Kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa Kazuo Ishiguro, jonka kaikki kertomusteorian opiskelijat tuntevat epäluotettavan kerronnan tekniikan täydellistäjänä. Hänen teostensa arvon ymmärtäminen suorastaan vaatii kyseisen tekniikan tuntemusta. Kuvailen siksi, miten se toimii mestariteoksessa Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day 1989, suom. Helene Bützov 1990).
Romaanin alussa tunneilmaisultaan estynyt ja hienostuneen muodollista puheenpartta tavoitteleva hovimestari Stevens kertoo kautta rantain, että hän on saanut kirjeen neiti Kentonilta, joka toimi talon taloudenhoitajana vuosikymmeniä sitten, toisen maailmansodan aikana, ja jota hän matkustaa nyt tapaamaan. Matka on, kuten hän kiirehtii tähdentämään, puhtaan ammatillinen, sillä Stevens on viimeisen päälle professionaalinen. Häntä ei saada kiinni tunteilusta eli julkisesta alastomuudesta.
”[H]aluan sanoa että neiti Kentonin kirje pani alulle eräänlaisen ajatusketjun, joka koskee ammatillisia kysymyksiä Darlington Hallissa, ja korostaisin, että paneutuminen noihin nimenomaisiin ammatillisiin ongelmiin sai minut harkitsemaan uudestaan työnantajani hyväntahtoista ehdotusta.” (11)
Määritelmän mukaan epäluotettava kertoja väittää yhtä mutta tulee paljastaneeksi toista. Rivien väleistä käy ilmi, että Stevens rakasti neiti Kentonia mutta menetti tämän koska ei tunnustanut tunteitaan. ”Miksi sinun täytyy aina teeskennellä!”, taloudenhoitaja puuskahti tuskastuneena ennen karkaamistaan naimisiin. Kun Stevens matkansa lopuksi tajuaa, ettei hänen virheensä ole korjattavissa, hänen maailmansa romahtaa. Tämä ilmaistaan Ishigurolle tyypilliseen tapaan ohimennen ja laimentaen (”tietynlaista surua”):
”[Neiti Kentonin sanat] olivat omiaan herättämään minussa tietynlaista surua. Totta puhuakseni – ja miksi minä sen kieltäisin – sydämeni murtui juuri tuolla hetkellä.” (276)
Vaikka Stevens jatkaa teeskentelyään loppuun asti, lukija ei voi olla yhtymättä ikääntyneen miehen tunteeseen menetyksen hetkellä. Tämähän on onnettoman rakkauden ja hukkaan heitetyn elämän tarina. Voi herra Stevens parka!
Jos tämä olisi koko totuus, Ishiguro olisi tuottanut muotopuhtaan mutta ei niin kovin haastavan epäluotettavaa kertojaa hyödyntävän romaanin. Rakkaustarinan alta paljastuu kuitenkin kaksi vaihtoehtoista tulkintaa. Yhdessä niistä Stevens korostaa ammattimaisuuttaan, koska hän on nyt raihnainen ja tekee siksi jatkuvasti virheitä työssään. Vanhenemisen teema tulee esille Stevensin muistellessa isäänsä ja tämän tekemiä virheitä. Kun isä kuoli, Stevens jatkoi ammattimaisesti tehtäviensä hoitamista ilmeenkään värähtämättä – paitsi että muiden ihmisten reaktioiden kuvauksista paljastuu että hän itki vuolaasti.
Romaanin eettisen kompleksisuuden tuo esille sellainen tulkintamahdollisuus, että Stevens ei ole ainoastaan sokea tunteilleen vaan valehtelee tarkoituksella. Kun tutkija on analysoinut romaanin rakennetta kuukausien ajan, hän havahtuu yhtäkkiä siihen, että tekstistä tuijottaa aivan erilainen ja vieras Stevens. Hän on valehdellut meille siitä, kuinka hän passitti juutalaiset palvelustytöt pois talon isännän natsisympatioiden vuoksi. Hän väittää olleensa asiasta sydämistynyt, mutta neiti Kentonin mukaan hän ei tuonut sitä mitenkään esille. Ajatteliko hän silti niin vai yrittääkö hän valhein silotella toimintaansa? Romaanin hienous on siinä, ettei ratkaisua kahden tulkinnan välillä voi tehdä. Jää vain häiritsevä ja tulkintaa epävakauttava välähdys Stevensistä valehtelijana.
Tämä ilmiö, henkilöhahmon yllättävä vieraus, on yksi Ishiguron tuotannon eettis-esteettisistä periaatteista, ja se esiintyy myös varhaisemmassa teoksessa Menneen maailman maalari (An Artist of the Floating World 1986). Vaikka Stevens on ummettuneessa tunneilmaisussaan huvittava ja jopa hellyttävä ja vaikka voimme kuvitella, mitä menetettyä rakastettua haikaileva ihminen tuntee, me emme voi tuntea herra Stevensiä. Toinen ihminen on arvoitus. Mihail Bahtin kirjoitti teoksessaan Dostojevskin poetiikan ongelmia (1991),että Dostojevskin henkilöhahmot (ja todelliset ihmiset) eivät ole tekijän mielikuvituksen rajattavissa ja hallittavissa vaan voivat nousta tasavertaisiksi ääniksi tekijän rinnalle. Pitkän päivän ilta onnistuu poikkeuksellisella tavalla simuloimaan tätä elämän avointa luonnetta, jossa viimeistä sanaa ei ole sanottu.
Laura Karttunen
Lisälukemista
Karttunen, Laura 2009: Kazuo Ishiguro ja ihmisyyden banaali taide. Imperiumin perilliset. Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Päivi Kosonen, Päivi Mäkirinta & Eila Rantonen. Avain.
Karttunen Laura 2010: Hypoteettinen puhe ja suoran esityksen illuusio. Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset. Jälkiklassisen narratologian suuntia. Toim. Mari Hatavara & Markku Lehtimäki & Pekka Tammi. Helsinki: Gaudeamus.
Karttunen Laura 2016: A Sad Monologist: Unreliable Reporting of Dialogue in Kazuo Ishiguro’s An Artist of the Floating World.” International Journal of Literary Linguistics 5:2, 2016 (Linkki: http://www.ijll.uni-mainz.de/index.php/ijll/article/view/59 .)
Kertomuksen Vaarat 