Päivitysten parhaat: Turvapaikkapolitiikkaa voi kritisoida tarinoimatta

#migri #maahanmuutto #yleisövihje

Tarinat välineellistyvät myös turvapaikkapolitiikassa ja turvapaikanhakijoita käsittelevässä journalismissa – joko kertojien tai lukijoiden käytössä. Yle on ansiokkaasti jäljittänyt kotimaahan palautettujen turvapaikanhakijoiden kohtaloita ja viimeisimmällä jutullaan Bagdadissa ammutusta Alista nostanut uudestaan keskusteluun erityisesti Migrin Irak-päätösten jyrkkyyden ja halla-aholaista maahanmuuttopolitiikkaa vetävän hallituksen vastuun perustuslain ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, ja myös vertailussa muihin varakkaisiin Euroopan maihin.

Nyt eletään aikaa, jolloin monen irakilaisen valitusprosessit alkavat päättyä. Kertomuksen vaarat kiittää Yleä sinnikkäästä jäljitystyöstä. Yle pitää jatkuvasti ilmestyvillä raporteillaan esillä tärkeätä kritiikkiä, joka muuten voisi jäädä somehuomioaaltojen satunnaisuuksien armoille. Äärioikeistolaiset äänet saavat jokaisesta jutusta tietenkin bensaa liekkeihinsä, ja syytökset Ylen “suvakkipropagandasta” kiihtyvät. Sen tärkeämpää on jatkaa – mitä tiiviimmin Irakin turavallisuustilannetta seurataan, sen vähemmän on vaaraa yksittäiseen tarinaan ripustautumisesta.

Eli #approvedbykertomuksenvaarat!

***

Puhe “yksittäistapauksista” kytkeytyy kuitenkin monimutkaisesti ja ongelmallisestikin kokemustarinoihin, joita sosiaalinen media suosii. Yksittäistapauksiin voi reagoida tunteella, mutta niillä ei tarvitse olla poliittisia seurauksia, jos poliittinen toimija ei niin halua. Aamulehden uutinen Ylen jutusta korostaa sisäministerin tunnereaktiota:

“Sisäministerinä aloittanut Kai Mykkänen (kok.) sanoo pitävänsä Suomesta palautetun ja Irakissa surmatun turvapaikanhakijan kohtaloa surullisena ja traagisena.

Mykkänen ei ota kantaa siihen, onko käännytyspäätöksessä tehty virhe. Hän sanoo, ettei yksittäistapauksen arvioiminen ole poliitikon asia tai mielipidekysymys.”

Ajallemme tyypillisesti yksilön tunnereaktio on otsikkoon nouseva uutinen, ei päätöksiä tekevän viraston tai niistä lopulta vastaavan maan hallituksen linjanveto.

***

Toinen ongelma turvapaikanhakijoiden kokemuskertomusten kohdalla on monista päivityksistämme tutut “ansaitsevan köyhän” ja viktoriaanisen hyväntekijyyden kulttuuriset tarinamallit. Viimeisin esimerkki on eilen 13.2. ilmestynyt Aamulehden juttu hienosti suomalaisessa koulussa menestyneestä eli ihanteellisesti kotoutuneesta Hasan Khademista, ja tämän tapauksen osalta sain luvan siteerata Sirkku Varjosen Facebook-päivitystä:

“Tätä uutista jaetaan paljon. Toivon Hasanille kaikkea hyvää. Samalla haluan huomauttaa, että turvapaikkoja ei myönnetä sen perusteella, miten lahjakas, ahkera, nöyrä tai mukava ihminen on ja hyvä niin.

Suomen maahanmuuttopolitiikkaa sopii kritisoida monelta kantilta. Väki vanhenee ja osaajia tarvitaan. Voidaan myös syystä kyseenalaistaa nykyinen turvapaikkapolitiikka ja kysyä, onko oikein palauttaa tällä hetkellä ketään Afganistaniin tai Irakiin. Myös nykyisen hallituksen aikana kiristetty politiikka vaarantaa turvapaikanhakijoiden oikeusturvan ja perheenyhdistäminen tehty lähes mahdottomaksi ja se on suuri ihmisoikeusongelma. Voidaan myös puhua siitä, pitäisikö Suomeen voida muuttaa tai jäädä helpommin muista syistä kuin kansainvälisen suojelun perusteella.

Mutta edelleen: kun puhutaan turvapaikka-asioista, ei pitäisi puhua kenenkään koulumenestyksestä tai muista ansioista, vaan siitä, minkälaiset elinolosuhteet olemme valmiita hyväksymään kanssaihmisillemme ja miksi. Turvassa elämisen oikeutta ei ansaita koulumenestyksellä. Sen ei pitäisi olla mikään itse ansaittava oikeus ylipäätään.”

Eli #varokertomusta!

***

Ansaitaanko turvapaikka siis oikeanlaisella tarinalla? Monet asiaa tuntevat ovat meille huomauttaneet, että näin on asian laita myös Migrin turvapaikkahaastatteluissa: “What’s your story?” Oikeanlainen tarina edellyttää usein jo toteutunutta väkivaltaa hakijaa itseään kohtaan, ei riitä että perheenjäsenet ovat menehtyneet poliittisessa terrorissa. Tämä johtaa myös siihen, että haastateltavat alkavat sepittää oikenlaisia tarinoita. Mutta miten kertoa samastuttavaa tarinaa yhteiskunnasta, jonka yleistä vaarallisuutta, epävakautta ja arvaamattomuutta ei suomalainen voi edes kuvitella? Turvapaikanhakuprosessien tarinariippuvuuteen liittyy monipuolisia ja huomattavia riskejä. Siksi muutoksen tulisi lähteä hallitustasolta eikä olla riippuvainen yksilökeskeisestä kohtaamisen etiikasta.

Omassa tiedekunnassamme oli eilen keskustelutilaisuus “Kuinka media puhuu pakolaisuudesta” jonne en pääsyt, onko kellään tuoda sieltä näkökulmia tähän?

Rakkaudentäyteistä ystävänpäivää kaikille!

– MM

Alkuperäisen päivityksen ja sen keräämät kommentit (14.2.2018) löydät täältä.

---

Päivitysten parhaat -sarja nostaa esiin päivitysten suoranaista klassikkoaineistoa helposti selattavassa ja löydettävässä muodossa. Päivitysten parhaita julkaistaan hiljaisempina aikoina, kun tutkimustyöltä ei riitä aikaa some-analyyseihin, sekä Kertomuksen vaarojen tauoilla.

Advertisement

Päivitysten parhaat: Aziz Ansari, horjuva kerronta ja sotkuinen etiikka

#yleisövihje #varokertomusta #metoo

Kertomuksen vaaroja on hiillostettu monesta suunnasta #metoo-kampanjasta: eikö tässä nyt juuri yhteiskunnallista keskustelua dominoi yksilötarinat, joiden todenperäisyyttä on vaikea varmistaa ja joiden perusteella tehdään edustuksellisia ja normatiivisia päätelmiä? Humanistin perusvastaus kuuluu: kyllä ja ei.

Kertomuksen vaarojen näkökulmasta kampanjassa on ollut mahtavaa sen anonymisoiva, valtava massa. Valta ei ole yksittäisellä tarinalla, vaan päinvastoin, rakenteellisia muutoksia kohti on liikuttu juuri siksi, että edustuksellisuus ei perustu yksilöllisen kokemuksen jaettavuuteen vaan kollektiiviseen solidaarisuusliikkeeseen, joka ei ole riippuvainen yksittäisestä tarinasta ja sen todenperäisyydestä. Tarinoiden kirjo on tarjonnut mahdollisuuden neuvotella siitä, missä menee seksuaalisen ahdistelun ja muuten seksistisen käytöksen raja. Samalla monet journalistiset toimijat ovat nuoralla tanssien onnistuneet olemaan levittämättä vahvistamattomia huhuja yksittäisistä ahdistelijoista.

Tarinalogiikan kannalta homma alkaa mennä pieleen siinä vaiheessa, kun sorrutaan antamaan viraalille eksemplumille valta: yksittäistä tarinaa aletaan lukea edustuksellisena, ja sen pohjalta aletaan normittaa sukupuolittunutta kanssakäymistä – ja samalla todetaan, että oli tarina totta tai ei, näin nämä asiat koetaan. Juuri tällainen tarinalogiikka antaa helpon aseen #metoo-kampanjaa vähätteleville, joiden mielestä on ”menty liian pitkälle”.

Siinä vaiheessa, kun jämähdetään ruotimaan kahden yksilön välistä seksuaalista kanssakäymistä kuvitellussa skenaariossa, vahva moraalinen kanta tasa-arvoisuudesta ja ruumiillisesta itsemääräämisoikeudesta hajoaa helposti vaivaannuttavaksi tinkaamiseksi yksityiskohdista. Eli viraalille eksemplumille tyypillisesti rakenteellinen kysymys typistyy jonkinlaiseksi kohtaamisen etiikaksi, jossa on aina monta näkökulmaa ja paljon tulkinnan ja erehdyksen varaa. Juuri kertomusten paljous, ja useat kertomukset samasta ahdistelijasta, ovat #metoo-kampanjassa nostaneet aiheen käsittelyn tällaisen tinkaamisen yläpuolelle.

***

Saimme toimittaja Aurora Rämöltä ilmiannon muutaman päivän takaisesta Babe-sivuston julkkispaljastusjutusta, josta tuli hetkessä #metoo-kampanjan uusi viraali eksemplum – ja backlashin uusin ase.

Rämön saate:

”Vertaistyttösivusto babe.net julkaisi muutama päivä sitten kertomuksen, jossa nimimerkki ”Grace” kävi epäonnistuneilla treffeillä näyttelijä-koomikko Aziz Ansarin kanssa.

”Grace” oli innoissaan, kunnes Ansari alkoi käyttäytyä tavalla, jonka ”Grace” koki epämiellyttäväksi. Seksihässäkkä kuvaillaan yksityiskohtaisesti. ”Grace” vertaa kokemusta siihen, että olisi ollut tekemisissä kiimaisen 18-vuotiaan kanssa.

Artikkeli perustellaan sillä, että tosiasiassa Ansari on 34-vuotias. Hänen olisi pitänyt ymmärtää deittailun non-verbaalisia nyansseja ilmeisesti jo siitä syystä, että on kirjoittanut kirjan.

Juttu on vähän kuin todeksi muuttunut moralisoiva Cat Person -novelli. Se perustuu yhden ihmisen kokemukseen, eikä sisällä (jostain syystä nimeltä mainitun) Ansarin kommentteja. (Ansari tiedotti myöhemmin kohtaamisen olleen hänen mielestään täysin suostumuksellinen.)

Vaikka babe.netin tuotosta ei pitäisi journalistisena, sitä on siteerattu laajasti mediassa. Juttu on herättänyt paljon kritiikkiä, mutta ainakin The Atlantic, Vox ja Guardian ovat analysoineet sen olevan tärkeä tarina siitä, miten häirinnän ei tarvitse olla häirintää ollakseen, no, häirintää.

Yksikään mainituista medioista olisi tuskin julkaissut ”Gracen” tarinaa sellaisenaan, mutta ne puolustavat julkaisua sen hyvän tarkoituksen takia. Näin vältetään oma journalistiseettinen moka, mutta ollaan silti kulttuurimuutoksen puolella.”

***

Kuten Rämö ja Guardianiin kirjoittanut Jill Filipovic huomauttavat, tarinan ja sen kierrättämislogiikan samankaltaisuus Kristen Roupenianin ”Cat Person” -novellin kanssa on ilmeinen. Aiemmin FB-sivullamme esitimme, The New Yorkerissa ilmestynyt novelli on todella epäonnistunut valinta #metoo-eksemplumiksi, koska se perustuu modernistiseen, yksilön subjektiivista erehtyväisyyttä korostavaan novelliperinteeseen.

Miksi Baben juttukin, vaikka sen kärkenä on oletetun kaksinaismoralismin esiin tuova julkkispaljastus, alkaa kuin novelli, suoraan päähenkilön sisäisestä näkökulmasta? ”She approached him because she recognized his camera flash — Aziz Ansari was taking pictures at the 2017 Emmy Awards after-party with a film camera, not a digital one.” Raportti, jonka aineistona on ”Gracen” ja tämän kaverien haastatteluja ja Gracen tekstiviestit Ansarin kanssa, on ihmeellinen sekamelska huonon novellin ja vakuuttelevan paljastusjutun aineksia.

Jutun kirjoittaja puolestaan rakentaa itsestään solidaarista kanssasiskoa omituisin väliintuloin:

”Before meeting Ansari, Grace told friends and coworkers about the date and consulted her go-to group chat about what she should wear to fit the “cocktail chic” dress-code he gave her. She settled on “a tank-top dress and jeans.” She showed me a picture, it was a good outfit.”

Kerronnan tekniikoiden horjuminen ei tee jutusta ainoastaan epäluotettavan oloista, vaan myös sotkee eettistä näkökulmaa kahden henkilön väliseen tilanteeseen. Kun tämä yhdistetään julkisuuden henkilön häpäisemiseen graafisen tarkalla kuvauksella Ansarin surkeasta ja painostavasta esileikistä, voidaan kyllä saman tien päätellä, millainen onnenpotku tämän jutun leviäminen on #metoo-kriitikoille, jotka tivaavat esimerkiksi sitä, onko huono seksikin nykyään seksuaalista ahdistelua. Samalla tulee monelle varmasti mieleen, että yritetäänkö tässä ratsastaa ”Cat Person” -novellin suosiolla – jutun samastuttavuuttahan on perusteltu sillä, että “juuri noin ällöttävältä” epäonnistunut ja vastentahtoinen treffiseksi tuntuu.

Ruumiillisuus ja kehollinen samastuttavuus ovat avaimia tarinalliseen kokemuksellisuuteen ja sen jakamiseen. Mutta missä menevät solidaarisuuden, samastuttavuuden, jaettavuuden ja Markiisi de Saden väliset rajat? Siteeraan esipuhetta teoksesta Justine, eli Hyveellisen neidon kovat kokemukset (Justine, ou Les Malheurs de la vertu, 1791):

”[…] lyhyesti sanoen käyttää julkeimpia kohtauksia, erikoisimpia tilanteita, kauhistavimpia periaatteita, voimakkaimpia siveltimenvetoja vain siksi että tällä kaikella luotaisiin eräs jaloimmista moraalin oppitunneista, mitä ihminen on koskaan saanut. Myönnettäköön, että se merkitsee maaliin pyrkimistä tähän saakka melko harvoin kuljettua tietä käyttäen.”

”[…] hasarder en un mot les peintures les plus hardies, les situations les plus extraordinaires, les maximes les plus effrayantes, les coups de pinceau les plus énergiques, dans la seule vue d’obtenir de tout celà l’une des plus sublimes leçons de morale que l’homme ait encore reçue; c’était on en conviendra, parvenir au but par une route peu frayée jusqu’à présent.”

– MM

Lue alkuperäinen (19.1.2018) päivitys täällä.

Tapausta käsitelty myös Kertomuksen vaarojen ollessa Suomen Kuvalehden haastateltavana (2.2.2018).

---

Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!

Päivitysten parhaat: Lähiökertomuksii, kokemusasiantuntijat ja edustavuus

#varokertomusta #yleisövihje #edustavuus

Sosiaalisessa mediassa ihmeteltiin tammikuun lopulla Ylen toimittajan Kai Jaskarin eri helsinkiläisiin kaupunginosaryhmiin lähettämää pyyntöä, jossa etsittiin haastateltavaa, joka olisi vaihtanut asuinaluetta siksi, että alueella on liikaa sosiaalisia ongelmia tai koska alueella ja sen kouluissa on liikaa maahanmuuttajia. Pyyntö liittyi Jaskarin tekeillä olevaan juttuun, johon hän sai sytykkeen Helsingin kaupungin ja Helsingin yliopiston tekemästä tutkimuksesta asuinalueen vaihdon syistä. Tätä tosin ei alkuperäisessä viestissä mainittu, joten Jaskarin kysymyksenasettelu kieltämättä näytti tarkoitushakuiselta.

Tämän viikon lopulla varsinainen juttu julkaistiin, mutta julkaistiin myös Jaskarin kirjoitus siitä, että nyt hän on yksille “punavihermädättäjä” ja toisille “hc rasse” eli rasisti. Tämän päivän Helsingin Sanomissa Annamari Sipilä vielä tuikkasi oman lisäyksensä kysymällä “Jos yleisradioyhtiön toimittaja ei saa kysyä asiallisia maahanmuutosta, niin kuka sitten saa?”

No kyllähän Jaskari kysyi ja teki juttunsa (sitä, sen taustalla ollutta tutkimusta sekä tätä “enää ei saa edes” -jatkokeskustelua on kriittisesti ruodittu muun muassa näissä blogikirjoituksissa [blogikirjoituksia ei valitettavasti enää löydy].

Mutta nyt varsinaiseen juttuun ja sitä elävöittäviin ja täydentäviin (tai toisaalta: jutun olemassaolon perusteleviin) kokemusasiantuntijahaastatteluihin!

Olemme paljon keskustelleet Kertomuksen vaaroissa kokemusasiantuntijoiden todistusvoiman varaan viritellyn journalismin edustavuudesta (tässä meillä on ollut hyvänä keskustelukumppanina toimittaja Anu Silfverberg). Jaskari on löytänyt toiseksi haastateltavakseen Dmitri Vorobievin, joka suoraan sanoo häntä häirinneen metroaseman sisäänkäynnin edessä pyörivät “värikkäät nuorisoporukat”. Kuitenkin enimmät jutussa kuvatut järjestyshäiriöt liittyvät yhtä lailla “kantasuomalaisten” aiheuttamiin vaara- ja häiriötilanteisiin eikä jutussa kuvattu meno kuulosta juuri sen hurjemmalta kuin asuinalueena jo melko gentrifioituneessa Sörnäisissä.

Koska juttua kuitenkin on tehty “monikulttuurisuuden tuomat jännitteet” edellä, esiintyy rodullistamista jopa erikoisissa kohdin, kuten toisen haastatellun Tiina Salon kertomuksessa siitä, mikä yksittäinen asia Kontulassa asumisesta tulisi (negatiivisesti) mieleen:

“Lapseni kurdiystävä oli meillä kylässä. Kun tämä halusi lähteä kotiin, emme saaneet ovea jostain syystä auki. Oven eteen oli sammunut isokokoinen mies, emmekä saaneet kolmeen pekkaan työnnettyä häntä edestä pois.”

Miksi tässä yhteydessä lapsen ystävän kurdius on kertomiskynnyksen ylittävä yksityiskohta, jää hämäräksi.

Kontula on Jakomäen ohella kliseinen valinta, kun haetaan jotain raffia helsinkiläislähiötä. Kuitenkin itäisen kantakaupungin gentrifikoituessa vuokratasoltaan saavuttamattomiin Kontula on hyvä veikkaus seuraavaksi Kallioksi – siellä on jo trendijäätelötehdas ja elektronisen musiikin festivaali.

Tämän on selvästi nuuhkaissut myös jutussa haastateltu Vorobiev, joka edelleen saa hyvän tuoton kontulalaisasunnostaan vaikka itse on muuttanut alueelta pois.

Jaskarin jutun lopussa muistetaankin mainita, että tausta-aineistona toimineen tutkimuksen mukaan kaikesta huolimatta yli 60% vastanneista alueenvaihtajista oli valmis luonnehtimaan entistä asuinaluettaan lohdullisilla sanoilla “Se oli ihan hyvä”.

“Se oli ihan hyvä” on kuin perinteinen suomalainen asumisen standardi pähkinänkuoressa. Sen nostaminen kärkeen ei ilmeisesti kuitenkaan tuota raflaavaa journalismia ja klikkauksia.

-TR

Alkuperäisen päivityksen (11.2.2018) luet täältä.

---

Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!

#huussilukemisto: Mikon kulissi sortui, ja niin myös journalistiset pyrkimykset

#narratiivinenjournalismi #mallitarinat

Saimme Saara Harjulta yleisövihjeen HS:n Elämä ja hyvinvointi -osastossa 24.1. julkaistusta artikkelista, joka kertoo “Mikon” tarinan ja edustanee siten narratiivista journalismia. Teksti on maksumuurin takana, joten jotta ollaan kaikki samalla viivalla, analysoin poikkeuksellisesti vain otsikkoa, ingressiä ja kolmea ensimmäistä virkettä tietämättä, miten teksti jatkuu.

OTSIKKO

”Mikolla oli kaunis perhe, upea ura, iso talo ja paha olo – Oli tylyä herätä tajuamaan, että koko elämä oli rakennettu kulissiavioliiton ympärille”

Otsikon tehtävänä on kertoa jutun tärkein asia. Usein se on uusi tieto, kuten sana ”uutinen” vihjaa. Pikainen vilkaisu otsikkoon paljastaa, ettei juttu sisällä uutta tietoa eikä esitä väitteitä. No mikä sitten on se jutun tärkein asia? Kertomus. Tarina on uutinen, kuten Kertomuksen vaarat on todennut. Otsikko sisältää koko tarinan pienoiskoossa:

Ensin taustoitus: päähenkilö Mikko, kaunis perhe, upea ura, iso talo.
Sitten ongelma, joka käynnistää tapahtumaketjun: paha olo.
Lopuksi kertomuksen huipentuma: äkillinen oivallus että elämä on kulissia.
Ja tapahtuneen tunnepitoinen arviointi: ”oli tylyä herätä tajuamaan”.

Jutun sisältö on siis päähenkilön kokemuksen ja tunteiden tarkempi kuvailu. Miksi sanomalehden lukijoita kiinnostaisivat jonkun satunnaisen Mikon tuntemukset? Ja miksi koko kertomus on nykyisin pakko kertoa jo otsikossa? Annetut taustatiedot kaunis perhe, upea ura ja iso talo ovat umpikliseisiä ja epäspesifejä menestyksen merkkejä. Niissä ei ole mitään yksilöllistä. Otsikkoa voi tulkita kahdella tavalla:

1. Vakiintuneiden konventioiden mukaisesti otsikossa puhuu toimittaja, ei haastateltava. Toisin sanoen tämä olisi toimittajan neutraali tulkinta Mikon tarinan alkutilanteesta. Onpas kliseisesti kirjoittava toimittaja, tekee mieli paheksua.

2. Mutta litaniassa onkin ilmiselvä ironinen sivuääni! Harvapa rohkenee suoraan sanoa: ”Minulla on kaunis perhe, upea ura ja iso talo!” Moinen itsekehu ylittää sopivaisuusnormit muuallakin kuin meillä Hämeessä. Otsikon alkuosakin on siis ”Mikon” järisyttävän oivalluksen ja nykyhetken arvojen sävyttämä: hän esittää menneen onnellisen elämänsä kliseenä.

Haastateltavan ironisen äänen kulkeutuminen toimittajan kieleen otsikossa on ongelmallista. Nyrkkisääntö on, että asiatekstissä vapaata epäsuoraa esitystä eli eläytymisesitystä tulisi käyttää varoen, koska lukijan on tiedettävä, mikä on henkilön sanomaa ja mikä kirjoittajan tulkintaa. Tässä jutussa tullaan menneeksi henkilön näkökulmaan otsikosta lähtien.

Miksi muuten suhtaudun ”Mikkoon” niin kyynisesti, että laitoin nimen lainausmerkkeihin?

INGRESSI

”’Takerruin rahaan, uraan, tavaroihin ja tiettyyn elämäntyyliin, koska ajattelin niiden tuovan arvostusta ja onnea. Se oli niin kovaa rallia, etten ehtinyt miettiä, mitä elämältä oikeasti haluan’, sanoo kulissielämää viettänyt Mikko.”

Jos oli kaunis perhe ja iso talo klisee, niin tämä lausunto ei vie juurikaan omaleimaisempaan suuntaan. ”Mikko” on päätynyt samaan oivallukseen kuin tuhannet downshiftaajat ja ex-yritysjohtaja-hyvinvointiyrittäjät. Tyyli on suoraan elämäntaito-oppaasta. Otsikon kliseiden lukijassa herättämä epäluulo heijastuu tähänkin lausuntoon, jota haastateltava ei tarkoita ironiseksi. Se oli hänelle aito oivallus. ”Takerruin rahaan, uraan, tavaroihin….koska ajattelin niiden tuovan arvostusta ja onnea” on kuitenkin niin kulunut ajatus ja ilmaisu ja liikkuu niin yleisellä tasolla, että se tuntuu päälle liimatulta ja epäaidolta. Syntyy vaikutelma, että haastateltava kertoo nyt sitä tarinaa, mitä olettaa toimittajan ja lukijoiden haluavan kuulla – mikä sopiikin erinomaisesti kulissielämään taipuvaisen ihmisen pirtaan! Onko teksti sittenkin nerokas ja hienostuneella rakenteellisella tavalla itserefleksiivinen?

Oravanpyörästä irtautuminen näyttäytyy tässä ilmeisen hyväksyttynä ja tavoiteltavana (elämän-)tarinana, mikä on tehokkuuspuheen dominoimassa julkisessa keskustelussa toiveita herättävää. Pakko lisätä kyynisesti, että kun joku sanoo meille täsmälleen ne sanat, jotka haluamme kuulla, hän haluaa meiltä jotakin. Esimerkiksi rahaa.

Unohdetaan esteettis-muodollinen analyysi hetkeksi ja mietitään asioita ”Mikon” kannalta. Se, että ”kulttuurisessa tarinavarannossa” on tarjolla valaistumiskertomus eli mallitarina, jossa ulkoiset menestyksen merkit hylkäämällä löydetään aidompi elämä, on Mikolle ihmisenä mahdollisuus (ks. Vilma Hänninen: Sisäinen tarina, elämä ja muutos). Kun polku on kerran tallattu, se tulee mahdolliseksi muillekin. Ensimmäisenä Mikko ei säntäisi umpihankeen.

Toisekseen elämäntaito-oppaat ovat sanoineen ja ajatuksineen symbolinen resurssi, jonka avulla hän pystyy järjestämään omaa ehkä käsittämätöntäkin kokemustaan ja kertomaan siitä muille. Symbolisten resurssien olemassaolo on erinomainen asia, ja tässä suhteessa yhtä toimiva voi olla niin self-help, Suomi-iskelmä, kauhuelokuva kuin Rouva Bovary, joskaan en voi suositella viimeksi mainittua. Kukaan kertomuspoliisi tai muodon tarkastaja, kuten me kertomusvaaralaiset itseemme viittaamme, ei tule sinulle sanomaan, että jätkähän on klisee. Symboliset resurssit auttavat rajaamaan kokemuksen virrasta tiettyjä kohtia, tunnistamaan ja nimeämään ne joksikin (”minähän olen rakastunut”) ja löytämään erilaisia reittejä eteenpäin.

Mutta teksti on eri asia kuin elämä. Tässä on jutun kolme ensimmäistä virkettä:

”Häät olivat täydelliset. 120 vierasta todisti, kun Mikko pujotti timanttisormuksen tyttöystävänsä sormeen. Kirkon ulkopuolella heitettiin riisiä ja naurettiin.”

Edelleen jatketaan ”Mikon” näkökulmassa. Toimittaja ei väitä häitä täydellisiksi vaan eläytyy Mikon näkökulmaan, ja Mikko puolestaan eläytyy häiden aikaiseen minäänsä, jolle täydelliset häät ovat tärkeä asia. Toimittajalta tulee tyyli, tämä lyhyesti toteava 2-3 sanan aloituslause. Olemme tottuneet siihen narratiivisissa henkilöjutuissa, joissa pyritään kiivaasti henkilön nahkoihin. Valitettavasti toimittajat menevät aina saman ihmisen nahkoihin, kun he kuvaavat yleispäteviksi oletettuja kokemuksia sentimentaalisin sanankääntein. Kuvaelma voisi olla mistä tahansa näyttävistä häistä.

Narratiivisuuteen sitoutuminen tarkoittaa sitoutumista kertomusmuodon konkreettiseen yksityiskohtaisuuteen. Virkkeet esittävät häistä tiivistelmän, ja tiivistelmä ei ole kertomus siinä mielessä, että se välittäisi kokemuksen rytmisen etenemisen. ”Kirkon ulkopuolella heitettiin riisiä ja naurettiin” on passiivimuodon ja ajallisen epämääräisyyden vuoksi hyvin kaukana kertomuksesta. ”Mikon” häät ovat niin geneeriset – kuin suoraan romanttisen viihteen kulisseista – että herää kysymys, onko häntä olemassakaan. Sama kysymys on herännyt muillekin artikkelin lukijoille.

HS:n jutulla ei voi olla uutisarvoa, koska sen kuvaamilla tapahtumilla ei ole yleistä merkitystä eikä päähenkilö liene kukaan kaikkien tuntema vallankäyttäjä tai mielipidevaikuttaja. Juttua ei siis kerrota faktojen takia, vaikka siinä mainitut seikat olisivatkin faktoja. Jos toimittaja tapailee kaunokirjallisuuden sävyjä ja tekee päähenkilöstä suorastaan fiktiivisen ”Mikon”, jonka pään sisälle mennään rohkeasti heti otsikosta ja ensi virkkeestä lähtien (tämä mahdollisuus erottaa fiktion ei-fiktiosta), tekstiä on arvioitava kaunokirjallisuutena eli esteettisin kriteerein. Esikoisromaanina teksti ei luultavasti ylittäisi julkaisukynnystä.

P.S. Miten ”Mikko” muutti elämänsä suuntaa tylyn herätyksensä jälkeen? Jos Kertomuksen vaarojen aiemmin esille tuomista kertomustyypeistä voi päätellä jotakin, hänestä tuli hyvinvointivalmentaja. – L.K.

Alkuperäisen päivityksen (26.1.2018) ja sitä seuranneen keskustelun pääset lukemaan täältä.

Lisää narratiivisen journalismin vaaranpaikoista myös tässä #huussilukemisto’n osana ilmestyneessä päivitysnostossa.

---

Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!

#huussilukemisto: Journalisti – oletko aina käyttänyt tarinallisuutta väärin? Kertomuksentutkija neuvoo, miten vältät vaaranpaikat

#yleisövihje #varokertomusta #kioskikirjallinenjournalismi #epäuutinen #yle

Monet journalistit kysyvät Kertomuksen vaaroilta: Eikö tarinoita sitten pitäisi kertoa ollenkaan? Millaisia tarinoita sitten pitäisi kertoa? Jos arvostelette narratiivista journalismia, kertokaa sitten, miten teidän mielestänne pitäisi tehdä!

Niinhän meidän pitäisi, koska olemme tällaisen normatiivisen somekampanjan käynnistäneet. Kertomuskriittisestä näkökulmasta on kuitenkin pitkä matka yleispäteviin suosituksiin. Kuluvan vuoden aikana käymämme keskustelut journalistien (viimeksi Journalistiliiton opiskelijaseminaarin paneelissa Anu Silfverbergin) kanssa ja teiltä saamamme ilmiannot ovat auttaneet hahmottelemaan erityisesti tällaista kertomuskriittistä journalistista periaatetta:

Mieti tarkkaan, millaisiin edustuksellisiin ja normatiivisiin päätelmiin kertomasi kiinnostava elämäntarina, kokemus tai yksittäistapaus voi johtaa. Miksi kerrot yhden ihmisen tarinan? Miksi se on kiinnostava? Entä miksi jutun pitäisi koskettaa ja liikuttaa lukijaa? Jos juttu lähtee lentoon somessa – mitä varmasti toivotkin – monissa päivityksissä kuvaamamme viraalin eksemplumin logiikka aiheuttaa sen, että yksilön kokemuksesta tulee jaettaessa hyvin nopeasti ensin edustuksellinen, sitten jo pian normatiivinen – eli ihmiset alkavat päätellä sen perusteella, miten pitäisi toimia. Paras journalistinen juttu hallitsee itse tämän kokemuksellisuus-edustuksellisuus-normatiivisuus-ketjun, suhteuttamalla yksityistä yleiseen ja pohtimalla tarkkaan yksityiskohtien painoarvoa.

***
Havaintomateriaaliksi jaan anonyymin ilmiannon Ylen Uutisten 8.11. jutusta ”Murtomies yritti rynniä sisään, kun perhe oli kotona – ’Milloin pystymme taas nukkumaan täällä?’”. Saate:

”Uutisessa kerrotaan rikoksesta kertomuksen keinoin. Vaikuttavaa, samaistuttavaa, mutta kuitenkin epämääräisen häiritsevää. Paikkakuntaa ei kerrota koska ”tekijä on vapaana”. Rikoksen uhrin pelko on ymmärrettävä. Mutta mikä on silloin uutisen arvo? Ajatukset kulkeutuvat enemmänkin mainoksen tai henkilöhaastattelun puolelle. Myrskyisen yön jänisten töminä saa jo epäilemään koko jutun tarkoitusperiä ja toimittajan ammattitaitoa.”

Yen juttu on narratiivisuutta käyttävä rikosuutinen, jossa pohjoispohjalaisen perheen traumaattinen kokemus murron yrityksestä yritetään kytkeä Poliisihallituksen asiantuntijan näkemyksiin asuntomurtojen tilastollisesta kehityksestä. Epämääräiseksi jäävä kokemuksellisuus-edustuksellisuus-normatiivisuus-ketju saa Ylen rikosuutisen näyttämään kuitenkin Alibin jutulta, jonka tehot perustuvat kioskikirjalliseen dekkarikerrontaan. Tunteisiin käyvä trauman kuvaus sekoittuu häiritsevällä tavalla Poliisihallituksen tilastolliseen näkökulmaan, eikä kumpikaan valaise lopulta toistaan.

***
Vai onko tämä edes rikosuutinen?

”Näin kävi eräälle pohjoispohjalaisperheelle tänä vuonna, ihan tavallisena arki-iltana. Emme kerro tässä jutussa Susannan toiveesta perheen sukunimeä tai tarkkaa asuinpaikkakuntaa, koska murrosta epäilty on vapautettu tutkinnan ajaksi.”

Tänä vuonna, eräs perhe? Kyseessä ei siis olekaan uutinen vaan varoittava esimerkkikertomus. Journalistiset yksityiskohdat korvataan rikoksen uhrin (haastattelun ilmeisesti antaneen perheenäidin) kokemuksellisella näkökulmalla – näin juttu alkaa:

”Räsähdys. Se on korvia huumaava.”

Tunteiden kuvauksella jatketaan, kun perheenäiti ryntää pienten lastensa luokse:

”Sydän takoo niin, että se tuntuu puskevan suoraan rintakehästä ulos.”

Trilleri katkaistaan 112-soittoon, jonka jälkeen seuraa pitkä, epämääräinen selvitys asuntomurtojen kehityksestä:

”Suomessa tapahtui viime vuoden aikana poliisin tilastojen mukaan yhteensä 2 413 asuntomurtoa tai murron yritystä asuttuihin asuntoihin. Poliisihallituksesta kerrotaan, että asuntomurtojen määrä on jopa kaksinkertaistunut verrattuna esimerkiksi kymmenen vuoden takaiseen. […]

Poliisitarkastaja Jyrki Ahon mukaan yksi selittävä tekijä tähän on se, että ulkomaalaiset rikollisjengit ovat alkaneet liikkua Suomessa. […]

Ahon mukaan karkeasti arvioiden puolet murroista ovat ulkomaalaisten ja puolet suomalaisten tekemiä.”

”Vaikka asuntomurtojen määrä on pitkällä aikavälillä lisääntynyt, parina viime vuonna murrot ja niiden yritykset ovat olleet vähenemään päin. Syitä tähän voi poliisitarkastajan mukaan olla useita. Esimerkiksi moni aktiivisesti murtorikoksia tekevä saattaa parhaillaan olla suorittamassa vankeusrangaistusta.

Tyypillisimmin murrot tapahtuvat päiväsaikaan, kun asunnonomistajat ovat poistuneet töihin.

Jyrki Aho pitää varsin harvinaisena sitä, että asuntoon yritetään murtautua silloin, kun talon asukkaat ovat itse paikalla, kuten Susannan perheen tapauksessa kävi. Sitäkin kuitenkin sattuu.”

Miksi Susannan perheen tapaus on sitten valittu tunteisiinkäyväksi esimerkiksi, jos asuntomurrot tehdään yleensä ihan toisin?
Poliisihallituksen näkemys päättyy hurjaan, murtokokemuksen traumaattisuutta alleviivaavaan vertaukseen:

”– Joku on kuvaillut, että se tuntuu kuin oma asunto olisi raiskattu. Osa ihmisistä on joutunut murron jälkeen myymään kotinsa pois päästäkseen traumasta yli.”

Ja juttu jatkuu:

”Pohjoispohjalaisperheen tapauksessa murto jäi lopulta vain yritykseksi. Perheen isä sai häädettyä sekavasti käyttäytyneen tunkeutujan tiehensä, ja poliisit nappasivat tuntomerkkeihin sopivan paikkakuntalaisen miehen nopeasti tapahtuneen jälkeen.”

Onneksi näin, mutta yhteys Poliisihallituksen tilastotietoon jää täysin hämäräksi. Ainoa yhteys on murtautujan ”sekava tila”. Jos puolet murtautujista ovat tilastojen mukaan ulkomaalaisia, kuka sitten on tämä ”paikallinen” murtovaras?

Voimakkaan tunteellista päivittelyä Susannan perheestä jatketaan vielä pitkään, ja nostoksi on valittu kauhukuvitelma:

”Olen miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos tunkeutuja olisi päässyt sisälle asti. – Susanna.”

Onko Poliisihallituksen tietojen tarkoitus auttaa kuvittelemaan tätä kauhuskenaarioita, vai toisin päin? Lasten säikähdystä kuvataan niin, että lukija varmasti ahdistuu. Juttu huipentuu ilmiantajankin mainitsemaan kohtaan, joka resonoi kammottavalla tavalla jutun kuvitukseksi valitun pehmojäniksen kanssa:

”Hyvin ikävältä tuntui yksi myrskyinen yö, jolloin tuuli vinkui nurkissa ja sade hakkasi ikkunoita. Silloin pihalla pomppineiden jänisten töminäkin sai Susannan hengityksen kiihtymään.”

Eikä tässä vielä kaikki, sitten alkaa psykologinen oma-apuosuus:

”Pelko on traumaattisen kokemuksen jälkeen inhimillinen, normaali tunne.”

Ääneen pääsee vielä kriisipsykologi, joka suosittelee voimakkaisiin traumaoireisiin kognitiivista psykoterapiaa. Tätä ei Susannan perhe ole hyödyntänyt, silti psykologin neuvoja kehystetään Susannan ja perheen monipuolisilla tunnekuvauksilla:

”Susannan perhe on ollut tapahtuneen jälkeen sinnikkäästi kodissaan, vaikka varsinkin lapsista on tuntunut, että sinne ei huvittaisi mennä. Poijula pitää tätä toimintatapaa oikeana.

– Välttely on huono selviytymiskeino. Parasta on altistaa itsensä sille, mikä on muuttunut pelottavaksi mutta ei oikeasti ole vaarallinen, hän sanoo.

Pelon lisäksi Susannan sisällä on herännyt valtava vihan tunne. Viha siitä, kuinka joku kokee oikeudekseen aiheuttaa muille vahinkoa. Ja erityisesti siitä, että lapset joutuvat pelkäämään.”

Susannan kokemuksiin samastunut lukija jää aika avuttomaksi tämän vihan kanssa. Miksi Susannan perheen kokemus kerrottiin, mitä meidän pitäisi sille tehdä?

***

Journalismissa narratiivisuutta käytetään usein aiheissa, joissa mielenterveys ja tunteet ovat keskeisessä roolissa. Juuri siksi kirjallisten keinojen kuten näkökulmatekniikoiden ja tajunnankuvauksen käytön kanssa tulisi olla erityisen varovainen. Rankan kokemuksen kuvaus voi kääntyä hyviä tarkoituksiaan vastaan, jos johtotähtinä ovat pelkästään samastuttavuus ja tunteisiinkäyvyys. Samastuttavuus ei vielä tarkoita edustuksellisuutta, eikä järkyttävyys tee uutista.

Viraalia eksemplumia tästä ei kuitenkaan tullut, jakoja on 167, tai nyt 168 kun minä jaan tämän.

– MM

Lue alkuperäinen päivitys (10.11.2017) täältä – sekä bongaa keskustelusta toimittajien erinomaiset esimerkit siitä, milloin narratiivinen journalismi on onnistunutta!

Lue myös yhden epäonnistuneen narratiivisen journalismin esimerkin tiukka tekstianalyysi päivitysnostojemme #huussilukemisto’sta.

---

Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!

Päivitysten parhaat: Länsimetro ja myötäelämisen taito

#yleisövihje #länsimetro #infratarinoita

Anonyymi Kertomuksen vaarojen seuraaja toivoi, että pohtisimme länsimetron taannoista käyttöönottoa, joka kirvoitti paljon kokemuskertomuksia: metron tulo ja suorien bussiyhteyksien lakkauttaminen vaikeutti monen espoolaisen työmatkaa, vaikka varmasti päinvastaista toivottiin.

Koska en ole tehnyt länsimetrouutisoinnista ja -keskustelusta systemaattista kartoitusta, pohdin yleisemmällä tasolla, miksi tällainen tapahtuma synnyttää kertomuksia. Käsittelen lisäksi länsimetrokertomusten riemastuttaviakin piirteitä.

Mittava joukkoliikenneuudistus on malliesimerkki aihepiiristä, jota on mielekästä tarkastella systeemin eikä yksilön näkökulmasta. Kokevan yksilön asemasta kiinnostuksen kohteena ovat suuret ihmisvirrat ja niiden hallitseminen siten, että kokonaisuus toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä suhteessa erityisen valaiseva esitys länsimetron käyttöönotosta on Aalto-yliopiston tutkijoiden Rainer Kujalan ja Christoffer Weckströmin laatima karttasovellus, josta saa kokonaiskuvan matka-aikojen lyhenemisestä tai pidentymisestä eri alueilla. Toinen yksilökokemuksen ylittävä katsantokanta on poliittis-taloudellinen: vaikka järjestelmä ei palvele ihanteellisella tavalla kaikkia, HSL ei ainakaan vielä 13.2. myöntynyt avaamaan kalliita suoria bussilinjoja Espoosta Kamppiin, mutta tilannetta seurataan.

Yksilön kokemukseen keskittyvillä kertomuksillakin on oma paikkansa kokonaiskuvassa. Metron käyttöönoton kaltainen äkillinen muutos synnyttää väistämättä kertomuksia. Se, mikä on epätavallista, on kertomisen arvoista. Kun arki etenee totutulla tavalla rutiinien turvin, ei ole tarvetta pohdiskella sitä eikä siitä ole kertomuksen aiheeksi. Kun tapahtuu jotakin yllättävää, ihminen joutuu miettimään, miten hänen pitäisi reagoida uuteen tilanteeseen. Tästä seuraava ongelmasta ratkaisuun -jatkumo antaa sisällön ja rakenteen kertomukselle. Yhtäkkiä kymmenillä tuhansilla pääkaupunkiseudun asukkailla oli tarina kerrottavanaan. Kerrottavuutta lisää muutoksen aiheuttama tunnereaktio kuten tuohtumus.

Poikkeustilanne herättää pienen epäilyksen, että maailma on jotenkin nyrjähtänyt sijoiltaan ja normaalit lainalaisuudet eivät enää päde. Kertomuksen tehtävä kulttuurissa on ylläpitää vakautta tällaisina hetkinä (ks. Herman 2009). Kun espoolainen ystävä kertoo Facebookissa mutkista, joita hänen työmatkaansa tuli metron käyttöönottopäivänä, tehtävänämme on myötäelää – vähintään napsauttamalla huuli pyöreänä -reaktionappia – ja vahvistaa siten, että tämä tosiaan on poikkeama normaalista. Kertomus yhden työmatkan ongelmista on samalla kertomus yleisesti ottaen toimivasta joukkoliikenteestä. Suomen suurissa kaupungeissa uskomme, että joukkoliikenne on järkevästi järjestetty ja että meillä on sellaiseen oikeus – toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Kun jäljitetään kertomuksen merkitystä yhteiskunnassa, yllä kuvattu mekanismi ei tule ensimmäisenä mieleen, koska olemme yleensä kiinnostuneita siitä, mitä yksittäinen kertomus tekee. Yhden kertomuksen, esimerkiksi propagandistisen sellaisen, valta on rajallinen, mutta yhteisesti jaetun taustaoletuksen murtuminen on todellinen vaara. Kertomuksen poikkeuksellisuutta painottava syntymekanismi ja kertomistapahtuman yhteisöllisyys varjelevat yksilöä ja yhteisöä kaaokselta.

***

Länsimetro asetti haasteita tarinankertojille. Jos tilanne on aidosti uusi, millainen rakenne kertomukselle pitäisi antaa? Ratkaisu on tietysti olemassa olevien mallitarinoiden (masterplot) hyödyntäminen. Nämä voivat olla joko laajempia kulttuurisia puhetapoja, oikeastaan siis diskursseja ennemmin kuin kertomuksia, tai tiettyjä olemassa olevia tekstejä tai kertomustyyppejä.

Teknologiaan liittyy käsittääkseni kaksi vallitsevaa puhetapaa. Ensimmäinen on valistuksen projektiin kytkeytyvä edistysusko, “suuri kertomus”, jonka mukaan järki, tiede ja tekniikka vievät ihmiskuntaa eteenpäin, aina kohti suurempaa hyvinvointia. Toisen puhetavan mukaan tekninen innovaatio – olipa se mikä tahansa – johtaa turmioon ja moraalittomuuteen. Länsimetroasiassa kumpikin reitti oli tukossa. Rakennustöiden viivytysten vuoksi tyylilajiksi oli vakiintunut farssi, ja edistyksen asemasta länsimetro alkoi näyttää säähän verrattavalta luonnonvoimalta. Turmiokuvaston maalailulle esteitä asetti eräs kiusallinen yksityiskohta: itämetro. Kumpikin puhetapa soveltuu uuteen teknologiaan, mutta metroja on ollut yli sata vuotta ja Helsingissäkin vuodesta 1982, eikä ainakaan vielä olla turmion omia.

Ehkä juuri tarjolla olevien puhetapojen ja tosielämän tarina-aineksen epäsuhdasta johtuen länsimetrouutisoinnista syntyi ainakin itselleni huvittava vaikutelma kollektiivisesta unohduksesta, jonka myötä itämetro katosi kartalta. Tosielämässä saadaan harvoin todistaa tällaista ilahduttavaa anakronismia, vaikka se kirjallisuudessa on tavanomaista. Länsimetron neitsytmatkan juhlistaminen näytti palauttavan kokijat hetkeksi vuoden 1982 viattomaan edistysuskoon. Tai vieläkin kauemmas historiaan. Nykypäivän Matit ja Liisat lähtivät aran uteliaina kokemaan vauhdin hurmaa, ikään kuin tehden tapauksesta pastissin Juhani Ahon Rautatiestä (1884).

Kertomukset ja mallitarinat sisältävät aina tiettyjä positioita eli asemia, joihin henkilöt tai toimijat asettuvat. Ahon maalaisten pienestä elämänpiiristä käsin katsottuna juna näytti kovin pelottavalta ja ihmeelliseltä. Absurdilla tavalla länsimetrokertomuksessa maalaisten asemaan sijoittuivat – espoolaiset! Heidän huhuttiin voivottelevan, että eihän metrossa mahdu edes istumaan, ikään kuin he eivät olisi koskaan metroa tai sen kaltaista nähneetkään. Taustalla vaikuttava mallitarina fiksattuine toimija-asemineen tuottaa asetelman, joka on vähintäänkin omituinen siihen nähden, että Espoossa majailee esimerkiksi Aalto-yliopisto, edistys itse.

Tämän enempää emme Tampereelta käsin osaa asiasta sanoa, mutta joukkoliikennepäivitysten sarja jatkukoon! – LK

Lähde: David Herman: “Storied Minds: Narrative Scaffolding for Folk Psychology.” Journal of Consciousness Studies 16.6–8, 2009.

https://yle.fi/uutiset/3-9937649
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005518718.html
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005564648.html

Lue alkuperäinen päivitys (19.2.2018) täältä.

 

---

Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!

Päivitysten parhaat: Lupauksia lunastamattomat mallitarinat

Kertomuksen vaaroille on syksyn mittaan ilmiannettu useita lehtijuttuja, jotka otsikollaan antavat odottaa eksemplaarista mallikertomusta, mutta eivät lunasta lupaustaan. Syyskuun 18. päivän Iltalehti otsikoi (koko juttu vain IL Plus -käyttäjille) “Jenni, 25, oli nuorena syrjäytymisvaarassa – nyt maksaa siivousfirman pomona alan kovinta palkkaa”.

Jennin tarinalle hahmotellaan näin edustavan mallitarinan raamit: vaikeuksien kautta voittoon. Otsikko esittää tiivistetysti ajallisen kaaren, jonka kokemuksellisten yksityiskohtien lukija voi odottaa avautuvan klikkauksella.

Kuukautta myöhemmin Aamulehden luetuimmaksi nousi juttu Tanja Leppämäestä: “Oli työ, perhe ja ystäviä: elämä näytti ulospäin täydelliseltä, mutta silti iski syvä ahdistus. Syy löytyi lopulta lapsuudesta.”

Aamulehden jutusta meille vinkanneen Tiinan Heikkilän mukaan otsikko on nykyään tyypillinen pienoistarina, jossa esitetään keskiluokaiselle lukijalle samastuttava ongelma. Mikä näiden juttujen kertomusvaara sitten on?

Heikkilä huomaa, että jutun sisältö ei oikeastaa konkretisoi ongelman laatua. Kerronta onkin kumman epämääräistä. Jos prototyyppinen kokemuksellinen kertomus elää yksityiskohdistaan, mitä pitäisi ajatella Tanjan tarinaa värittävistä partikulaareista:

“Oli ystäviä ja tuttavia ja muutenkin elämä kunnossa. –Siltä se näytti. Silti tuli paha olo ja syvä ahdistus”.

“Syyt löytyivät lopulta vuosikymmenten takaa Leppämäen lapsuudesta. Lapsuutta varjosti turvattomuus, häpeä ja arvottomuuden tunteet sekä hylkäämisen kokemukset.”

Kuten Heikkilä analysoi, juttu ei avaa otsikon sisältöä, ei konkretisoi lapsuuden ongelmaa eikä kerro millaista arkinen ahdistus kiiltävän kuoren takana oli. Lopulta juttu osoittautuu erään terapeuttisen koulutusohjelman puffiksi.

—

Kertomuksen vaaroissa olemme pohtineet erilaisten kertomuskäsitysten merkitystä mediassa leviävien tarinoiden analyysissa. Jennin ja Tanjan tapauksissa voi ajatella, että otsikon tarjoama mallitarina – tiivistetty tapahtumakulku, jossa on tyypillisiä henkilöhahmoja ja odotuksenmukaisia käänteitä – ja jutun sisällöksi ujutettu kokemuksellinen kertomus eivät kohtaa. Siinä missä kokemuksellinen kertomus on hallitseva kerronnan muoto sosiaalisen median logiikalle ehdollistuneessa nykyjournalismissa, mallitarina on kenties tehokkain tapa luoda odotuksia kertomuksen sisällöstä. Jennin ja Tanjan kohdalla mallitarinat valikoituvat selfhelpiä ja itsetuntemusta markkinoivan kulttuurin tarpeista käsin. Kokemuksellinen kertomus ei kuitenkaan täytä mallitarinan raameja tyydyttävästi.

Kuten Jennin syrjäytymisvaaratarinan meille ilmiantanut käyttäjä huomauttaa, Iltalehden juttu käsittelee tärkeää yhteiskunnallista ongelmaa ja lupaa kertoa yhden ihmisen esimerkin kautta, miten syrjäytymisen voi voittaa. Mallitarina horjahtaa kuitenkin heti kun Jennin kokemus astuu kuvaan. Voiko Jennin tarinan katsoa edustavan todellista syrjäytymistä kun sen kokemukselliset yksityiskohdat ovat tasoa “menin kauppaankin vain iltayhdeksältä vähän ennen sulkemisaikaa”?

-SB

Alkuperäisen päivityksen (21.12.2017) ja kommenteista löytyvän samaan kategoriaan sujahtavan, ilmiannetun jutun (“Heidi Selin suunnitteli supertähdille vaatteita – sitten elämä Yhdysvalloissa romahti hetkessä”) löydät täältä.

---

Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!

#huussilukemisto: Taloa ja Suomea rakentamassa

#sankariremontoija #sankarirakentaja #taloajavaltiotarakentamassa?

Laura Honkasalo on lähettänyt meille vinkkauksen, joka tarttuu kertomuksiin sankariremontoijista: esimerkkinä hän on lähettänyt meille Ilta-Sanomien 6.10. julkaiseman jutun ”Kuvat: Tätä taloa ei voi pelastaa, sanoi moni – Jari piti päänsä ja toteutti jotain uskomatonta”. Juttu kertoo avioparin pitkästä remointointiprojektista, jonka kohteena on vanha hirsitalo. Laura Honkasalo huomaa saatteessaan tällaisten tarinoiden kaavamaisuuden: ”Ärsyttävät nämä jutut, tai niiden kaava. Aina on pommikuntoinen rakennus, jossa kuitenkin on mystinen tunne. Ja sankaripariskunta remontoi, ei ole koskaan juttua, että rahat meni, eikä tullut mitään.”

Allekirjoittanut komppaa tätä tulkintaa jutusta, jossa juuri ”talo vetää puoleensa”, vaikka 9/10 ammattilaista on neuvonut pariskuntaa jättämään leikin kesken. Katastrofin ainekset ovat olemassa ja kuitenkin kaikki päättyy hyvin, mikä on tietenkin mukavaa, mutta myös harhaanjohtavaa.

Sankariremontoijakertomukset ovat tyypillinen sanomalehdissä seikkaileva kertomustyyppi, joka jollain tapaa sulkee pois vastapoolinsa: entäpä esimerkiksi kertomukset erotalosta, valmistumattomasta ikuisuusremontista, henkilökohtaisesta konkurssista ja pommikuntoisesta talosta, joka onkin vain pommi – nämä tarinat eivät ole samalla tavalla kerrottavia. Nämä kertomukset eivät nähdäkseni tuota omaa kertomustyyppiään, vaan niistä on vain satunnaisia ja yleensä positiiviseen nuottiin päättyviä esimerkkejä. On kysyttävä, ovatko tällaiset tarinat liian todellisia tai tavallisia (eli kanonisia) ollakseen lukijoita kiinnostavia.

Mutta hetkinen! Onhan meillä onnettoman asuntokaupan kertomusperinne, joka tunnetaan hometalokertomuksina. Kiinnostavaa on tapa, jolla toimijuus rakentuu näissä kahdessa kertomusperinteessä: sankariremontoijat yksilöityvät ja ovat toimijoita kertomuksessa, kun taas hometalokertomus on kertomus uhreista, jotka ovat muiden armoilla. Hometalokertomuksessa toimijuus ja vastuu siirretään myyjille, rakentajille tai oikeusistuimille, joiden katsotaan olevan syyllisiä, vaikka lainvoimainen päätös asiasta toteaisi muuta. Tätä toimijuuden siirtämistä käsittelee nähdäkseni myös netin keskustelupalstoilla pyörinyt parodia-avaus ”Meidät huijattiin ostamaan homotalo – voimmeko purkaa kaupan?”, joka on eräs projektimme vetäjän Maria Mäkelän suosikkiesimerkki.

Kysymys ei ole siitä, etteikö vanhojen talojen restaurointi olisi hienoa tai hometalon ostaminen olisi kammottava kokemus, vaan siitä millaisia kertomuksia olemme tottuneet kertomaan ja kuinka paljon todellisuutta jää kertomusten ulottumiin. Onkin tärkeä muistaa, ettei kertomustraditioihimme mahdu kaikenlaisia kertomuksia ja on myös kertomuksia, joita ihmiset eivät halua toisten kuulevan heistä. Mutta miksi sankariremontoijatarinat viehättävät?

Myös toinen, tällä kertaa anonyymiksi jäävä, vinkkaajamme on nostanut esiin samankaltaisia tarinoita, joissa korostuvat erityisesti vanhemman polven rakentajasankarit. Nämä yhtä lailla kaavamaiset kertomukset kertovat anonyymin vinkkaajamme sanoin ”vanhan liiton suonraivaajista”, mutta hän nostaa esiin myös viime aikoina kirjoitetut jutut ”liikutettavien minikotien värkkääjistä”. Meille lähetetyissä jutuissa (ET-lehti) ja (Johan on Venninen) seikkailevatkin vanhat miehet loputtomissa rakennusprojekteissa, joiden tarinat tuntuvat kietoutuvan sotien jälkeiseen jälleenrakentamiseen. Sankarirakentajien päättäväinen puurtaminen muuttuu osaksi heidän kertoilemiaan elämäntarinoita, joissa vilisee anekdootteja aikaisemmista ajoista ja Suomen historiasta. Iisakin kirkkojen ja henkilökohtaisten Olkiluoto 3 -projektien toteuttaminen muuttuu metaforiseksi, eikä näissä rakennusprojekteissa tunnu olevan kyse enää henkilökohtaisesta, vaan jostain laajemmasta yhteiskunnallisesta projektista.

Haluaisin sanoa näitä ainaisen rakentamisen kertomuksia surullisiksi ja maanisiksi, mutta myönnän olevani toisessa jutussa esiintyvän Johan Vennisen suuri fani: sokean Vennisen, joka eli 90-vuotiaana yksin, rakensi räjäyttämällä jättimäistä luolaa, soitti kaloille radiosta sievää musiikkia ja tuntui tekevän juuri sitä mitä huvitti. Seuratessani jälleen kerran tätä päivitystä kirjoittaessa Vennisen loputtomia projekteja, en voi kuin todeta, että en täysin hahmota, mikä tämän loputtoman puuhailun seuraamisessa on niin kiehtovaa. Ehkä ihmiselon ja talon välisessä symbolisessa merkityssuhteessa voisi olla vastauksia? Ja jos tarinat rakentamisesta ja remontoinnista kertovatkin epäsuorasti meistä ihmisistä itsestämme, miten paljon teemmekään hallaa unohtamalla kertomuksista ainakin puolet?

#varokertomusta – M.N., joka suosittelee kaikille Johan on Venninen -dokumenttia.

Lue alkuperäinen päivitys (5.12.2017) ja kommentit täältä.

---

Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!

Päivitysten parhaat: Suomi100 ilman tarinaa

#yleisövihje #Suomi100 #approvedbykertomuksenvaarat

Eläköön Suomi ilman tarinaa!

Myöhästyneet onnittelut 100-vuotiaalle itsenäiselle Suomen tasavallalle Kertomuksen vaaroilta!

Projektimme ensimmäistä toimintavuotta ovat värittäneet Suomi100-hengessä esitetyt vaatimukset “Suomen (uudesta) tarinasta”. Olemme toistuvasti kysyneet: Miksi pitää olla “Suomen tarina”? Miksi sellaista peräänkuulutetaan yhtä lailla politiikassa, bisneksessä, journalismissa kuin yhteiskuntakriittisessä kirjoittelussakin? Tarinan tarve vaikuttaisi yhdistävän näitä elämänalueita enemmän kuin yksikään tarina.

Kertauksen vuoksi: inhimillisesti kiinnostava, kertomisen arvoinen tarina (1) kertoo yksilötason kokemuksista, (2) sisältää eläviä yksityiskohtia, (3) rikkoo odotuksenmukaisuutta ja (4) mullistaa tarinankerronnan osapuolien mailmankuvaa.

Onko ihme, että iltapäivälehdillä ei ole muita “Suomen tarinoita” kerrottavanaan kuin sankarikertomuksia sodista, urheilusta, politikasta, kulttuurielämästä ja bisneksestä? Tarinallisuusvaatimuksista vapaa Suomi-puhe sen sijaan onnistuu korostamaan niitä rakenteita, jotka tekevät Suomeen syntymisestä lottovoiton: demokratia, lainsäädäntö, instituutioiden luotettavuus, sosiaaliturva, tasa-arvo, koulutus.

Odotuksenmukaisuus ei siis ole kovin kerrottavaa. Silti monille Suomen hienous on juuri sitä, että tasaisesti raksuttavaan valtioon voi luottaa.

Historiankirjoitus on vallitsevan käsityksen mukaan myös tarinankerrontaa, mutta kuka itseään ja alaansa kunnioittava historioitsija 1800-luvun jälkeen olisi ottanut tehtäväkseen kertoa “Suomen tarinan”? (Historioitsijat, korjatkaa ystävällisesti käsitystäni jos olen väärässä!) Suomen historia ei tietenkään ole yhtä kuin Suomen tarina. Vetävässä tarinankerronnassa syiden ja seurauksien kytkeminen on jännitteistä, tyylittelevää puuhaa. Historian hahmottamisessa sen sijaan on olennaista sattumanvaraisuuden ja syy-seuraussuhteiden epävarmuuden ymmärtäminen – vallankin, jos kuvauksen kohteena ovat niin kompleksiset ilmiöt kuin kansojen tai valtioiden muodonmuutokset.

Juhlavuotta ovat värittäneet myös “Talvisodan henki” -tyyppiset vaatimukset me-kerronnasta. Keitä me olemme? Mistä olemme tulleet? Mihin olemme menossa? Narratologinen kollegamme, Helsingin yliopistossa työskentelevä Natalya Bekhta on korostanut tutkimuksissaan kollektiivisesta kerronnasta, että kerronnallinen “me” on yleisesti ottaen aina enemmän ulossulkeva kuin kaikki mukaan ottava. Kerronnallinen kutsu liittyä “meihin” onkin siis ensisijaisesti retorinen juoni, jonka avulla kätketään kertomusmuodon lähtökohtainen valikoivuus.

***
Meille on suositeltu monelta suunnalta Janne Saarikiven Imagessa itsenäisyyspäivänä 6.12. ilmestynyttä esseetä “Sadan vuoden unohdus”. Suosittelen itsekin tämän tekstin lukemista ihan kaikille!

Suomalais-ugrilaisiin kieliin erikoistunut tutkija Saarikivi on aiemminkin profiloitunut julkisuudessa “kertomuskriittisenä” ja arvostellut esimerkiksi tarinankerrontabuumia journalismissa ja sentimentaalisten auttajatarinoiden ylivaltaa kulttuurissamme.

Saarikivi kiteyttää tyylikkäästi Suomi100-aktiviteettien ansaitseman kertomuskritiikin:

“Oikeasti valtion menestys mitataan siinä, kuinka paljon erilaisuutta se pystyy nielemään.

Jos tällä valtiolla ylipäätään on jotain arvoa, se on tässä: tämä on Suomi, me olemme suomalaisia, ja me emme ole samassa veneessä. Me emme ole matkalla samaan suuntaan. Meidän tarinamme risteävät Suomessa, mutta ne ovat eri tarinoita, joista ei muodostu yhteistä kertomusta. Ja niin on hyvä.

Mitä yhtenäisempi tarina, sitä surkeampi elämä. Siksi Venäjän kurjistuminen saa tuekseen koulutuspolitiikkaa, jossa historiasta ja erityisesti sodista tuotetaan yksi ainoa oikea virallinen versio. Venäjällä kun ei öljytulojen ehtyessä ole muuta tarinaa kuin nationalismi.

Siksi meidän kouluihimme halutaan yrittäjyyskasvatusta, ja yliopistoihin firmoja. Siksi taiteen tehtävää arvioidaan sen tuottamana hyvinvointina ja terapiana, jonka hinta lasketaan merkitysten sijasta rahana. Meillä kun ei ole muuta tarinaa kuin raha ja sen kasvu.”

***
Allekirjoittanutta Saarikiven esseen alkupuolen kyyninen sävy kuitenkin myös ahdisti. Onhan Suomi nyt ihan mahtava maa! Miksei suomalainen saa enää edes juhlia? Hätäni oli kuitenkin ennenaikaista:

“Puhuin taannoin suomalaisen kanssa, joka asuu laulujen Pariisissa. Hänen vaimonsa on amerikkalainen ja hän matkustelee Uiguuriassa. Hän on asunut Saksassa ja Venäjällä. Hänen mukaansa on aivan selvä, että Suomi on toimivin yhteiskunta maailmassa. Samalla se on kuitenkin ainoa maa, jossa systeemiä yritetään muuttaa loputtomasti kiihtyvää tahtia.

Suomalainen journalisti Anu Partanen, joka asuu ihaillulla Manhattanilla, saavuttaa Amerikassa mainetta kirjoituksilla, joissa kerrotaan, miten amerikkalaista unelmaa voi toteuttaa parhaiten Suomessa, jossa paksu julkinen sektori maksaa ihmisille etuuksia. Samaan aikaan Suomessa ravaavat konsultit Amerikasta kertomassa, miten tuo ja tämä suomalainen rakenne pitää purkaa ja tehdä se amerikkalaisemmaksi.

Haluaisin huutaa Suomen päättäjille: Jättäkää Suomi rauhaan! Unohtakaa se! Unohtakaa sote-uudistus, unohtakaa maakuntamalli! Älkää muuttako mitään. Matkustelkaa ulkomailla, ja oppikaa, että kaikki, aivan todellakin lähes kaikki, on Suomessa jo hyvin.

Kaikki paitsi marisevat suomalaiset. Tai uudistuskiimaiset suomalaiset. Suomalaiset, jotka eivät tiedä, mistä tulevat ja hosuvat siksi ympäriinsä, ikään kuin olisivat johonkin menossa.

Uskokaa vain, kyllä tämä suomalainen masennus hellittäisi, jos vain lakkaisimme uudistamasta Suomea, tyytyisimme Suomeen.”

***

Loppua kohti aloin jo liikuttua. Saarikiven teksti kohoaa kyynisestä bränditarinakritiikistä puhuttelemaan Suomea. Tätä retorista kuviota eli ei-inhimillisen tai poissaolevan puhuttelua kutsutaan apostrofiksi, ja se on tyypillinen – ei niinkään kertomuksessa vaan – oodimuotoisessa runoudessa. Apostrofi ei kerro, se paremminkin (huutaen) kutsuu puoleensa jotain, joka ei koskaan voi tulla.

“Mutta minua ei oikeastaan kiinnosta, onko Suomi hyvä vai huono maa.
Ajattelen, että se on kohtaloni. Kannan tätä Suomea mukanani joka paikkaan. Olen opiskellut elämässäni neljääkymmentä kieltä, mutta osaan oikeastaan vain suomea.

Vain Suomessa ymmärrän ihmisten kulmakarvojen liikahduksia ja tuhahduksia.

Harvalla meistä on äitiinsä täysin erinomainen suhde, mutta äidin syntymäpäivillä skoolataan kyllä. Sanotaan: ilman sinua ei olisi minua, ja ketä minä sitten inhoaisin. Onnea äiti!

Ja onnea myös Suomi!

Minulle on kerrassaan sama, mikä on sinun bruttokansantuotteen kasvusi. En yhtään halua olla auttamassa vientiteollisuutesi menestystä.

En vähääkään välitä, miten peruskoulusi menestyy Pisa-vertailussa, vaikka lapsista ja opettajista pidänkin. Jääkiekkojoukkueesi menestys voi hetkeksi herättää minut horteestani, mutta itse asiassa sekin taitaa olla melkein se ja sama.

Kun ihminen aikuistuu, hän ymmärtää, että enemmän kuin intohimosta ja valinnasta rakkaudessa on kyse riippuvuudesta ja kohtalosta.

Koska meillä on vain yksi elämä, painan pääni ja siunaan hiljaisuudessa menneitä sukupolvia.”

– MM

Alkuperäisen päivityksen (9.12.2017) näet täällä.

Katso koontina muut Suomi100-ilmiannot, joita juhlavuosi toi tullessaan täältä.

---

Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!

 

Mitä jäi käteen juhlavuodesta? Suomi100 Kertomuksen vaaroissa

Päivitysten parhaat -osiossa julkaisimme #approvedbykertomuksenvaarat-päivityksen (9.12.2017) Janne Saarikiven Imagessa julkaistusta esseestä “Sadan vuoden unohdus”. Kuten päivityksessäkin mainittiin, Kertomuksen vaarat sai juhlavuoden aikana runsaasti ilmiantoja “Suomen tarinasta”. Tähän on koottu kaikkiaan seitsemän päivitykseksi asti päätynyttä #yleisövihje- ja tutkijamme valpastuttanutta Suomi100-tapausta:

Suomen Akatemia hyödynsi vuoden aikana tutuksi tullutta tapaa kytkeä vuotuisiakin, voisiko sanoa jopa “aivan tavallisia asioita”, itsenäisen Suomen tarinaan:

 

Kun taannoisesta juhlakolikkokeskustelusta oli toivuttu, nukuttiin rauhassa Puolustusvoimain tarinankerrontataitojen avulla:

 

Pietari Kylmälän podcastissa käsittelyssä historiallisesta romaanista innostunut kirjallinen Suomi – Kertomuksen vaarat approves:

 

Kesäkuussa yhteydenottoja tuli Vihreiden silloisen puheenjohtaja Ville Niinistön innosta kertoa Suomen tarinaa:

 

Väärän kertomuksen kertomisesta puolestaan oli huolissaan tietokirjailija ja kyläaktiivi Juha Kuisma:

 

Suomen tarinaan kuuluivat ainakin brändiorganisaation mielestä tietysti sankarit:

 

Kertomuksen vaarat mukana myös Häiriköt-päämajan Suomi100-katsauksessa.

Katsauksen lopuksi vielä kiitokset kaikille Suomi100-ilmiantoja tehneille seuraajille!