Maria Mäkelän kolumni “Kertomuksen vaarat”

Tämä blogikirjoitus on helppo yleisesitys projektimme tutkimuskysymyksistä ja tavoitteista, siksi se soveltuu hyvin esimerkiksi opetuskäyttöön!

Kertomuksen vaarat

Kerro tarinasi! Tarinankerronnasta tuli 1990-luvulla ihmelääke, jonka voimin länsimainen ihminen löytäisi itsensä – ja samalla yleisönsä. Nykyaikaisessa kertomuksen tutkimuksessa tavanomaisin kertomustyyppi on yksilöllinen, tiettyyn aikaan ja paikkaan sijoittuva kokemuksen jakaminen. Mitä järisyttävämpi kokemus, sen kerrottavampi on kertomus. Siksi tarinankerronnassa ovat aina tunteet pelissä, ja juuri tunteisiin perustuu kertomusmuodon teho.

Tarinallistuminen on seurausta kokemuksen jakamista suosivasta mediaympäristöstä, jossa yksilölliset, yhteisölliset ja taloudelliset edut sekoittuvat. Kun internet syntyi yhdessä terapiakulttuurin, self-helpin, tosi-TV:n ja bisnesmaailman konsulttivallan kanssa, kaikista tuli tarinankertojia. Aiemmin kertomus miellettiin taitolajiksi, nyt jokaisen – yhtä lailla bloggarin kuin poliitikon, johtajan kuin alaisen, potilaan kuin lääkärin – on oltava tarinankertoja.

Klikkijournalismin synty on tehnyt yksilötarinoista uutisia. Ennen henkilöjuttu oli vain pieni lisä asiantuntijalausuntoihin ja tilastotietoon perustuvan pääuutisen kyljessä. Nyt pääuutisena paistattelee pienen ihmisen kokemus, ja tilastot löytyvät korkeintaan pienellä präntättynä jutun alanurkasta. Mainosmaailmassa työskentelevä tuttavani kiteytti kertomuksen ylivallan markkinataloudessa: kun ihmiset eivät enää tarvitse eivätkä halua uutta tavaraa, kuluttajalle voi kuitenkin myydä yhä uudestaan häntä itseään – aina uusien tarinoiden päähenkilönä.

Mutta mitä pahaa voi olla siinä, että kuulemme toisiltamme mieltäliikuttavia tarinoita tai jaamme oman, aidon kokemuksemme jostakin asiasta? Kertomusmuoto on yksi tärkeimpiä keinojamme hahmottaa kokemusta, aikaa ja muutosta, emmekä pärjää ilman sitä. Tarinankerronnalla on kuitenkin epäilyttävästi valtaa nykykulttuurissamme, joka on pirstoutunutta ja globaalisti verkottunutta. Työskentelemme kollegojeni kanssa Kertomuksen vaarat -tutkimusryhmässä, yhteiskunnalliseksi tehtäväksemme olemme asettaneet kertomusmuodon riskien ja varjopuolien esiin tuomisen aikana, jolloin tarinoista puhutaan lähes yksinomaan positiiviseen sävyyn. Etsimme yhdessä median, koulutuksen ja terveydenhoidon ammattilaisten kanssa keinoja puhua tarinankerronnasta analyyttisesti. Tieteellisen tutkimustyön lisäksi jaamme ja analysoimme projektimme Facebook-sivulla ihmisten ilmiantamia esimerkkejä kyseenalaisesta tarinankerronnasta mediassa.

Monet sivullamme käräytetyistä kertomuksista ovat viruksen lailla leviäviä, vahvoja tunteita herättäviä ja jotkut jopa solidaarisuuskampanjoita synnyttäviä henkilökohtaisia tarinoita. Koulukiusattu teki itsemurhan ja nyt hänen päiväkirjatekstinsä kiertää verkossa muistutuksena siitä, että kiusaamisen on loputtava. Virallisten ravintosuositusten vastainen ruokavalio sai aikaan ihmeparantumisen, ja nyt ihmeparantuneesta on tullut personal trainer ja hyvinvointiyrittäjä. Poliitikko kohtasi vaalitilaisuudessaan syrjäytyneen narkkarin, kuunteli tämän tarinaa ja aloitti taistelun päihdetyön ja syrjäytymisen ehkäisyn puolesta. Kaikki sosiaalista mediaa käyttävät tunnistavat lajityypin: kukapa voisi olla klikkaamatta tykkäysnappia?

Näissä tarinoissa piilevät riskit ovat seurausta samoista ominaisuuksista, jotka tekevät kertomuksista jaettavia ja mieleenpainuvia. Tärkein ominaisuus on kokemuksen määräävä rooli: sosiaalinen media kutsuu jakamaan päivittäjän oman kokemuksen – myös toisten kokemuksista. Kun jaamme liikuttavan tarinan, jaammekin ensisijaisesti tunteen ja reaktion ja muunnamme siten päivittäjän kokemuksen yksilöllisestä yleiseksi. Yhden koulukiusatun tarina edustaakin kaikkia koulukiusattuja, ja kun tarinan jakaminen muuttuu solidaarisuuskampanjaksi, sometarinasta tulee reaktioitamme ja muutakin toimintaamme määräävä opettavainen mallikertomus. Mutta kuka tässä neuvoo ja ketä?

Kokemuksellisuudessa piilee kertomuksen vahvuus, mutta samaan aikaan yksilöllinen kokemus on jotakin, jota ei voi todistaa sen paremmin todeksi kuin valheeksikaan. Siten kertomus on muotona omiaan sotkemaan faktan ja fiktion välistä rajaa. Joskus käy niin, että koulukiusatun päiväkirja osoittautuukin väärennökseksi, ihmeparantumisen kokenut yrittäjä aiheuttaa terveyshaittoja asiakkailleen vaihtoehtoisilla hyvinvointiohjeillaan ja poliitikon narkkarituttavuus paljastuu keksityksi. Yksilön kokemukseen perustuva tarina on kuitenkin kuin totuuslääkkeelle vastustuskykyiseksi kehittynyt virus: voi olla, että tarina ei ole totta, mutta se voisi olla! Näin päivittäjä ja tarinaa eteenpäin jakanut yleisö asian kuitenkin koki! Asia on silti tärkeä ja kannatettava!

Tässä tilanteessa kertomuskriittinen keskustelija ei voi olla muuta kuin ilonpilaaja. Tämä rooli on kuitenkin joskus otettava, sillä kaikki meitä liikuttavat kertomukset eivät ole hyvää tarkoittavia, ja hyvää tarkoittavatkin kertomukset voivat sumentaa suhteellisuudentajuamme ja valikoida huomiomme kohteeksi hyvin sattumanvaraisia asioita. Kertomus elää yksityiskohdista, jotka rakentavat tarinamaailmaa. Nämä yksityiskohdat eivät kuitenkaan ole systemaattisesti kerättyä dataa – kuten vaikkapa oikeusjuttua varten koottu todistusaineisto – vaan kokevan yksilön näkökulmasta valikoituja.

Monet yhteiskunnalliset ja ympäristölliset ongelmat eivät taivu kulttuurimme tarjoilemiin kääntymys- ja sankaritarinoiden muotteihin, koska niiden mittasuhteet ylittävät yksilöllisen kokijan perspektiivin. Ilmastonmuutos tulisi pysäyttää jo paljon ennen kuin koemme sen omakohtaisesti nahoissamme. Itkettävän tarinan synnyttämä solidaarisuuskampanja voi tarjota vähävaraisille lapsille päivän Linnanmäellä, mutta samalla se voi suunnata huomiotamme pois köyhyyden monimutkaisista, tarinoiden ulottumattomissa olevista syistä.

Eli #varokertomusta!

Maria Mäkelä

Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hän johtaa monitieteistä kertomuksen tutkimuksen keskus Narrarea ja Koneen Säätiön rahoittamaa projektia Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia.

Advertisements

One thought on “Maria Mäkelän kolumni “Kertomuksen vaarat”

  1. Hyvä kirjoitus. Tätä näkökulmaa soisi tuotavan enemmän ja vahvemmin esille. Työn- ja työympäristön kehittäjänä törmään näihin tarinankertojiin jotka ovat ottaneet asiantuntijan tittelin, mutta eivät omaa tarvittavaa teoriapohjaa ja osaamista asioista jotka vaikuttavat sillä osa-alueella jota väittävät edustavansa. Mm. työpahoinvointi on osaksi näiden tarinoitsijoiden tukemaa.

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s