmaaksi sävyksi, ”Haastattelu” puolestaan paisuttelee latteaa menestyjäpuhetta ja alleviivaa sen mitäänsanomattomuutta:

”Välillä mä haluisin huutaa koko maailmalle, että mua kalvaa syyllisyys, että mun pitäisi olla parempi. Mun pitäis koko ajan tehdä enemmän ja kovempaa ja nukkua vähemmän ja reenata kovemmin. Vaikka olisin antanut kaikki mun paukut, niin mun viimeiset ajatukset on, että pitäisi olla parempi. Se on tragedia. Se on vankila. Se on ihan sairasta.” (187.)

***

Itseymmärrystä ei voi tiristää väkisin, eikä sitä voi aina ehkä kommunikoida kertomuksin, jos tilanne on päällä. Ja 20 vuoden päästäkin on hyvä pitää mielessä, että jo taakse jääneestä rakenneltu kertomus on vain yksi mahdollinen monista. Menestystä, nousujohteisuutta ja itsemanagerialismia ja -brändäämistä painottavassa ja vaativassa kertomusmaastossa ”Ihminen on onnellinen eläin” -novellin kaltaiset tekstit tuntuvat ilmeisestä äärimmäisyydestään huolimatta tasapainottavilta eleiltä. Toisaalta, kun ottaa huomioon Salmenniemen novellien monimielisyyden, voi myös olla, että Delfiinimeditaatioon oli ansa viritettynä kertomuksenvaaralaiselle ja haksahdin oitis – kohtuuttomuudessaan novellia “Ihminen on onnellinen eläin” voisi ehkä myös lukea parodiana kertomuskriittisyydestä!

Niin tai näin, kertomusnihilistinen novelli voi antaa aineksia kertomusmaltilliseen olemiseen ja elämiseen – siitä kertomiseen tai kertomatta jättämiseen.

Tytti Rantanen

 

Kirjallisuutta:

Cohn, Dorrit 1978/1983: Transparent Minds. Narrative Modes for Presenting Consciousness in Fiction. Princeton University Press, Princeton & New Jersey.

Phelan, James 2005: Living to Tell About It. A Rhetoric and Ethics of Character Narration. Cornell University Press, Ithaca & London.

Proust, Marcel 1927/2007: Kadonnutta aikaa etsimässä 10. Jälleenlöydetty aika (A la recherche du temps perdu. Le temps retrouvé). Suom. Annikki Suni. Otava, Helsinki.

Salmenniemi, Harry 2019: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja. Siltala, Helsinki.

Strawson, Galen 2004: Against Narrativity. Ratio(new series) XVII, 428–452.

Strawson, Galen 2015/2016: En ole kertomus (The Unstoried Life). Suom. Jukka Mikkonen. Niin & näin3/16, 23–27. Verkossa: netn.fi/node/6890

Advertisements

Aamurutiinivideoiden kerronnallinen hämäryys ja sen seuraukset – Vierailijablogissa Veera Laine

Lifestyle-videoblogit eivät ainoastaan kerro tekijästään ja hänen elämästään, vaan yleisemmin siitä, miten tätä elämää tulisi elää.  Vaikka YouTubeen tuotetaan yhä kaikenlaista sisältöä, on videoblogien noin kymmenvuotisen historian aikana tapahtunut yhä enenevässä määrin siirtymä henkilökohtaisesta yleiseen. Taloudellisesti tuottava videoblogi on yhä harvemmin persoonallinen, vain tekijänsä henkilökohtaisesta elämästä kertova kanava.

Erityisen näkyvästi edellä esitetty väite tulee todistetuksi niin sanotuissa aamurutiinivideoissa, joissa videobloggaajat näyttävät aamuiset toimensa. Englanninkielisillä hakusanoilla morning routine saa YouTubessa miljoonia hakutuloksia. YouTube-yleisölle on tarjolla muun muassa pariskuntien, lasten, Barbie-nukkejen ja Little Pet Shop -hahmojen aamurutiineita, mutta suosittua valtavirtaa ovat kuitenkin kauneuteen, terveyteen ja muotiin keskittyvien (nais)videobloggaajien videot. Nämä aamurutiinivideot peräänkuuluttavat säännöllistä elämänrytmiä ja terveellisiä elämäntapoja. Videoita leimaavat self-helpille ominainen itsestä huolehtimisen ja jatkuvan itsensä kehittämisen eetos.

Otetaan esimerkiksi yhdysvaltalaisen lifestyle-videobloggaaja Cambria Joyn aamurutiinivideo. Aamurutiinivideoiden lajityyppiin ensi kertaa tutustuva saattaa hieraista silmiään ja ihmetellä, miksi tällainen video on tehty. Videossa esitetyt rutiinit ovat Raamatun opiskelua lukuun ottamatta melko tavanomaisia alkaen sängyn petaamisesta vedenjuontiin ja terveelliseen aamiaiseen. Toisteisen arkielämän kuvauksina aamurutiinivideot asettuvat poikkiteloin kerrottavuuden ihanteen kanssa. Mikä idea on kertoa sängyn petaamisesta? Videoista puuttuu yllätys, käänne tai epätasapaino, joka usein täysimääräiseltä kertomukselta on vaadittu. Kerronta ei nojaakaan niin paljon tekijän henkilökohtaiseen elämään ja sen kokemuksellisuuteen, vaan siihen, mitä katsojan pitäisi tehdä tai mitä elämässä yleensä pitäisi tehdä. Cambria Joy viittaa miltei enemmän katsojaansa kuin itseensä. Tämä näkyy paitsi suostuttelevassa toisen persoonan puhuttelussa, myös you-pronominin geneerisessä käytössä, jonka avulla pyritään hetkittäin luomaan jaettavaa ja tasapäistävää kokemuksellisuutta.

I immediately start to make my bed. This makes my room and just feel so much cleaner I feel so productive in the morning when I do this and I just like the way it feels to just wake up and make a cup of coffee and get my bed made and clean and it just starts the day of on such a great note. It only takes a couple minutes to do and so if you don’t make your bed in the morning I really suggest trying it out because I feel like it just improves your mood so much

Videoiden äkkiseltään arvioituna mitäänsanomaton verbaalinen kerronta kätkee sisälleen monta tulkinnallista epäselvyyttä. Kertovatko videot tekijänsä omista aamurutiineista, kuten tavanomaisimmin käytetyt otsikot ”My Morning Routine” ja ”My Everyday Morning Routine” ehdottavat vai onko kyseessä vain malliesimerkki hyvästä ja tavoiteltavasta aamusta? Omakohtaisuus ja geneerisyys luovat yhdessä videoihin ratkeamattoman paradoksin. Sekä ”tavallisen” henkilön tavanomaisten aamurutiineiden kiinnostavuus että hänen auktoriteettinsa muiden opastajana voidaan kyseenalaistaa. Yhdessä nämä kaksi kenties täyttävät jonkinlaisen kerrottavuuden minimivaatimuksen. Opastavan kerronnan ja omakohtaisen kerronnan muodostama yhteensulauma kuitenkin vaikeuttaa videoiden mediakriittistä tarkastelua merkittävästi.

Käytetystä moodista nimittäin riippuu, mihin mediakriittisen katsojan olisi syytä kiinnittää huomiota. Ohjetta tarkastellessa relevantteja kysymyksiä ovat esimerkiksi, millä auktoriteetilla ohjeistaja toimii ja perustuvatko ohjeet varmennettuun tietoon. Omaelämäkerrallista tekstiä tarkastellessaan voidaan epäillä, kuvaako video tekijänsä tosielämää vai onko elämä sittenkin sepitettyä. Aamurutiinivideoissa nämä kaksi keskenään kamppailevaa moodia muodostavat puuron, josta katsoja ei enää havaitse eri esitystavoille ominaisia piirteitä. Tätä voidaan pitää kerronnallisena strategiana, jonka avulla tärkeät mediakriittiset kysymykset voidaan sivuuttaa. Monitulkintaisuus on suojamuuri, jonka takana videobloggaajan on hyvä ja turvallinen olla.  Kun teksti vetoaa samanaikaisesti sekä omakohtaisuuteen että normatiiviseen ohjeellisuuteen, jäävät aamurutiinivideot sekä faktantarkastuksen että eettisen tarkastelun ulottumattomiin.

Mitä vaaroja näihin videoihin liittyy? Eivätkö terveelliset elämäntavat ja säännöllinen rytmi ole joka tapauksessa kannatettavia asioita riippumatta niiden todenperäisyydestä? Viimeksi esitettyyn kysymykseen Kertomuksen vaaroissa ollaan nähdäkseni useaan kertaan vastattu: jos hyväksymme kyseenalaiset tarinamekanismit silloin kun ne vievät eteenpäin jotain itsellemme tärkeää asiaa, on meidän vaikea vastustaa niitä silloin kun niitä todella pitäisi vastustaa.

Toinen vaara liittyy self-help-tutkimuksessa usein esitettyyn kritiikkiin. Videoissa esitetyt aamurutiinit ovat ihan kivoja, mutta niiden merkitystä ei pidä liioitella. Videoihin liittyy ääneenlausumaton lupaus, että tietynlaisista rutiineista seuraa tietynlainen elämä. Vähän väliä viihteellisillä uutissivustoilla näkee juttuja Steve Jobsin tai Bill Gatesin kaltaisten henkilöiden aamurutiineista. Näissäkään jutuissa ei suoraan viitata aamurutiineiden ja menestyksen väliseen syy-seuraus-suhteeseen, mutta silti se näyttäisi olevan niihin jollain tavalla sisäänkoodattu. Samaan tapaan myös aamurutiinivideot nojaavat katsojan kykyyn muodostaa kerronnallisesti repaleisista aineksista päässään jonkinlainen menestyskertomus. Tosiasiassa videoissa esitetyt vinkit ovat niin triviaaleja, ettei niitä noudattamalla tule tehokkaammaksi, saati että niiden avulla voisi vaurastua tai saada vaikkapa työpaikan.

Toisaalta tiukasti suunniteltu aamuohjelma voi itsessään muodostua huolenaiheeksi: antavatko aamurutiinivideot viimekädessä kuvan arkielämästä jonakin jota pitää suorittaa? Tämä näkökulma on erityisen painava, kun otamme huomioon videoblogien nuorehkon seuraajakunnan. Esittämäni sitaatti Cambria Joyn videosta kuvaa hyvin aamurutiinivideoille leimallista tehokkuuden ihannetta, josta yhteiskunnassamme on tullut jokseenkin itseisarvoinen. Tehokkuudesta puhuminen vaatisi kuitenkin aina tavoitteiden yksilöimistä. Aamurutiinivideoissa tehokkuus toimiikin vain synonyymina paljon tekemiselle, eikä katsojalle lopulta selviä, mitä videontekijällä on tänään tuotannossaan. Eikö esimerkiksi toimistotyöläiselle olisi kaikkein tehokkainta jättää sänky sijaamatta ja mennä yöpaidassa työpaikalle suorittamaan agendalla oleva tehtävä? Suorittaminen suorittamisen vuoksi ilman merkittäviä hyötyjä on lopulta ainoastaan kuluttavaa ja siksi tehokkuuden ihanteen normalisoitumista voidaan pitää haitallisena.

Self-help on kaikkialla, eikä siksi ole ihme, että myös aamurutiinivideoissa näkyy sen vaikutus. Ihmiset ottavat mallia niistä esitystavoista, joille he tekstuaalisessa ympäristössään altistuvat. Self-help taipuu kuitenkin huonosti persoonalliseen kerrontaan, sillä se on lajityyppinä geneerinen. Kun halutaan kertoa itsestä, omasta persoonasta tai omista kokemuksista, on self-helpin esitystapojen omaksuminen ongelmallista. Self-helpin keskeinen paradoksi on, että se vaatii lukijoitaan etsimään omaa autenttista minuuttaan, mutta samanaikaisesti se tarjoaa kuitenkin valmiin kerronnallisen muotin. Self-helpin kerronta on lisäksi esitetty toisessa persoonassa. Huomio viedään jatkuvasti pois kirjoittajasta itsestään ja viitataan lukijaan, joka kuitenkaan ei ole todellinen lukija vaan lukijan geneerinen prototyyppi.  Aamurutiinivideoissa videobloggaajan minuus tai identiteetti siis ikään kuin suodattuu self-helpin kerrontatapojen lävitse, jolloin tuloksena syntyy vain epäpersonoitua minuutta.

Geneerisestä identiteetistä hyötyvät ennen kaikkea kaupalliset tahot. Mainonta pelaa samoilla kerronnallisilla keinoilla kuin self-help: vannotaan lukijan tai katsojan erityislaatuisuuden nimeen, mutta samalla viesti halutaan kohdistaa niin suurelle joukolle kuin mahdollista. Kerronnallinen hämäryys saattaa kaupallisissa aamurutiinivideoissa olla täysin tarkoituksellista. Cambria Joyn videossa mainostetaankin varsin avoimesti suihkutuotteita. Kaupallisen kerronnan leviäminen ei-kaupalliseen sisältöön ei kuitenkaan ole toivottavaa, sillä tavat, joilla itsestään kertoo vaikuttavat lopulta myös sisäiseen kokemukseen itsestä.  Siksi on tärkeää ruotia harmittomilta vaikuttavia tekstejä ja tehdä niiden kerronnalliset keinot näkyviksi. Kun on kyky tunnistaa erilaisia kerronnan strategioita, on myös kyky käyttää niitä omassa kerronnassaan tavoitteidensa mukaisella tavalla.

 

Veera Laine on ei-fiktiivisistä teksteistä kiinnostunut tuore filosofian maisteri, jonka pro gradu -tutkielma “‘We always want to hydrate before you caffinate’ : kerronnan monitulkintaisuus, self-help ja minätekniikat YouTuben aamurutiinivideoissa” valmistui tänä syksynä. 


Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Mallikertomuksia kapinallisille tytöille – Vierailijablogissa Maria Laakso

Mistä näitä sankarikirjoja tytöille oikein tulee? Kukaan lastenkirjallisuuden lukija tai ostaja ei ole voinut viime vuosina välttyä girlpowerin renessanssista lapsille suunnatussa narratiivisessa tietokirjallisuudessa. Läntisen maailman vallanneen buumin aloitti Elena Favillin ja Fransesca Cavallon kirjoittama ja monipäisen naiskuvittajajoukon kuvittama Good Night Stories for Rebel Girls (2016). Sittemmin kirja sai myös jatko-osan ja molemmat on käännetty myös suomalaisille lukijoille (Iltasatuja kapinallisille tytöille 1 ja 2, 2017 ja 2018).

Sitten seurasi suomalaisia sankarinaisia esittelevien teosten vyöry. Lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaaksikin päätynyt amerikkalaista esikuvaansa jäljittelevä formaattikirja Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille). Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (2018) kertoo 60 suomalaisnaisen elämästä lyhyin inspiraatiotarinoin. Samasta naissankaruuden kaivosta ammentavat Elina Tuomen tietokirja Itsenäisiä naisia. 70 suomalaista esikuvaa (2018) ja Ida ja Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (2018).

Favillin ja Cavallon alkuperäinen teos tarttui tärkeään ongelmaan: nais- tai tyttöhahmojen miehiä vähäisempään representaatioon lapsille suunnatussa kirjallisuudessa tai naisille tarjoutuviin ahtaisiin rooleihin lastenkirjallisuuden henkilöhahmoina. Teos rahoitettiin joukkorahoituskampanjalla, joka moninkertaisti alkuperäisen tavoitteen. Tällaiselle teokselle tai nyttemmin formaatin lukuisille toistajille vaikuttaa olevan valtavat markkinat.

Osana teoksen huikean onnistunutta somemarkkinointia levisi tunteisiin vetoava video nimeltä ”The Ugly Truth of Children’s Books”. Video pyrkii tuottamaan pöyristelevää statistiikkaa lastenkirjallisuudesta. Videolla äiti ja tytär puuhaavat kirjoja pursuavan lastenkirjahyllyn äärellä ja poistavat sieltä yksitellen teoksia. Ensin poistetaan kirjat, joissa ei ole yhtään mieshenkilöä. Tulos 3 poistettavaa kirja. Sitten poistetaan kirjat, joissa ei esiinny naispuolisia hahmoja. Tulos 76 poistettavaa kirjaa. Näin jatkaen osoitetaan konkreettisesti sukupuoleen liittyvä epätasa-arvo lastenkirjallisuuden representaatioissa.

Tämän ”kokeen” jälkeen videolle lävähtää katsojalle suunnattu kysymys: ”My daughter wants more. What about yours?”. Retoriikka on tuttu poliittisesta kampanjointipuheesta: ”Minkälaisen maailman sinä haluat jättää lapsillesi?”. Videon lopussa ei tietenkään vaivuta synkkyyteen, vaan tarjotaan ratkaisu videon virittämään ongelmaan: osta meidän kirjamme. ”Get it for your daughter, your niece, your friend’s daughter. Every girl you know deserves to grow up thinking that she can be anything she wants. ” kehottaa videon voiceover-kertoja. ”Rebel Girls!”, kiljahtelee videon lopussa heleä-ääninen tyttöjoukko ja heiluttelee Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjaansa valmiina valloittamaan maailman.

Videon esittelemä otos lastenkirjallisuudesta ei ole tieteen kriteerein edustava, sillä videon katsojille ei paljasteta, mitä kirjoja hyllyyn on alun perin laitettu. Ovatko ne uusia vai vanhoja? Miltä kielialueelta ne ovat? Länsimaisen lastenkirjallisuuden pitkää traditiota vasten tarkasteltuna tulokset näyttävät kuitenkin likimain uskottavilta ja asiasta on syytä olla tietoinen. Onkin ilahduttavaa, että lastenkirjallisuuden sukupuolirepresentaatiot ovat näiden kirjojen myötä tulleet laajan kansainvälisen yleisön tietoisuuteen.

Onneksi nykykirjailijat ovat usein jo valmiiksi tietoisia sukupuolirepresentaation sudenkuopista. Suomessa ainakin asiat ovat melko hyvin, eikä amerikkalaisen kampanjan lietsomaan sukupuolipaniikkiin ole syytä. Lastenkirjainstituutin teettämässä tilastossa vuoden 2017 kotimaisista lasten- ja nuortenkirjoista tyttöjä seikkailee päähenkilöinä poikia enemmän. Samaan aikaan ollaan huolissaan erityisesti poikien lukemisesta.

Tytöille suunnattujen sankaritarinoiden taustalla ei tietenkään ole silkka altruistinen halu korjata kirjallisuushistorian representaatiovääristymiä. Buumin bisnesulottuvuuteen en puutu tässä. Sen sijaan ilmiön kulttuuriset kontekstit ovat kiinnostavia. Taustalla on laajemmin eksemplaaristen kertomusten trendi, jota Kertomuksen vaarat -projekti on omassa tutkimuksessaan vakuuttavasti eritellyt. Kuten projektin jäsenet ovat jo usein osoittaneet, on yksittäisten mallikertomusten vaarana niiden muuttuminen edustuksellisiksi ja normatiivisiksi. Tätä on tiivistetysti projektin nimessä esiintyvä kertomusten vaarallisuus ja sama ongelma koskee luonnollisesti myös edellä mainittuja sankaritarinoita.

Sankaritarinabuumissa kerrotut naiselämät kehystetään teosten nimissä, teoksiin liittyvissä kynnysteksteissä ja markkinoinnissa häikäilemättömän suorasukaisesti mallikertomuksiksi ihailtavasta naiseudesta. Tällaisia ovat ihailtavat naiset: rohkeita, päättäväisiä – sellaisia, jotka selättävät kohtaamansa haasteet. Kaikkien teosten taustalla häämöttää periamerikkalainen sankaritarina ylitsepääsemättömiltä vaikuttavat esteet tieltään raivaavasta yksilöstä, joka oman sitkeytensä voimin kiskoo itsensä menestykseen. On hämmästyttävää, miten vähän näiden teosten innostuneessa vastaanotossa on pohdittu tytöille tarjoillun mallikertomuksen ideologisia pohjavireitä. Enimmäkseen kirjat on otettu innostuneesti vastaan, heiluteltu niitä ilmassa ja huudettu voimatyttöhurmoksessa kuin mainosvideon lapset: Rebel girls!

Kirjoissa tärkeää on myös sukupuolieetokseen liittyvä historian suurmieskaanonin (ja nykyisyyden julkisuuden) vastakirjoittaminen. Tieteen, taiteen, urheilun ja politiikan miessankarihierarkioiden tilalle rakennetaan reippaassa kapinahengessä naissankaruuden kaanonia. Tähän uuteen kaanoniin valitaan aukikirjoittamattomia sankaruuden kriteereitä noudattavia naisia.

Favillin ja Cavallon kirja on aiheellisesti saanut kritiikkiä joistakin naisidolivalinnoistaan. Onko esimerkiksi äärikonservatiivinen Margaret Thatcher paras esimerkki kapinallisesta naiseudesta? Tätä pohtii Meagan Tyler Feminist Current-sivuston blogissaan ja uudelleenkirjoittaa Thatcheria koskevan sadun paremmin totuutta vastaavaksi. Kehotan lukemaan mielenkiintoisen tekstin.

Teosten ideologinen valttikortti on niiden naiskuvan diversiteetissä. On kaikenlaisia, kaiken ikäisiä, kaikenlaisista taustoista tulevia feministisiä idoleita. Oma suosikki löytyy varmasti jokaiselle.

Kertomuskriittisen kirjallisuudentutkijan silmin ongelmallista näissä tytöille suunnatussa sankaritarinoissa on kuitenkin kunkin naisidolin elämän pusertaminen ennalta määrättyyn mallikertomusmuottiin. Otan seuraavassa muutaman esimerkin suomalaisesta Sankaritarinoita tytöille -kirjasta.

Teoksen tekstit ovat yhteensä 24:n kirjoittajan käsialaa ja tyyli ja taso vaihtelevat. Toisinaan teksteissä pureudutaan johonkin sankarinaisen elämän tiettyyn hetkeen, jonka ympärille mallikertomus kehrätään. Näissä kertomuksissa koetellaan lajityypin ennestäänkin heikkoa faktuaalisuutta. Satujen kertojalla on suora pääsy esittelemiensä naisten elämään, kuten seuraavassa piispa Irja Askolaa kuvaavassa sadussa: ”Kuului kil-kil-kil, kun haarukka kilisi vasten maitolasin reunaa. Irjan isä valmisti tyttärelleen tämän lempi-iltapalaa. (–) Hassu kilinä sai tytön kikattamaan” (s.95). Toki sadun muoto tarjoaakin mahdollisuuden leikitellä kerronnalla, eikä teosta varmaankaan lueta faktatiedon tarpeeseen. Jokaista satua seuraa sitä paitsi pieni elämäkerta, joka on tyyliltään journalistisempi. Itse kokoelman kertomukset ovat puuduttavan toisteisia, kun ne kaikki asetetaan monipuolisesta naishenkilögalleriastaan huolimatta vaikeuksista voittoon -kaavaan.

Monissa kokoelman kertomuksissa lainataan Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjan tapaan sadun genrestä. Esimerkiksi laulaja Almasta kertova tarina mukailee alussaan monia kansansatuja, joissa seikkailee ihastuttava sisaruspari:

”Itäisessä Helsingissä asui kerran kaksi tyttöä, Alma ja Anna. He olivat kaksoset ja tekivät kaiken yhdessä. Alman ja Annan vanhemmat olivat molemmat hyvin sairaita, ja sen vuoksi tytöt opettelivat jo pienestä pitäen huolehtimaan itsestään niin paljon kuin pystyivät. Oli siis todella onni, että heitä oli kaksin kappalein. Kaiken lisäksi Almaa kiusattiin koulussa, ja hänelle sanottiin, että hän on liian räiskyvä ja rohkea. Sitä Anna ei suvainnut, vaan nousi urheasti puolustamaan siskoaan. Yhdessä he olivat voittamattomia.” (s.31)

Yhdeltä kantilta arvioituna tyylilainat satujen maailmasta ovat viehättäviä. Toisaalta ne tekevät elämäntarinoista epämääräisiä ja siloteltuja, jopa epäuskottavia. Vai onko kukaan tosielämän koulukiusaaja kiusannut sanoen: ”lällällää sä oot liian räiskyvä ja rohkea”. Kertomuskriittisesti on myös tärkeää huomata, että satu on kertomusmuotona jo itsessään äärimmäisen normittava. Sadut ovat ihmiskunnan vanhinta eksemplaarista kirjallisuutta. Historiallisten ja nykynaisten elämien pusertaminen onnellisesti loppuvan sadun muottiin, tuottaa kiusaannuttavalla tavalla normittavaa kirjallisuutta toivottavasta elämänkulusta, vaikka tekijöiden päämäärä onkin tyystin päinvastainen: ihailtavien naisroolien moninaisuuden osoittaminen.

Hyvää tarkoittavien naissankaruuskirjojen välittämä riehakas sankarieetos on ongelmallinen myös välittäessään sanomaa siitä, että naisen on tavoiteltava jonkinlaista sankaruutta. Pojille suunnatussa kirjallisuudessa liike on ollut päinvastainen: poikakirjojen maskuliinisten sankareiden tilalle on pyritty tuomaan kuvauksia herkistä pojista, jotka uskaltavat olla olematta vahvoja ja miehekkäitä miessankareita. Ehkä naissankaribuumin laannuttua tarjoillaan tytöillekin sankarivaateista riisuttua arkista olemista. Kaikkia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja psykologisia ongelmia ei voi sankarillisesti voittaa ja muuttaa siinä sivussa maailmaa. Joskus sankarillista on päästä aamulla ylös sängystä. Tai jäädä sinne.

 

Maria Laakso on kirjallisuudentutkija ja tutkijatohtori tutkimushankkeessa “Kirjallinen elämä, kirjallisuuden ja arkipäivän rajankäyntiä”.


Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

 

 

 

 

 

 

 

 

“Jos minä pystyn, niin tekin pystytte” – vaarallisen samastuttava brändikertomus – Vierailijablogissa Saara Harju

“If I can make a massive lifestyle change babes, so can you.”

Näin kannustaa fitnessvalmentaja Kelsey Wells Instagram-seuraajiaan ennen- ja jälkeen-kuviensa saatesanoissa.

“Time to get on team with your goals and start seeing the power within yourself.”

Wells on yksi Instagramin fitnessguruista, joka myy kuntoiluohjelmaansa omalla muutostarinallaan: raskautensa jälkeen hän ryhtyi jumppaamaan maailmankuulun australialaisen hyvinvointivalmentajan Kayla Itsinesin ohjeilla. Tällä hetkellä Wellsillä on oma kunto-ohjelmansa esikuvansa Itsinesin Sweat-appissa, omat 1,5 miljoonaa Instagram-seuraajaa ja fitnessura. Wells pitää tiiviisti yhteyttä instaseuraajiinsa ja postaa ennen-jälkeen-kuvia säännöllisesti. Sävy postauksissa on tuttavallinen, kannustava, opastava, mutta sisarellinen – olen yksi teistä: ”jos minä pystyn tekemään massiivisen elämänmuutoksen, tekin pystytte”, hän vakuuttaa kuin vertaisilleen.

Väitteeseen hänen pystymisensä ja lukijoiden pystymisen välisestä yhteydestä uskoisi mielellään, minkä vuoksi ilmeisen moni uskookin.

kelsey.png

Anna De Fina ja Alexandra Georgapolou ovat kirjoittaneet kertomuksen argumentatiivisesta käytöstä, jossa kokemuspohjainen kertomus todistaa esitetyn väitteen paikkansa pitävyydestä. Tyypillisesti se etenee seuraavan kaavan mukaan: Ensin on geneerinen väite (1. generic claim), jollaisena tämän päivityksen tapauksessa voidaan pitää Wellsin ja lukijoiden rinnastusta: ”jos minä pystyn niin tekin pystytte”. Tätä väitettä kehystää Wellsin eksemplaarinen taustatarina (2. exemplum), joka kertoo hänen muutoksestaan entisestä roskaruokaa ja liikkumattomuutta suosivasta elämästä kohti valaistumista. Tässä yhteydessä kuvatodisteet entisestä ja nykyisestä tukevat tätä tarinaa, mutta eksemplaarisuuteen eli esimerkilliseen yksittäistapaukseen kuuluvaa samastuttavuutta vahvistetaan myös korostamalla epäonnistumisia ja muutoksen vaikeutta, jotka lukijan on olettavasti helppoa tunnistaa. Näin Wellsin kertomus siis kuuluu: ”olin kuin kuka tahansa teistä, mutta sitten muutuin esimerkilliseksi”. Lopuksi kertomus kytketään uudelleen alun väitteeseen (3. re-statement of the generic evaluation): ”on aika tehdä muutos”. Kertomus (kuvin ja sanoin) on jo puhunut sen puolesta, joten nyt asia voidaan esittää uudelleen passiivissa, itsestäänselvyytenä.

Kaava on nähtävissä pienoiskoossa jo tässä yksittäisessä päivityksessä, mutta se toimii laajemminkin: seuraajat tuntevat Wellsin muutostarinan. Se itsessään toimii perusteluna sille, miten elämänmuutos on mahdollinen ja se kannattaa tehdä. Jokaista postausta voidaan kuitenkin pitää vielä uutena argumentatiivisena kertomuksena, joka esittää Wellsin eksemplaarisuutta ja perustelee Wellsin agendaa saada kaikki muuttamaan elämäänsä. Ennen–jälkeen-kuvat tiivistävät kertomuksen lyhyimpään mahdolliseen muotoon. Ne ovat re-statementeja, jotka esitetään uudelleen muistuttamassa argumentin painoarvosta.

On siis selvää, että Wells hallitsee kertomuksen argumentatiivisen käytön muodollisesti, mutta kiinnostavaa on pohtia myös, miksi juuri tietynlaiset kertomukset ja kokemukset vetoavat paremmin kuin toiset. Siihen vastaus löytyy valtakertomuksista, jotka määrittelevät, miten sosiaalisten prosessien ”kuuluu mennä” ja millaisia merkityksiä tapahtumat saavat. Siten se, että Kelsey Wellsin tarina kertoo juuri elämänmuutoksesta, naisen voimaantumisesta, lihaksista, kurinalaisuudesta ja näiden merkityksestä kaiken kattavalle onnellisuudelle ei ole kovin yllättävää eikä persoonallista. Päinvastoin. Se on monin tavoin ympäröivässä kulttuurissa tunnettu ja tarjoiltu kertomus, jota Wells omalla kertomuksellaan sekä toistaa että vahvistaa. Rasvaton voimaantuminen ei kuitenkaan ole ainut valtakertomus, johon Wells kutsuu samastumaan – myös sen muoto on varsin vakiintunut. Dan P. McAdams on löytänyt amerikkalaisten elämäntarinoista lunastuksellisen minän (redemptive self), jonka kertomassa tarinassa kuljetaan vaikeuksien kautta voittoon ja valaistutaan. Tarina saa merkityksensä, kun siitä kerrotaan muille.

Lunastuskertomuksen käsikirjoituksessa oman tarinan eteenpäin kertominen artikuloituu generatiivisuutena – muille hyödyksi olemisena ja ilosanoman levittämisenä. Niinpä tarinasta täytyy rakentaa kertomus, joka elää, vahvistuu ja generoituu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa (sosiaalisessa mediassa). Aivan kuten Kelsey Wells on elävä todiste Kayla Itsinesin kunto-ohjelman toimivuudesta ja elämän mullistavasta voimasta, myös Wellsin evankeliumi on jo generoitunut osaksi hänen seuraajiensa kertomusta. Niillä on taas uusia seuraajia ja uusia tietynlaisen tarinan sekä sen kertomisen tavan (diskurssin) omaksujia. Tämä kertomusten generoitumisen logiikka on läheistä sukua valtakertomusten vahvistumiselle. Tietynlaisiin, kulttuurisesti saatavilla oleviin kertomuksiin liitytään huomaamatta ja ottamalla ne osaksi omaa kertomusta vahvistetaan niiden voimaa. Näin epäilemättä on tapahtunut myös näissä Instagramin kernaasti tarjoilemissa kertomuksissa, joissa nuoret naiset esittelevät sporttista vartaloaan saliselfieissä.

Kertomuksen generoituminen on kuitenkin myös liiketaloudellisesti kannattavaa toimintaa, jos sen sellaiseksi haluaa valjastaa. Kelsey Wells tietenkin haluaa, sillä hän on yritys. Christian Salmon kutsuu ”narrative brandingiksi” yritysten markkinoinnissa käyttämiä kertomuksia, joiden tarkoituksena on vaikuttaa tunteisiin ja saada aikaan välitöntä toimintaa. Wellsin samastuttavien postausten perässä onkin aina tarjolla osoite, josta Wellsin kuntoiluappin voi ostaa käyttöönsä. Kun on ostanut ja noudattanut kertomusta, voi itsekin poseerata hyvinvoivana ja vähärasvaisena, mikä taas vahvistaa Instagramin valtakertomusta – ja Wellsin liiketoimintaa. Mitä useampi nainen kokee painetta näyttää Kelsey Wellsiltä tai hänen kunto-ohjelmillaan onnistuneilta naisilta, sitä todennäköisemmin Wells saa lisää maksavia asiakkaita.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Wells ei myy vain sitä, mitä hänen tarinansa sisältää vaan myös ajatusta itse tarinasta. Sekin on taloudellisesti kannattavaa. Voimakkaasti yhteen, lineaariseen ja merkityksiltään lukittuun tarinaan sitoutunut ihminen on nimittäin kohderyhmänä otollinen. Hänen käyttäytymisensä on ennustettavaa ja se noudattelee tietynlaisen tarinan teleologiaa. Hän on siis tarinalleen uskollinen toisin kuin ihminen ilman johdonmukaista (elämän)tarinaa. Episodinen sekamelska, jossa identiteetti rakentuu joka kerta hieman eri tavoin pieninä fragmentaarisina kertomuksina erilaisissa diskursseissa, on yritykselle vaikeaa. Sellaiset poukkoilijat eivät ole uskollisia sen paremmin tarinoille kuin brändeillekään. Siksi ihmisille kannattaa myydä muuttumatonta tarinaa itsestään. Kun tässä onnistuu, voi varmistua, että yksilö pysyy uskollisena paitsi tarinalle, myös sen tarjoilleelle yritykselle, jonka tuote on olennainen osa tätä tarinaa.

Siis: mitä vaarallista on Wellsin taidokkaasti rakennetussa päivityksessä? Yhden henkilön muotoista, henkilökohtaisista asioistaan postaavaa ja kaikin puolin inhimillisesti samastuttavaa lunastustarinaa voi helposti erehtyä luulemaan yhdeksi vaikeuksien kautta voittoon -kertomukseksi, joita niin media kuin sosiaalinen mediakin meille antaumuksella tarjoilevat. Samastumalla Kelsey Wellsin kaltaisiin hahmoihin lukija kuitenkin samastuu yritykseen. Vaikka muun muassa self-help-kirjallisuus kannustaa meitä johtamaan itseämme kuin yrityksiä (mikä kuuluu myös näissä fitness-blogeissa voimakkaasti), ihminen ja yritys eivät sittenkään ole sama asia. Yrityksen toimintaa ohjaa lopulta vain yksi, sen osakkeenomistajien asettama tavoite, joka varsin usein on voiton tuottaminen. Tämän vuoksi yrityksen on helppoa kertoa yhtä tarinaa. Se on olemassa jotain yhtä ja tiettyä tarkoitusta varten ja siksi myös sen brändin on viestittävä jotain mahdollisimman pysyvää, helposti tunnistettavaa, luotettavaa ja muuttumatonta. Tämä näkyy myös yrityksen kertomuksessa niin, että siinä missä tavallisen ihmisen elämäntapahtumien kerrottavuuden kriteereitä määrittää lähtökohtaisesti poikkeuksellisuus, yllättävyys, jonkinlainen huomionarvoisuus, yritykselle kerrottavaa on se, ettei mikään ole muuttunut. Yritys voi edustaa omaa asiaansa päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.

Tavallisen ihmisen elämässä oletettavasti näin ei ole. Harva ihminen myöskään pystyy elämään vain yhtä tarinaa koko ajan. Hän voi olla aamulla äiti, johon kohdistuu täysin erilaisia vaatimuksia kuin päivän aikana vaikkapa työpaikkansa esimiehenä. Illalla hän on vielä vaimo miehelleen, emäntä koiralleen, naapuri naapurilleen ja sisko veljelleen. Ei ole mitään yhtä, itsestään selvää tavoitetta ja tehtävää, jota ihminen voisi vain ja ainoastaan noudattaa. Usein roolit ja tehtävät ovat vielä keskenään ristiriitaisia. Siinä missä fitnessminän elämäntarinassa seuraava luku veisi salille vaalimaan vatsalihaksia, äidin tarina vie ruokakauppaan työminän tarinan edellyttämien ylitöiden jälkeen eivätkä vatsalihakset mahdu päivän lukuun. Hyvin usein todellisen ihmisen tarina muistuttaa siis enemminkin joukkoa keskenään risteäviä, fragmentaarisia episodeja kuin yhtä, lineaarista ja yksiselitteistä elämäntarinaa. Siksi tällaisiin ihmisen vaatteisiin (treenitoppiin ja trikoisiin) puettuihin yrityskertomuksiin samastumiseen kannattaa suhtautua varauksella.

Kun seuraavan kerran lukee ”hyvinvointikertomusta”, kannattaa miettiä, kenen – tai paremminkin minkä – hyvinvointia tässä vaalitaan. Se, mikä saa yrityksen voimaan hyvin, ei välttämättä tuota hyvinvointia ihmiselle.

 

Saara Harju viestintästrategina työskentelevä YTM, jonka Kertomus- ja tekstiteorian maisteriopintojen gradu Miten ihmiselle myydään kertomus itsestään? Narratiivinen identiteetti yrityskertomuksen lähtökohtana valmistui tänä syksynä.

 

Lähteet:

Andrews, Molly 2004. “Opening to Original Contributions. Counter-narratives and the Power to Oppose.” Teoksessa Michael Bamberg & Molly Andrews (toim.) Considering Counter-Narratives. Narrating, Resisting, Making Sense. Amsterdam & Philadelphia: John Benjamins, 1-6. [E-kirjana kirjastossa.]

Identities and positioning in adult education in Denmark.” Narrative Inquiry 27:2, 381-400.

DeFina, Anna & Alexandra Georgakopoulou 2012. Analyzing Narrative. Discourse and Sociolinguistic Perspectives. Cambridge: Cambridge UP.

Hall, Stuart 1999. Identiteetti. Suom. ja toim. Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Vastapaino. Tampere.

Heding, Tilde, et al. 2008. Brand Management: Research, Theory and Practice. Taylor & Francis Group.

McAdams, Dan P. 2005. The redemptive self: stories Americans live by. Oxford University Press.

Piekut, Anke 2017. “‘Brown Eyes Are Not the Same as Blue Eyes.’ Educational narratives,

Saariluoma, Liisa 2001. ”Jälkisanat: yksilöllinen ja esimerkillinen modernissa romaanissa ja nykypäivän julkkiskirjoittelussa” teoksessa Esimerkin voima. Toim. Liisa Saariluoma. Kirja-Aurora.

Salmon, Christian 2010. Storytelling: Bewitching the modern mind (La machine à fabriquer des histoires et à formater les esprits 2007), transl. David Macey. Verso. Lontoo.

 


Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Synnyttävä sankarikeho: mitä vaarallista on mullistavan kokemuksen kertomisessa? – Vierailijablogissa Hanna-Riikka Roine

Sosiaalisessa mediassa – erityisesti äitiysblogeissa ja niihin liittyvillä muilla alustoilla – julkaistavilla synnytyskertomuksilla on valtava merkitys paitsi kirjoittajille itselleen, myös etenkin ensisynnyttäjille, jotka kaipaavat tietoa siitä, millainen synnytys kokemuksena on. Pyrkimys kirjoittaa elämän monin tavoin mullistava kokemus kertomuksen muotoon nousikin voimakkaasti esiin, kun luin viitisenkymmentä sosiaalisessa mediassa julkaistua synnytyskertomusta suomeksi ja englanniksi. Kerrottujen kokemusten henkilökohtaisuuden vuoksi en viittaa yksittäisiin teksteihin suoraan, yhtä julkisuudenhenkilön blogia lukuun ottamatta.

Merkityksellisyydestään huolimatta – tai ehkä juuri siksi – sosiaalisen median synnytyskertomuksiin kietoutuu vaaranpaikkoja, jotka kumpuavat yhtäältä arkikokemuksen näkökulmasta poikkeuksellisen tapahtuman sanoittamisen vaikeudesta, toisaalta sosiaalisesta mediasta kertomuksen jakamisen alustana. Synnytyskertomuksissa yksilöllinen kokemus törmää mahdollisimman suuren joukon jaettavaksi tarkoitettuihin, arvottaviin normeihin. Tämä konkretisoituu kahden, toisilleen jopa vastakkaisen kertomustyypin käytössä symbolisina resursseina synnytyskokemuksen jäsentämisessä.

Ensimmäinen näistä kertomustyypeistä on synnytys lääketieteellisenä määritelmänä, johon kaikki Suomessa synnyttävät tutustuvat viimeistään neuvolakäynneillään. Kuten minkä tahansa lääketieteen näkökulmasta tuotetun tekstin, myös synnytyskertomuksen täytyy olla riittävän yleinen, laajaan tutkimusaineistoon pohjaava ja persoonaton (”lähes kaikki synnyttäjät pitävät synnytystä kivuliaana”). Näin ollen se on, kaikessa koruttomuudessaan, rakenteeltaan kronologisesti kolmeen vaiheeseen jaettu ja hyvin vahvasti ”normaalia” määrittävä kuvaus. Normittaminen on tietenkin oikeutettua, jotta pystytään arvioimaan esimerkiksi sitä, onko kyseessä ylipäätään synnytys tai onko syntyvä lapsi tai synnyttäjä vaarassa.

Sosiaalisessa mediassa omista synnytyksistään kertovat kirjoittajat ammentavat toisenlaisesta prototyypistä: kertomuksesta siitä, miltä tuntuu olla tietty yksilö tietyssä mullistavassa tilanteessa. Useimpien kirjoittajien valitsema tyyli ja keinot korostavatkin yksilöllisiä kokemuksia, tunteita ja tulkintaa. Äärimmillään yksilön tuntemuksiin keskittyvät kertomukset puhuvat synnyttämisestä jopa ”elämyksenä”. Sosiaalisen median kertomukset rakentuvat kuitenkin lääketieteellisen kertomuksen tarjoamaa mallia vasten pyrkiessään mahdollisimman laajaan jaettavuuteen. Näin nekin määrittelevät ”normaalia”, joka ei kuitenkaan pohjaa tilastollisiin todennäköisyyksiin tai valtavaan määrään tilastoitua dataa.

Tyypillinen sosiaalisen median synnytyskertomus alkaakin toteamuksella: ”Ei se mennyt niin kuin halusin/odotin/suunnittelin”. Sitä, millaisia edeltävät odotukset tai suunnitelmat olivat, hyvin harvoin eritellään – paitsi silloin, kun useamman kuin yhden synnytyksen kokenut vertaa kokemuksia toisiinsa (”Esikoisen kanssa kaikki kesti kauemmin”). Useimmissa synnytyskertomuksissa kirjoittaja silti vertaa omaa kokemustaan johonkin odotuksenmukaiseen, normaaliin (”Minusta ei tuntunutkaan siltä kuin muista” tai ”Tämä on ehkä klisee, mutta…”). Yksilöllisyyden korostumisesta huolimatta kirjoittajat ammentavatkin monista normatiivisista muoteista mullistavaa kokemustaan sanoittaessaan.

Vaikutusvaltaisin näistä muoteista herättää odotuksen synnytyksestä luontevasti kertomukseksi jäsenneltävänä kokemuksena, jonka keskiössä on toimiva ja aktiivinen keho. Muotin kantaemo on tarina entisajan sankarisynnyttäjästä, joka sen kummempia valittamatta synnytti lapsensa saunaan tai pellon laitaan ja jatkoi tämän jälkeen töitä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nykyään synnytyksen alkukantaista ”luonnollisuutta” korostava jatkumo tiivistyy iskulauseen omaisessa ”kyllä kehosi itse tietää mitä tekee, jos vain kuuntelet sitä” -toteamuksessa, joka toisinaan konkretisoituu vaatimukseksi siitä, että synnytyksen kulkuun ei saisi puuttua ”lääketieteellisin” keinoin, kuten kivunlievityksellä tai edes lapsen sydänääniä seuraamalla.

Sankarikehon ja sen luonnollisiksi kuvatut kokemukset pääosaan nostavat kertomukset voi yhtäältä nähdä tärkeänä vastaiskuna lääketieteen tarjoamalle, persoonattomalle kuvaukselle, jossa synnyttäjä näyttäytyy toimenpiteiden kohteena. Affektiiviset, yksilön elämän mullistavan tapahtuman läpikäymiseen keskittyvät kertomukset voivat parhaimmillaan olla niin voimauttavia kuin lohduttaviakin. Toisaalta synnyttäjien sankarikertomukset kytkeytyvät paitsi vallitsevaan puhetapaan, jossa yksilöt ovat vastuussa itsestään ja menestyksestään (käy siis synnytysvalmentajalla ja opettele hengittämään!), myös kehoihin kohdistuvaan jatkuvaan normittamiseen. Siinä missä lääketieteen näkökulmasta olennaista on vaikkapa synnyttäjän verenpaineen mahtuminen viitearvoihin, sosiaalisen median synnytyskertomuksissa luodaan ja vahvistetaan jaettavaksi tarkoitettua mallia siitä, millainen on ”oikeanlainen” synnytys. Samalla rakennetaan omaa sankaritarinaa – tai käydään läpi voimakasta pettymystä.

Synnytyskertomusten joukossa onkin murheellisia tarinoita siitä, kuinka esimerkiksi kiireellinen sektio on koettu niin suurena omaan kehoon tai jopa äitiyteen pettymisenä, että synnyttäjä on vajonnut masennukseen tai kokenut vastasyntyneestä iloitsemisen hankalaksi. Synnytys on elämyksen sijaan ollut pettymys, tai jopa traumaattinen kokemus. Jokaisella synnyttäjällä on ehdottomasti oikeus pettymykseensä ja traumaattiset kokemukset on otettava vakavasti, mutta on tärkeää pohtia myös sitä, millainen merkitys synnyttäjän käytettävissä olevilla symbolisilla resursseilla ja koko mediaympäristön tarjoamilla malleilla on synnytyksen jäsentämisessä epäonnistuneeksi tai ”vääränlaiseksi”.

Syyttävä sormi osoittaa usein fiktiivisiin esityksiin (ja onkin totta, että televisiosarjoissa synnytys alkaa yleensä näyttävästi lapsiveden menolla). Tarvitsemme kuitenkin paljon laajempaa keskustelua siitä, millä tavoin mielikuvat ”oikeanlaisesta” synnytyksestä muodostuvat ja siitä, kuinka synnytyksiä kuvaavia ja jäsentäviä kertomuksia voidaan monipuolistaa. Sen lisäksi, että neuvolassa käydään läpi ”normaalin” synnytyksen kaava, synnytyskertomusten lukemisesta (ja omansa kirjoittamisesta) voi olla paljon hyötyä. Tämä auttaa niin valmistautumaan tulevaan kuin jäsentämään ja jakamaan omia kokemuksiaan.

Sosiaalinen media tarjoaa lukemiseen ja jakamiseen erinomaisen kanavan, mutta sen toimintalogiikan vaarat on huomioitava. Sen piirissä muodostuu kuplia, joissa osana yhteisön rakentamista jokin kertomus arvotetaan ”oikeaksi” samalla, kun toisenlaisia kokemuksia sanoittavat kertomukset jäävät syrjään. Toisaalta pelkästään kuplat eivät ole syynä kertomuksia uhkaavaan yksipuolisuuteen: normit siitä, millainen sisältö ylipäätään on ”oikeanlaista” jaettavaksi, koskevat koko sosiaalista mediaa.

Sen lisäksi, että pohdimme sitä, mikä on kerrottavaa tai jaettavaa, meidän on kiinnitettävä huomiota kaikkeen siihen, joka ei sovi jaettavuuden muottiin, joka on joko ”liikaa” tai ”liian vähän”. Synnytyskertomusten kohdalla voi pohtia esimerkiksi sitä, onko synnytys mielekästä jäsentää vaikeuksien kautta voittoon kulkevaksi tarinaksi, jonka sankari on synnyttäjän keho. Ja jos tavoitteena on kokemuksen sanoittaminen eikä epikriisin tyyppinen kuvaus synnytyksen kulusta, onko kronologinen tai realismin puitteissa pysyvä kerronta edes tarpeen? Kuinka ylipäätään välttää liiallinen normittaminen, kun kuvataan tapahtumaa, jonka kulkua on mahdotonta tarkasti ennustaa ja jossa ”vääriä” kokemuksia ei ole?

Hanna-Riikka Roine (FT)
tutkii Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa digitaalisen murroksen vaikutusta tarinankerrontaan ja on yhden, enemmän tai vähemmän sankarillisesti synnyttämänsä lapsen äiti.


Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Vierailijablogissa Olli Herranen: Loogikon panojutut

Panojuttu lienee kaikille tuttu kertomuksen laji. Nähdäkseni panojutut mielletään sankaritarinoiden alalajiksi, jos kohta niillä voi olla herooisia siinä missä traagisiakin piirteitä. Luultavasti niitä pidetään myös useammin ala- kuin korkeakulttuurisina kertomuksina. Entistä kiinnostavammaksi panojutun siis tekee, jos sen kertoo korkeakulttuuria ja yläluokkaa edustava sivistysihminen, vieläpä viimeisenä kirjallisena työnään pitkän ja kansainvälisesti arvostetun filosofiuran jälkeen. Tästä on kyse muutama vuosi sitten julkaistussa professori Jaakko Hintikan (1929-2015) kirjassa Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka (WSOY, 2014).

Jaakko Hintikka oli tunnettu loogikko, joka teki tieteellisen uran pääasiassa Yhdysvalloissa. Ennen kuolemaansa hän muutti Bostonista takaisin Suomeen ja julkaisi lehdistössä pienimuotoista revittelyäkin aiheuttaneen muistelmateoksen, jota markkinoitiin hänen edesmenneen vaimonsa elämäkertana. Teos on paremminkin kirjallisten tyylien sekamelska, jonka keskeinen sisältö koostuu merkillisestä listasta rouva Merrill Hintikan (os. Bristow) ansioita, tuntemia merkkihenkilöitä ja rakastajia, kategorioista, jotka myös kummallisesti lomittuvat ja limittyvät toisiinsa. Tekstissä avataan filosofin tunne-elämää sekä hieman kielletyissä olosuhteissa alkavaa suhdetta, ja kerrotaan pikkutuhmia tarinoita osapuolten seksuaalisesta heräämisestä ja lemmenleikeistä. Aidosti intohimoiseen seksielämään herääminen on selvästi ollut itsestään kolmannessa persoonassa puhuvalle, paatuneelle loogikolle tajunnanräjäyttävä kokemus, sen jättämä kirjallinen jälki on siinä määrin hämmentävää luettavaa.

Suomalaisen lehdistön reaktio kirjan julkituloon on paljonpuhuva. Helsingin Sanomat otsikoi Kuukausiliitteen pääjuttunsa aiheesta “Filosofi Jaakko Hintikka kertoo entisen vaimonsa ja John F. Kennedyn rakkaustarinan” (Saska Saarikoski, 4.1.2014). Otsikko kuvastaa sitä, mikä kirjassa on juorunnälkäisen ja tirkistelevän yleisön mielestä tärkeää: suomalaisen huippututkijan entinen rouva on paneskellut Yhdysvaltain entisen presidentin kanssa. Siis melkein sukua julkkikselle, torilla tavataan!

Luonnollisesti naisen asema tässä on olla kahden panomiehen välissä. Lehdistön näkökulmasta keskeisempi on hyvin pienen roolin kirjassa saava John F. Kennedy (jonka “rakkaustarinaa” Merrill Hintikkaan ei kerrota), ja itse kirjailijalle oleelliseksi nousee, että hän on vaimonsa kertoman mukaan ollut älykkäämpi ja paljon parempi panomies, kuin itse viettelijöiden viettelijä, JFK:

“Intohimoisessa suhteessaan Jaakkoon Merrill yritti jo alkuvaiheessa ennakoida ja tuhota mustasukkaisuuden peikkoa. Kävi ilmi, että Jaakko pelkäsi enemmän joutuvansa verratuksi Kennedyn kaltaisiin loistokkaisiin entisiin rakastajiin kuin senhetkisiin kilpailijoihin. Merrill tyrmistytti Jaakon sanomalla: “Ei ole vain niin, että olet älykkäämpi kuin hän ja olen nauttinut seksistä enemmän sinun kanssasi kuin hänen. Sinä olet jotakin mitä hän ei ollut: olet hyvä, inhimillinen ihminen.” Tässä ei ole kysymys siitä, oliko Merrill oikeassa Jaakon suhteen. Totuus on, että hän saattoi sanoa tuon Jaakosta Kennedyyn verrattuna vain, koska hän oli siinä asemassa, että olisi voinut sanoa saman, mutatis mutandis, omasta itsestään.” (s. 80.)

Tämä kolmannen kertaluvun itsekehu tiivistää kirjan narratiivisen linjan. Vaimo Merrill on ylivertainen kaikkiin muihin kirjassa esiteltyihin henkilöihin verrattuna ja kiinnostuksissaan loputtoman monipuolinen: rouva hallitsi vapaiden tieteiden ja taiteiden lisäksi urheilun, sekä oli sosiaalisuudessaan lyömätön. Jos suorittamisen mittatikuksi otetaan JFK:n kaltainen merkkihenkilö, on kertovaa, että siinä missä rouva ylitti vapaan maailman johtajan kyvyt mainituilla inhimillisen elämän osa-alueilla, on kertomuksen mukaan Jaakko ollut ainoa, jota Merrill on koskaan pitänyt vertaisenaan. Kummasta laulussa siis kerrotaankaan?

Asia, josta feministis-sartrelaiseen filosofiaan suuntautunut vaimo ja loogisesti orientoitunut mies eivät pääse edes vuoteessa irti, on kirjallinen älyllistäminen. Tämä luo mielenkiintoisen jännitteen pariskunnan elämän tarkasteluun. Vaikka teos huokuu täysin uuden kokemuksellisen alueen avautumista yliopistoihmisille, on tärkeää kyetä teoretisoimaan tapahtumat asianmukaisesti:

“Olipa psykologinen mekanismi mikä tahansa, tuloksena oli rakkauselämä, joka jopa fyysisesti ylitti kaikki heidän odotuksensa. Merrill sanoi kerran: “Olen iloinen, että olin lukenut kirjoista moninkertaisista orgasmeista, niin että tiesin, mitä minulle oli tapahtumassa.” Vietettyään autuaan iltapäivän Merrillin sängyssä Jaakko kysyi: “Montako orgasmia sait?” “Sekosin laskuissani kolmannen jälkeen.” (s. 122.)

Vaikuttavista mekanismeista puhuminen ja kirjanoppineisuus ovat kahdelle intellektuellille yksinkertaisesti liian merkittäviä asioita, jotta niitä voisi sivuuttaa edes ihmiselämän primitiivisimmillä alueilla. Kertomuksessa yhdistyy loisteliaasti viittaus Merrillin monipuoliseen oppineisuuteen ja toisaalta Jaakon kyvykkyyteen tyydyttää partneriaan. Psykologisten mekanismien hämmästely avaa näkymän, jossa maailmanluokan loogikkokin lopulta nöyrtyy tunne-elämän ihmeiden parissa: selittävää mekanismia ei ole havaittavissa!

Vaikka kirjan sävy jättää pohtimaan – kenestä siinä loppuviimeeksi puhutaan – ja sen kuvaus ihmisestä pakottaa kaikkien intiimeimmätkin asiat sosiaalisille hierarkioille alisteisiksi, on siinä myös aidosti toiveikas elementti. Jaakko herää tunnistamaan itsessään hallitsemattoman tunne-elämän, jonka seurauksena filosofin viisari värisee muullekin kuin predikaattikalkyylille. Tämän murroksen seuraukset ovat niin voimakkaita, että vuosikymmeniä sitten koetut tapahtumat saavat kielifilosofin raportoimaan oppineensa aivan uuden, hellän kosketuksen kiihdyttävän kielen:

“Merrill sytytti kynttilöitä (niistä yksi oli sytyttää tulipalon), ja jostakin hän oli löytänyt pitsisen läpinäkyvän baby doll -yöpuvun. He ottivat käyttöön hellän kosketuksen kiihdyttävän kielen, jota he opettelivat yhdessä, ja heittäytyivät niin hellään ja pitkitettyyn esileikkiin, että se melkein jätti lopullisen täyttymyksen varjoonsa.” (s. 123.)

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka on hämmentävä lukukokemus joka avaa näkymiä monenlaisiin ja ristiriitaisiin ihmiselämän puoliin, mutta ennen kaikkea tasapainoilee eri kertomusten lajien välillä. Yhden, huomattavan korkeita älyllisiä kykyjä vaativan asian mestari muuttuu oppipojaksi, kun ennalta kokematon tunne-elämä ja siihen kytkeytyvät yhteiskunnan hierarkiat tulevat odottamatta läsnäoleviksi. Lisäksi se kertoo, mikä meille on viime kädessä merkityksellistä.

Maailmanluokan filosofin viimeinen kirjallinen työ on pikkutuhman kerskunnan sävyttämä tarina vaimosta, jonka keskeiseksi ansioksi suomalaisessa viitekehyksessä kääntyy historia vapaan maailman johtajan yhtenä rakastajana. Ehkä tässä on kertomuksen keskeinen opetus: riippumatta mihin yhteiskunnan kerrostumaan satumme sijoittumaan, saavutukset elämän intiimeillä osa-alueilla nousevat viimeisellä tuomiolla päällimmäisiksi.

Olli Herranen
on tamperelainen sosiologi, joka esittäytyy kirjoituksensa yhteydessä nojatuolifilosofiksi


Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Narratologi, sydämetön ilonpilaaja (Kirjailija 1/2018)

“Siinä kohtaa kun ‘tutkimusprojekti’ analysoi jonkun elettyä elämää, ja kirjoituksessa selkeästi agendana on avata hyväosaisten silmiä auttamaan vähäosaisempia lapsia, herää itselläni kysymys: kiertääkö näissä ihmisissä veri lainkaan, vai joko keinoihmisyys ilman tunnetiloja on käytössä?”

Näin kommentoi viime syksynä Kertomuksen vaarat -projektimme Facebook-seinällä nimimerkki Mommy Be Good, arkisista ongelmista päivittävä ja äitimyyttejä purkava someaktiivi, jolla on itsellään 12 000 Facebook-seuraajaa. Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia on Koneen Säätiön rahoittama kolmivuotinen (2017–2019) tutkimusprojekti, jonka oheistoimintana pyöritämme sosiaalisessa mediassa “ilmiantopalvelua”, johon kuka tahansa saa anonyyminä tai omalla nimellään käräyttää meille kyseenalaisia, huvittavia, taitavia tai muuten vain kiinnostavia esimerkkejä tarinallistamisesta.

Julkaisin jo keväällä 2017 pikkutarkahkon, puolinarratologisen analyysin Mommy Be Goodin jakamasta tarinasta, joka kertoi pikkutytön näkökulmasta, miten äiti ryyppää Lintsi-rahat. Tarinan tarkoitus oli haastaa somessa yksityisiä ihmisiä lahjoittamaan Linnanmäen rannekkeita varattomille lapsille. Se tuli meille anonyyminä ilmiantona, koska ilmiantaja ei halunnut saada taakakseen sydämettömän ihmisen mainetta ja kaikkineen yli 10 000:n jutusta tykänneen ja yli 2000:n sitä eteenpäin jakaneen ihmisen paheksuntaa. Kertomus on kliseisesti ja sekavasti kirjoitettu, siitä ei ota millään selvää, onko tarina tosi vai sepitetty, ja kuten niin monissa somessa kiertävissä liikuttavissa tarinoissa, myös tässä kirjoittaja itse näyttäytyy hyväntekijänä ja autettava taho “ansaitsevana köyhänä” – siksi juttu on kirjoitettu viattoman lapsen eikä ryyppäävän vanhemman näkökulmasta. Se ei kannusta veronmaksuun eikä äänestyskopeille varmistamaan oikeansuuntaisen perhe-, päihde- ja tukipolitiikan toteutumista, vaan se luo sosiaalista painetta olla viktoriaaninen hyväntekijä.

Mommy Be Goodin kommentti meidän kertomuksentutkijoiden täydellisestä sydämettömyydestä tuntui tietenkin pahalta, mutta se ei tullut yllätyksenä. Somessa yksi vallitsevista eetoksista on hyvesignalointi, ja kokemusasiantuntija on vapaa kertomaan mitä vain, kunhan on lukijoiden mielestä hyvällä asialla. Tutkijat edustavat tässä totuudesta käytävässä kampailussa yleensä aina pahiksia, koska tutkimustiedosta on mahdoton kertoa liikuttavaa tarinaa ja teorianmuodostuksessa kokemukset muuttuvat kasvottomiksi.

Ilmiannetun tarinan analysointi Facebook-päivityksen muodossa on joka kerta nuoralla tanssimista. Olemme humanistiselle tutkimusprojektille hyvin poikkeuksellisesti ottaneet normatiivisen kannan: esitämme, että tietyt nykymediaa hallitsevat, yksilön kokemusta ylikorostavat tarinamekanismit voivat olla haitallisia, oli niiden käyttäjän aikomus kuinka hyvä tahansa. Tämä normatiivisuus tuo analyyseihimme sellaista henkilökohtaisuuden tuntua ja melkein poliittista vaaraa, jollaista esimerkiksi tutkimusartikkelin kohdalla olisi vaikea edes kuvitella. Mekin saamme tykkäyksiä enemmän silloin, kun olemme selvästi vihervasemmistolaisen liberaaleilla linjoilla ja vahvistamme näin affektiivista konsensusta – ja heti paljon vähemmän tykkäyksiä, jos tarinakritiikki kohdistuu omaan ideologiseen kotipesään. Joskus tietenkin myös riskinotto kannattaa ja raflaava juttu saa yllättävän kannatuksen. Somessa toimivan tutkijan pitää kuitenkin vapautua hyvesignaloinnista, moralismista ja tykkäyksien kaipuusta. Tutkijan johtotähden täytyy olla kaiken jeesustelun tuolla puolen. Kertomuksen vaaroissa yritämme olla aikalaiskriittisiä mukautumatta somen uusmoralismia tukevaan mekanismiin.

Nyt kun on mahdollisuus, tekee mieli kysyä kirjailijoilta: joko somen hyvesignaloinnin paine tuntuu teidänkin työssänne? Radio Helsingin Suuren Hesalaisen Kirjakerhon toimittaja Taru Torikka totesi haastatellessaan projektimme tutkijoita, että tarinallisuuden vaatimus ulottuu jo kaikkialle muualle paitsi kirjallisuuteen. Minäkin uskoin kirjallisuuden olevan suojassa somen tarinalogiikalta, kunnes saimme ilmiannon The New Yorkerissa 11.12.2017 ilmestyneen, Kristen Roupenianin kirjoittaman ”Cat Person” -novellin aiheuttamasta somekohusta. Otsikoiden mukaan ”koko Amerikka” luki (eli jakoi somessa) nyt yhtäkkiä tätä yhtä novellia parikymppisen naisen epäonnistuneesta treffiseksistä vanhemman miehen kanssa. Novellia ei kuitenkaan luettu tulkintaa vaativana kaunokirjallisena tuotoksena vaan edustuksellisena ja opettavaisena kertomuksena, suorastaan henkilökohtaisena #metoo-tunnustusesseenä siitä, miten vastenmielisiin tilanteisiin nainen joutuu miehisen halun määrittämässä asetelmassa. Näkökulmahenkilön – ”uhrin” – tulkinta tilanteesta on kuitenkin ihan yhtä luotettava ja yksiselitteinen kuin se olisi Tšehovin, Joycen tai Munron novellissa. Yksi yleisö luki modernistisen novellin somemoraliteettina ja toinen sai siitä aseen #metoo-kampanjan alas ampumiseen.

***

Mommy Be Goodin kommenteista Facebook-analyysiimme paljastui, että tarina kertoo hänen omasta lapsuudestaan. Tämä valttikortti kokemusasiantuntijalla on aina. Vallitsevan narratologisen nykymääritelmän mukaan kertomus on ensisijaisesti jaettu kokemus, ja toisen kokemustahan ei voi koskaan kiistää. Liikuttavat ”tositarinat” toimivat somessa kuin virus, ne leviävät ja muuttuvat vastustuskykyiseksi kaikelle kritiikille. Vaikka alkuperäinen jaettu kokemus osoittautuisi myöhemmin sepitetyksi – eli kävisi ns. Enkeli-Elisat – jakaminen on jo usein ehtinyt tehdä tarinasta edustuksellisen ja sen perusteella on alettu tehdä normatiivisia päätelmiä. Jos tämä tarinalogiikka hyväksytään, kertomuksella aidosta seksuaalisesta häirintätapauksesta ja ”Cat Person” -novellilla on sama painoarvo yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa keskustelussa. Ne ovat opettavaisia tarinoita – niin monella tapaa totta.

Kertomuksen vaarat -ilmiantopalvelu toimii saamamme palautteen perusteella henkireikänä niille, joita joka paikkaan levinnyt tarinoilla mässäily ahdistaa tai suorastaan inhottaa. Tutkijoina somessa meillä on ainutlaatuinen vapaus ottaa tunnekylmän kapakalan rooli silloin, kun vastaan tulee kertomus, josta kaikkien pitää muka tykätä. Ilmiantajia suojaa anonymiteetti jos he niin toivovat, meitä suojaa vankka, narratologiseen perustutkimukseen pohjautuva asiantuntijuus ja ammattirooli.

Samalla kuitenkin Kertomuksen vaarojen sometoiminta synnyttää sellaisia vastuukysymyksiä, joihin emme kirjallisuudentutkijoina ole ennen törmänneet, mutta jotka poikkeavat myös esimerkiksi oikeiden ihmisten elämäntarinoita tutkivien, arkistoivien ja julkaisevien sosiologien tutkimuseettisistä ongelmista. Joudumme neuvottelemaan näistä vastuukysymyksistä melkein päivittäin projektimme Messenger-ryhmässä: Miten muotoilla tämä päivitys siten, että yksittäinen nyyhkytarinan kirjoittanut journalisti ei koe joutuneensa ylimitoitetun akateemisen hyökkäyksen kohteeksi? Voiko ihmeparantumisen kokeneen hyvinvointiyrittäjän evankeliumia kyseenalaistaa? Mitä tehdä, kun ilmiantoja tulee ylivoimaisesti yhden puolueen poliitikoista – vieläpä puolueen, joka ”on hyvällä asialla”?

Olemme päätyneet seuraaviin tavoitteisiin, että voisimme nukkua yömme rauhassa: 1. Teemme myös omasta sometoiminnastamme ja normatiivisesta aikalaiskriittisyydestämme kriittisen tutkimuksen kohteen. Olemme velvollisia raportoimaan tästä. 2. Kun varsinainen akateeminen tutkimuksemme tarinallistamisen vaaroista ja meille lähetetyistä ilmiannoista on riittävän pitkällä, olemme velvollisia vastaamaan siihen kaikkein kauheimpaan meille esitettyyn kysymykseen: ”Miten ja millaisia tarinoita sitten pitäisi kertoa?”

Maria Mäkelä

 


FT, dosentti Maria Mäkelä on yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Mäkelä johtaa monitieteistä kertomustutkimuskeskus Narrarea ja Koneen Säätiön rahoittamaa projektia Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia (2017-2019).


 

Suositeltavaa lisäluettavaa aiheesta:

Fitzpatrick, Katie. “Heartlessness as an Intellectual Style.” The Chronicle of Higher Education 30.3.2017. https://www.chronicle.com/article/Heartlessness-as-an/239903

Tuori, Anna & Aleksis Salusjärvi. “Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi.” Nuori Voima 7.11.2017.  https://nuorivoima.fi/lue/essee/aikamme-estetiikka-kapitalistinen-realismi

Kertomusten käyttö ja vaarat: ideoita opetukseen (Virke 1/18)

Kertomuksen vaarat – Kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia on Koneen säätiön rahoittama kolmivuotinen hanke (2017–2019), jossa kuusi Tampereen yliopiston kirjallisuudentutkijaa tarkastelee kertomuksen asemaa nykykulttuurissa. Hankkeemme kysyy, miten kertomuksia käytetään yhteiskunnassamme, mitä tällä käytöllä yritetään saavuttaa sekä millaisia hyötyjä ja riskejä liittyy kertomusten hyväksikäyttöön. Vastauksia etsimme yhdessä esimerkiksi journalistiikan, terveydenhuollon ja pedagogiikan ammattilaisten kanssa tutkimalla eri medioissa leviäviä kertomuksia tänä totuudenjälkeiseksikin kutsuttuna aikana.

Kertomuksen etualaistuminen kulttuurissamme ja muuttuvat mediaympäristöt aiheuttavat muutospaineita myös äidinkielenopetukselle. Lukion opetussuunnitelman uudelleenjärjestäytymisen myötä äidinkielen ja kirjallisuuden 6. kurssin keskeistä sisältöä ovat kertomukset kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Kurssi Nykykulttuuri ja kertomukset laajentaa tekstikäsitystä äidinkielenopettajien kannalta yhä vieraammille vesille ja aiheuttaa epävarmuutta: kuinka käsitellä lähes rajattomaksi kasvavaa aineistoa oppilaiden kanssa?

Uusissa opetussuunnitelmissa korostetaan niin ikään monilukutaitoa, eli kriittistä ja kulttuurista lukutaitoa, joka antaa valmiudet tekstin tasoa kokonaisvaltaisempaan, esimerkiksi kuvat ja numerot käsittävään ymmärrykseen. Toivommekin Kertomuksen vaarat -hankkeen tarjoavan pedagogeille työkaluja ja analyysitapoja laajenevan tekstikäsityksen hallintaan, vaikka emme lupaakaan viisasten kiveä haasteisiin – saati yksioikoisia raameja oikeaoppiselle kertomukselle.

Tieteellisen tutkimuksen ohella näkyvintä osallistumistamme ovat Facebook-sivuillamme jakamamme analyysit, joissa erittelemme lukijoidemme lähettämiä tapauksia kertomusten oivallisesta tai epäilyttävästä käytöstä.

 

Kokemuksellinen kertomus

Kertomus on kielellinen (semioottinen) esitys tapahtumasarjasta, joka on kokijalle merkityksellinen. Tyypillinen kertomus sisältää tavallisesta poikkeavan tai normeja rikkovan sattumuksen tai esteen, joka pyritään ratkaisemaan toimimalla. Tapahtumat herättävät kokijassa tunteita kuten pelkoa tai moraalista närkästystä ja siten myös halun kertoa. Ennen kertomuksen ytimeksi katsottiin tapahtumasarja, nykyisin puolestaan tapahtumien merkityksellisyys tunnetasolla. Jälkimmäiseen viitataan termillä kokemuksellisuus. Kertomus kumpuaa inhimillisestä kokemuksesta ja sitä pidetään ensisijaisena kokemuksen välittämisen muotona.

Tyypillisellä kertomuksella on David Hermanin mukaan seuraavat piirteet: se kerrotaan jossakin tilanteessa jostakin syystä; se esittää tapahtumasarjan tai muutoksen; se luo tarinamaailman, jossa on ihmisiä, esineitä, tiloja jne.; tässä tarinamaailmassa tapahtuu jotakin tavallisesta poikkeavaa; kertomus välittää, miltä tuntui kokea nämä tapahtumat. Tämä piirrekimppu erottaa kertomuksen muista tekstilajeista kuten kuvailusta tai asiatekstistä, joka perustuu loogis-tieteelliseen argumentointiin. Toisin kuin tiede, joka pyrkii yleistämään ja abstrahoimaan edustavan otoksen pohjalta, kertomus esittää yksittäisiä kouriintuntuvia tapahtumia: miten Maija unohti vihreän lempipiponsa Hervannan yöbussiin ja miten se häntä harmitti. Kertomus pysyttelee ihmisen mittakaavassa ja sen voima perustuu jokapäiväisen esineistön eläytymistä edistävään vaikutukseen.

Loogis-tieteellisen esityksen ja kokemuksellisen kertomuksen eroa voi havainnollistaa esimerkiksi vertailemalla ravitsemussuositusten oppikirjakuvausta ja itseoppineen ravitsemusgurun koskettavaa yksilötarinaa. Saman asian ajaa virallisen rokotetiedotusmateriaalin vertaileminen rokotuskriittisiin kauhutarinoihin. Eronteko yksilöllisen ja yleispätevän välillä on yksi kriittisen lukutaidon ja lähdekritiikin peruspilareista. Tilannetta tosin hämärtää nykyjournalismin ja jopa tiedeviestinnän tarina- ja henkilökeskeisyys.

 

Elämäntarinat

Kun kertomustutkimuksen sovellusala on laajentunut kaunokirjallisuudesta arkikeskusteluihin ja kertomuksiin yhteiskunnassa, on alettu kiinnittää huomiota kokemukseen, kertojan minäkuvaan ja kertomisen motiiveihin. Koska aineistona ei ole enää vain kirjallisuus vaan kertomukset ihmisten elämässä, on luontevaa hakea lähestymistapoja sosiaalitieteellisen kertomustutkimuksen piiristä.

Yhtenä arkisena ilmiönä voidaan mainita elämäntarinat. Niin fitness-blogi, Zlatanin elämäkerta kuin satunnainen romaani sisältää henkilön, jonka elämäntarinassa on käännekohtia, aallonpohjia ja huippuja sekä tärkeitä asioita ja arvoja. Henkilö asemoituu kuvatuissa tapahtumissa sankariksi, uhriksi tai sivustakatsojaksi ja muut ihmiset auttajiksi tai vastustajiksi. Elämäntarinat havainnollistavat identiteetin rakentamista kertomalla. Niissä näkyy myös kertomusmuodon tärkeä kyky asettaa rinnakkain mennyt (toimiva) ja nykyinen (kertova) minä: ”Silloin en ymmärtänyt, mutta nyt…” Siten ne voidaan kytkeä myös novellin tai romaanin minä-kerronnan käsittelyyn.

Elämäntarinoita kertovia henkilökuvajuttuja ilmestyy lehdissä jatkuvalla syötöllä. Hyviä on vähemmän. Onkin antoisaa verrata nuoren polven ”tarinankertojien” maneerista, sentimentaalista tyyliä (Koulun sileäksi kulunut penkki. Ritva hivelee sitä mietteliäästi.) narratiivisen journalismin uranuurtajan Ilkka Malmbergin timanttiseen henkilökuvaan Mervi Tapolasta (Perhetyttö, HS Kuukausiliite 12.4.2012).

Ennen kuin siirrymme kertomuksen riskeihin, mainittakoon sen ilmeinen hyöty: kun kertomus luo käsin kosketeltavan simulaation ihmisen kokemuksista ja niihin liittyvistä tuntemuksista, se lisää yleisön ymmärrystä ja myötämielisyyttä häntä kohtaan.

 

Yrittäjäsankaritarinoita

Elämäntarinoita edustavat myös yrittäjäkertomukset: etenkin sankaritarinat vastoin odotuksia menestyneistä yrittäjistä tuntuvat kiinnostavan lehtiä. Kun kuulemme sankarillisista ja vaikeuksien kautta voittoon nousseista yrittäjistä, voimme lukijoina myötäelää tai ainakin haaveilla omasta menestyksestämme. Ongelmalliseksi tällaiset kertomukset tekee niiden yksipuolisuus, sillä omia tarinoitaan mediassa kertovat usein ainoastaan menestyjät, eivätkä vaikkapa konkurssien myötä yrittämisen luovuttaneet.

Jos yhteiskunnassa kerrotaan yksipuolisia kertomuksia tai tiettyjen yksilöiden elämäntarinat nostetaan edustuksellisiksi, vaarana on kokonaiskuvan hämärtyminen. Voiko yrittäjyyttä ilmiönä todella ymmärtää lukematta epäonnistujista ja vaikeuksista? Toisaalta sankareita etsitään myös toistuvasti erilaisista lapsiyrittäjistä, jotka asettuvat aikuisten maailmaan ja ikään kuin hylkäävät lapsuutensa osallistuakseen bisnekseen (esim. ”11-vuotias Mico Vanhanen on ollut pizzayrittäjä jo viiden vuoden ajan – 21 euron ”Jallun kierre” on listan helmi”, HS 13.6.2017). Lapsille ja nuorille välitetäänkin erikoista viestiä, jos heidän elämänsä saa uutisarvon, kun he lakkaavat olemasta lapsia.

 

Sankareita ja konnia

Koska poikkeuksellisiin tapahtumiin liittyy voimakkaita tunteita, kertomukset ovat usein hyvin kiinteitä ja vakuuttavia tekstejä. Puhutaan tunnekoherenssista. Kaikki elementit aloituksesta lopetukseen tukevat samaa tulkintaa tai moraalista arvostelmaa tapahtumista. Kertomuksia luonnehtii toisin sanoen moraalinen varmuus, kuten seuraavista yleisönosastokirjoitusten otsikoista käy selväksi: ”Törkeää käytöstä bussikuskilta” (AL 27.9.2017), Nuori naislääkäri ei suostunut kirjoittamaan lähetettä Lihavuuskeskukseen ja totesi ivallisesti: ’Vai olet sinä lihottanut itsesi roskaruualla ja herkuilla’” (HS 30.9.2017). On sääntö eikä poikkeus, että ihmiset esittävät kertomuksissa itsensä hyvässä valossa. Varjopuolena on tietenkin toisten ihmisten asettuminen tarinoiden konniksi, moraalisen närkästyksemme kohteiksi. Vammaisen auttamisesta kieltäytyvä bussikuski ei saa sympatiaa.

Sosiaalisessa mediassa tämän kaltaiset mielensäpahoittamiskertomukset synnyttävät kollektiivista raivoa. Syynä on se, että tekstilajina kertomus ei ole ensisijaisesti tietoa välittävä eli informatiivinen vaan arvioimaan kutsuva: yleisön tehtävä on osallistua kertojan kokemukseen ja yhtyä moraaliseen arviointiin. Tietoisuus tästä ihmisen lähipiirissä tärkeästä mutta sosiaalisessa mediassa vaarallisesta mekanismista on onneksi lisääntynyt. Ratkaisuksi ehdottaisimme kertomuksessa esiin nostettujen ongelmien käsittelyn viemistä yleiselle tasolle. Koulutetun ihmisen pitäisi osata ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin muutenkin kuin henkilöimällä ne.

Arjen kertomusten mustavalkoiset asetelmat tuovat ne lähelle klassisia satuja kuten Tuhkimoa pahoine äitipuolineen. Satujen sankari‒konna-asetelman kriittinen analysoiminen toisi sävyjä myös arkisten ristiriitatilanteiden lukemiseen. Puhumattakaan siitä, että tuhkimotarinan tai ryysyistä rikkauksiin -mallitarinan piirteiden tunnistaminen on olennaista monenlaisten mediatekstien kriittisessä analyysissä.

 

Radikaalien aatteiden tavalliset tarinat

Silloin kun kertomustutkimus rajoittui vielä kirjallisuuteen, kertomisen tarkoitusperiä ei kyselty. Romaani kun ei esitä väitteitä maailmasta. Siksi kirjallisuustieteellisen koulutuksen saaneilta jää helposti huomaamatta, että kertomuksella on keskeinen osa arkisessa argumentaatiossa. Joskus tarinoimme viihdytysmielessä, mutta usein kertomus tarjotaan väitteen tueksi: sen tarkoituksena on havainnollistaa tai todistaa yleisempi väite, joka on usein ideologinen ja jolle ei välttämättä löydy minkäänlaista tukea tutkimustiedosta.

Eräänlaista äärimmäistä kertomusten käyttöä edustaa radikaalien liikkeiden tarinankerronta. Esimerkiksi viime vuosina kannatusta keränneet miesasialiikkeet, jotka kutsuvat itseään manosfääriksi, käyttävät kertomuksia oikeuttaakseen naisvihamielistä maailmankuvaansa. Tarinankerronnassa on kunnostautunut erityisesti manosfäärin radikaali siipi: avioliittoa vastustava Men Going Their Own Way -liike ja perinteisiä sukupuolirooleja vaaliva uusmaskuliinisuus ovat avoimesti antifeministisiä ja naisvihamielisiä.

Misogynistiset miesasialiikkeet kertovat tarinoita rekrytoidakseen uusia jäseniä. Ne käyttävät hyväkseen erilaisia myyttejä ja jo tunnettuja sankarikertomuksia, kuten J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiaa tai Wachowskien tieteiselokuvaa The Matrix, jotta liikkeiden kannattajat voivat kokea olevansa kuin elokuvien sankarit. Liikkeet viittaavat intertekstuaalisesti esimerkiksi The Matrixiin puhuessaan ”punaisesta pilleristä”: elokuvassa päähenkilö Neo syö punaisen pillerin, joka saa hänet tajuamaan maailman olevan kammottava konehirviöiden hallitsema salaliitto. Miesasialiikkeille punainen pilleri taas tarkoittaa, että uskot salaliittoon, jossa yhteiskunnassamme feministit alistavat miehiä. Elokuvan tarina siis alkaa ruokkia ajatusta salaliitosta ja ”punapilleriläisten” erityisestä kyvystä ymmärtää maailmaa. Tunnetta salaliitosta kasvatetaan esimerkkikertomuksilla väärinkohdelluista miehistä. Nämä tarinat ovat usein epämääräisiä, mutta yleisiä ja siten samastuttavia.

 

Kohti kertomustietoisuutta

Radikaalien ryhmittymien tavat käyttää kertomuksia eivät eroa päivän päätteeksi mediassa vilisevistä tarinankerronnan strategioista. Intertekstuaalisia viittauksia ja esimerkkikertomuksia vilisee niin politiikan, yrityselämän kuin arkemmekin viestinnässä. Kertomuksilla ja samoilla kerronnallisilla strategioilla voi saada aikaan niin hyvää kuin pahaakin. Hankkeemme tarkoituksena ei ole demonisoida kertomuksia tai kieltää tarinankerrontaa vaikuttamisen tapana, vaan tehdä näkyväksi, miten kertomuksia käytetään ja millaisia ovat tällaisen käytön hyödyt ja riskit. Kyse on kertomustietoisuudesta, jossa kulttuurissamme tapahtuva jatkuva tarinankerronta havaitaan ja sitä uskalletaan kritisoida analyyttisesti – kysytään siis rohkeasti, mitä kertomuksella halutaan saavuttaa. Oivallinen tavoite laajan tekstikäsityksen hallintaan onkin kertomustietoisen ajattelun välittäminen oppilaille.

 

Matias Nurminen & Laura Karttunen

Teksti on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä 1/2018, s. 4‒7.

Maria Mäkelän kolumni “Kertomuksen vaarat”

Tämä blogikirjoitus on helppo yleisesitys projektimme tutkimuskysymyksistä ja tavoitteista, siksi se soveltuu hyvin esimerkiksi opetuskäyttöön!

Kertomuksen vaarat

Kerro tarinasi! Tarinankerronnasta tuli 1990-luvulla ihmelääke, jonka voimin länsimainen ihminen löytäisi itsensä – ja samalla yleisönsä. Nykyaikaisessa kertomuksen tutkimuksessa tavanomaisin kertomustyyppi on yksilöllinen, tiettyyn aikaan ja paikkaan sijoittuva kokemuksen jakaminen. Mitä järisyttävämpi kokemus, sen kerrottavampi on kertomus. Siksi tarinankerronnassa ovat aina tunteet pelissä, ja juuri tunteisiin perustuu kertomusmuodon teho.

Tarinallistuminen on seurausta kokemuksen jakamista suosivasta mediaympäristöstä, jossa yksilölliset, yhteisölliset ja taloudelliset edut sekoittuvat. Kun internet syntyi yhdessä terapiakulttuurin, self-helpin, tosi-TV:n ja bisnesmaailman konsulttivallan kanssa, kaikista tuli tarinankertojia. Aiemmin kertomus miellettiin taitolajiksi, nyt jokaisen – yhtä lailla bloggarin kuin poliitikon, johtajan kuin alaisen, potilaan kuin lääkärin – on oltava tarinankertoja.

Klikkijournalismin synty on tehnyt yksilötarinoista uutisia. Ennen henkilöjuttu oli vain pieni lisä asiantuntijalausuntoihin ja tilastotietoon perustuvan pääuutisen kyljessä. Nyt pääuutisena paistattelee pienen ihmisen kokemus, ja tilastot löytyvät korkeintaan pienellä präntättynä jutun alanurkasta. Mainosmaailmassa työskentelevä tuttavani kiteytti kertomuksen ylivallan markkinataloudessa: kun ihmiset eivät enää tarvitse eivätkä halua uutta tavaraa, kuluttajalle voi kuitenkin myydä yhä uudestaan häntä itseään – aina uusien tarinoiden päähenkilönä.

Mutta mitä pahaa voi olla siinä, että kuulemme toisiltamme mieltäliikuttavia tarinoita tai jaamme oman, aidon kokemuksemme jostakin asiasta? Kertomusmuoto on yksi tärkeimpiä keinojamme hahmottaa kokemusta, aikaa ja muutosta, emmekä pärjää ilman sitä. Tarinankerronnalla on kuitenkin epäilyttävästi valtaa nykykulttuurissamme, joka on pirstoutunutta ja globaalisti verkottunutta. Työskentelemme kollegojeni kanssa Kertomuksen vaarat -tutkimusryhmässä, yhteiskunnalliseksi tehtäväksemme olemme asettaneet kertomusmuodon riskien ja varjopuolien esiin tuomisen aikana, jolloin tarinoista puhutaan lähes yksinomaan positiiviseen sävyyn. Etsimme yhdessä median, koulutuksen ja terveydenhoidon ammattilaisten kanssa keinoja puhua tarinankerronnasta analyyttisesti. Tieteellisen tutkimustyön lisäksi jaamme ja analysoimme projektimme Facebook-sivulla ihmisten ilmiantamia esimerkkejä kyseenalaisesta tarinankerronnasta mediassa.

Monet sivullamme käräytetyistä kertomuksista ovat viruksen lailla leviäviä, vahvoja tunteita herättäviä ja jotkut jopa solidaarisuuskampanjoita synnyttäviä henkilökohtaisia tarinoita. Koulukiusattu teki itsemurhan ja nyt hänen päiväkirjatekstinsä kiertää verkossa muistutuksena siitä, että kiusaamisen on loputtava. Virallisten ravintosuositusten vastainen ruokavalio sai aikaan ihmeparantumisen, ja nyt ihmeparantuneesta on tullut personal trainer ja hyvinvointiyrittäjä. Poliitikko kohtasi vaalitilaisuudessaan syrjäytyneen narkkarin, kuunteli tämän tarinaa ja aloitti taistelun päihdetyön ja syrjäytymisen ehkäisyn puolesta. Kaikki sosiaalista mediaa käyttävät tunnistavat lajityypin: kukapa voisi olla klikkaamatta tykkäysnappia?

Näissä tarinoissa piilevät riskit ovat seurausta samoista ominaisuuksista, jotka tekevät kertomuksista jaettavia ja mieleenpainuvia. Tärkein ominaisuus on kokemuksen määräävä rooli: sosiaalinen media kutsuu jakamaan päivittäjän oman kokemuksen – myös toisten kokemuksista. Kun jaamme liikuttavan tarinan, jaammekin ensisijaisesti tunteen ja reaktion ja muunnamme siten päivittäjän kokemuksen yksilöllisestä yleiseksi. Yhden koulukiusatun tarina edustaakin kaikkia koulukiusattuja, ja kun tarinan jakaminen muuttuu solidaarisuuskampanjaksi, sometarinasta tulee reaktioitamme ja muutakin toimintaamme määräävä opettavainen mallikertomus. Mutta kuka tässä neuvoo ja ketä?

Kokemuksellisuudessa piilee kertomuksen vahvuus, mutta samaan aikaan yksilöllinen kokemus on jotakin, jota ei voi todistaa sen paremmin todeksi kuin valheeksikaan. Siten kertomus on muotona omiaan sotkemaan faktan ja fiktion välistä rajaa. Joskus käy niin, että koulukiusatun päiväkirja osoittautuukin väärennökseksi, ihmeparantumisen kokenut yrittäjä aiheuttaa terveyshaittoja asiakkailleen vaihtoehtoisilla hyvinvointiohjeillaan ja poliitikon narkkarituttavuus paljastuu keksityksi. Yksilön kokemukseen perustuva tarina on kuitenkin kuin totuuslääkkeelle vastustuskykyiseksi kehittynyt virus: voi olla, että tarina ei ole totta, mutta se voisi olla! Näin päivittäjä ja tarinaa eteenpäin jakanut yleisö asian kuitenkin koki! Asia on silti tärkeä ja kannatettava!

Tässä tilanteessa kertomuskriittinen keskustelija ei voi olla muuta kuin ilonpilaaja. Tämä rooli on kuitenkin joskus otettava, sillä kaikki meitä liikuttavat kertomukset eivät ole hyvää tarkoittavia, ja hyvää tarkoittavatkin kertomukset voivat sumentaa suhteellisuudentajuamme ja valikoida huomiomme kohteeksi hyvin sattumanvaraisia asioita. Kertomus elää yksityiskohdista, jotka rakentavat tarinamaailmaa. Nämä yksityiskohdat eivät kuitenkaan ole systemaattisesti kerättyä dataa – kuten vaikkapa oikeusjuttua varten koottu todistusaineisto – vaan kokevan yksilön näkökulmasta valikoituja.

Monet yhteiskunnalliset ja ympäristölliset ongelmat eivät taivu kulttuurimme tarjoilemiin kääntymys- ja sankaritarinoiden muotteihin, koska niiden mittasuhteet ylittävät yksilöllisen kokijan perspektiivin. Ilmastonmuutos tulisi pysäyttää jo paljon ennen kuin koemme sen omakohtaisesti nahoissamme. Itkettävän tarinan synnyttämä solidaarisuuskampanja voi tarjota vähävaraisille lapsille päivän Linnanmäellä, mutta samalla se voi suunnata huomiotamme pois köyhyyden monimutkaisista, tarinoiden ulottumattomissa olevista syistä.

Eli #varokertomusta!

Maria Mäkelä

Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hän johtaa monitieteistä kertomuksen tutkimuksen keskus Narrarea ja Koneen Säätiön rahoittamaa projektia Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia.

Topelius ja anti-Midas: Urheilupersoona Aleksi Valavuori ja tarinallistamisen houkutus, osa 1

“Aleksi Valavuori @Valavuori

Born & raised in Finland, exploring the world. TV Host, Sports Agent, Gambler. Fall seven times, stand up eight.” (Twitter-profiilin lisätiedot, noudettu 14.3.2017.)

Aleksi Valavuori on eräs aikamme näkyvimpiä urheilupersoonia: Valavuori on ehtinyt mukaan niin viihde- ja urheilumaailmaan kuin liike-elämäänkin, ja hän on toiminut Korisliiga-joukkueiden Espoon Honka, Torpan Pojat ja Loimaa Bisons johtotehtävissä ja niin sanottuna monitoimimiehenä. Valavuori on intohimoinen vedonlyöjä ja tunnettu monen monituisista projekteistaan, joista kenties menestynein on NBA-tähti Dennis Rodmanin tuottaminen Suomeen: ulkopelillisistä sekoiluistaan tunnettu Dennis Rodman keräsi ToPo:n peliin Korisliigan katsojaennätyksen, eli yli 7000 katsojaa, jotka tulivat katsomaan Valavuoren tarjoilemaa tarinaa – ehkä joku peliäkin.

                    Viimeisimmät Valavuoren edesottamukset ovat olleet Espoo United koripallojoukkueen managerina toimiminen ja venezuelalaisen hiihtäjän Adrian Solanon tuominen kilpailemaan Lahden hiihdon MM-kisoihin. Pesti Espoo Unitedin kanssa päättyi törkeisiin, mutta ei urheilumaailmassa kovin yllättäviin homokommentteihin, joita käsittelen toisella kertaa, mutta Adrian Solano päätyi ladulle sivakoimaan. Valavuoren tämänkertainen projekti synnytti kuitenkin vastustusta, epäilystä ja ylipäätään paskamyrskyn. Pohditaan hetki miksi.

”Kaksi päivää Adrian Solana -tarinaa takana. Veikkaan, että moni tulee vielä entistäkin onnellisemmaksi tarinan edetessä. #Lahti2017” (Twiitti, @Valavuori, 22.2.2017.)

Aleksi Valavuori ei ole niinkään uuden ajan seikkailijahahmo, vaan hän on aikamme Topelius, tarinoitsija ja satusetä – ehkä hieman köyhän miehen versio, mutta jaetulla kädellä pelataan. Valavuoren menestys etenkin urheilumaailmassa pohjaa hänen taitavaan tapaansa rakentaa kertomuksia ja ruokkia sekä uteliaisuutta että fantasioita. Pian 70 000 (huom. julkaistuksi jäänyttä) twiittiä kirjoittanut Valavuori rakentaa pilvilinnansa usein tonteille, joille on kysyntää – mutta katsokaa, hän rakentaakin pomppulinnaa ja kutsuu meidät kaikki leikkimään! Valavuori pelaa unelmilla ja mikäpä muu olisi suurempaa valuuttaa urheilumaailmassa kuin unelmat. Dennis Rodman on itsessään tarina, joka houkuttelee uteliaisuudesta ahtautumaan jäähalliin. Mutta viranomaisten kiusaama hiihtokisojen venezuelalainen underdog Adrian Solano on unelma, jota Valavuori voi muovailla ja jonka kyytiin hän voi hypätä.

                    Valavuori punoi Solanon tarinaksi, jossa vaikeuksien kautta hiihdettiin voittoon – tai siis ensin keskeytykseen ja sitten kilpailun viimeiseksi horjahdellen tavalla, joka lienee palanut ikuisiksi ajoiksi jokaisen hiihtoa seuraavan muistiin. Mutta tarina on tärkein, ei lopputulos. Valavuori korosti ja muovasi voimakkaasti laveeraten Solanon tarinallisuutta, rags-to-riches -elementtejä ja toimipa hän myös kaikkitietävänä kertojanakin Twitterin välityksellä, toppuutellen epäilijöitä ja hallinnoiden kertomustaan:

”Kannattaa odottaa tarinan jatkoa. Voi tulla vielä erikoisia käänteitä. Tarina on kesken.” (Twiitti, @Valavuori 23.2.2017.)

Tarina oli kesken ja sen piti päättyä Valavuoren järjestämien rahankeräysten myötä jaettuihin urheilustipendeihin. ”Adrian Solano -tarina” ei päättynyt kuitenkaan toivotulla tavalla hyväntekeväisyyshurmokseen, vaan epäilyksiin vilpistä, korruptiosta ja epärehellisyydestä. Valavuoren rahankeräysmetodit herättivät kummastusta, Solanoa epäiltiin milloin huijariksi ja milloin militantiksi, nähtäväksi vaadittiin kuitteja, eikä Valavuoren tarina löytänyt maaliaan. Vain harva osti Valavuoren nimellisesti hyväntekeväisyyteen tähdänneen projektin: skandaaleissa ryvettyneen Valavuoren epäiltiin tarttuneen tilaisuuteen kiillottaa kilpeään ja enemmän tai vähemmän loisia tässä iloisessa Adrian Solano -tarinassa, (lumi)pestä omat synnit pois filantrooppisessa tunnemyrskyssä.

                    Mutta kaiketi jonain päivänä kaikki taivaanrannat ovat maalatut ja jokainen potentiaalinen susi on huudettu, eikä Valavuoren tarina toiminut, vaikka hän yritti sitä toistella (ja kaivoi lopulta kuititkin esiin):

”Ohessa koko Adrian Solano -tarina, faktoilla. Toivottavasti tämä tavoittaa mahdollisimman monet. https://www.hikipanta.com/blogi/viisi-paivaa-adrian-solanon-tarina/ … #Lahti2017” (Twiitti, @Valavuori 26.2.2017.)

Aleksi Valavuori herättää tunteita: näkyvä ei korreloi välttämättä menestyneen kanssa, ja yksilön menestys taas voi muodostua laajemman skaalan fiaskoista. Aleksi Valavuorta kutsutaan usein lempinimellä ”Doer”, ja hän on miljoonan projektin mies. Ehkä hiukan kiusallisesti moni projekteista on jäänyt puolitiehen tai muutoin lopulta lässähtänyt: ei tullut luvattua poliittista Pelaajapuoluetta; ei tullut myöskään räppäri Eminem esiintymään Suomeen; ei perustettu Rion Urheilutallia, jonka piti mahdollistaa neljälle urheilijalle harjoittelu täysammattilaisena; eikä ollut Valavuori myöskään Jarkko Niemisen manageri, vaikka Jarkko Niemisen Twitter-tili jostain mystisestä syystä näin väitti. Ehkä hieman epäreilusti on myös nostettu esiin, että konkurssit ja muut vaikeudet tuntuvat seuraavan joukkueita, joiden toiminnassa Valavuori on häärännyt. Valavuoren twitter-slogan, japanilainen sanonta seitsemästi kaatumisesta ja kahdeksasti nousemisesta, on varsin kuvaava ja kaiketi ainakin osittain tahattomasti huvittava: projektin toisensa perään kaatuessa tämä mies jatkaa eteenpäin uusiin haasteisiin, uusiin tarinoihin, sillä niillä on todella merkitystä.

                    Valavuori on mainio tarinankertoja: hän konstruoi mahdollisia todellisuuksia ja hyödyntää urheilumaailman unelmannälkää. Valavuori on kuitenkin tullut pisteeseen, jossa hän on uuvuttanut maineensa tarinankertojana. ”Adrian Solano -tarinan” kertoja tunnetaan verrattain epäluotettavana, joten epäilykset ovat luonnollisia. Pilvi- ja pomppulinnat purettiin päivän jälkeen ja taivaanrannat tuppaavat olemaan suojeltuja töhertelijöiltä. Valavuori tunnetaan totta tosiaan monella nimellä, ja hänen oma tarinansa on yhä kytkeytyneempi kertomuksiin: Valavuori on nykyään pilkkanimeltään AntiMidas, jonka kosketus on kaikkea muuta kuin kuningas Midaan myyttinen kultainen kosketus.

                    Mutta aina meillä on se seuraava tarina ja jonkun täytyy myydä se. Minä odotan Valavuoren seuraavaa kertomusta innolla.

“I won a skiing competition when I was 9 years old. Or maybe I was second.” (Aleksi Valavuoren LinkedIn-profiilista, noudettu 14.3.2017.)

Matias Nurminen, apurahatutkija, Kertomuksen Vaarat -projekti