Kiinteytä takamustasi lukemalla – Vierailijablogissa Jukka Mikkonen

”Tiede paljastaa jotain yllättävää ihmisistä, jotka yhä lukevat kaunokirjallisuutta” (Otsikko Mic-mediasivustolla 21.11.2014).

Kaunokirjallisuus joutuu alati ahtaammalle maailmanmenon kiihtyessä. Erityisesti paperikirja on raskas kädessä, eikä sen kellastuva käyttöliittymä pidä mielenkiintoa yllä. Digitaalinen media puolestaan tarjoaa nopeita – myös esteettisiä – nautintoja informaatioajan virittämälle ja väsyttämälle mielelle. Silti monen takaraivossa painaa vanhakantainen humanistinen käsitys, että kaunokirjallisuuden – varsinkin pitkien kuvitteellisten kertomusten – lukeminen on jollain tapaa jalompaa kuin näyttöruudulta avautuvaan maailmaan uppoutuminen. Hyötyajattelun maailmassa on vain niukasti tilaa romaanin lukemisen kaltaisille hitaille, keskittymistä vaativille esteettis-intellektuaalisille nautinnoille; effort tuntuu liian suurelta payoffiin nähden.

Onneksi avuksi ovat tulleet tietotyöajan ykkösalat psykologia ja aivotutkimus, jotka ovat löytäneet kaunokirjallisuudesta monenlaisia ylikirjallisia arvoja. Kokeellisen psykologian ja neurotieteiden tutkimustuloksia esittelevät tiedeuutiset kertovat, miten kirjallisuuden – laadukkaan kertomakirjallisuuden – lukeminen tekee ihmisestä älykkäämmän, myötätuntoisemman, sosiaalisesti taidokkaamman, lystikkäämmän ja onnellisemman.

Kirjallisuus kehittää kielitaitoa, oppimiskykyä ja muistia; se alentaa stressiä, parantaa unta ja pidentää ikää. Viime vuosikymmeninä pinnalla on ollut erityisesti empatia, jota kirjallisuuteen ovat kytkeneet niin humanistit kuin neurotieteilijät. Myös kokeellisen psykologian kirjallisuustutkimukset ovat keskittyneet kognitiiviseen ja emotionaaliseen empatiaan: toisen ihmisen mielentilan tiedolliseen ja tunteelliseen jakamiseen.

Maapalloistumisen, moniarvoisuuden ja -kulttuurisuuden aikana taiteesta ei haeta universaleja totuuksia, vaan arvokasta on osata lukea muita ihmisiä, ymmärtää erilaisia näkökohtia, asettua toisen saappaisiin. Fiktiivisillä kertomuksilla nähdään arvoa sosiaalisen lukutaidon kohentamisessa: fiktioiden uskotaan kehittävän lukijoiden kykyä tunnistaa toisten ihmisten tunteita ja ymmärtää näiden tilanteita ja tavoitteita.

Vaikka empatiapuhe on perinteisesti painottunut vähemmistöihin ja vähäosaisiin, empatia voi olla myös vallan välineellistä. Kaunokirjallisuuden lukemisessa kehittyvä empatia – samoin kuin luovuus ja innovatiivisuus – nähdään työelämässä arvokkaaksi. Esimerkiksi P. Matthijs Bal ja hänen organisaatiopsykologikumppaninsa esittävät, että kirjallisuus kehittää empaattisia kykyjä ja että empaattiset ihmiset ovat työpaikalla sosiaalisempia, tehokkaampia ja tuottavampia. Balin ja kumppaneiden mukaan kaunokirjalliset kertomukset auttavat työntekijöitä myös palautumaan töistä.

Aktiviteeteilla voi toki olla niin itseis- kuin välinearvoa, ja vaikka hiihtolenkille lähtisi kehittääkseen kuntoaan, voi ladulta näkyvää maisemaa silti ihastella esteettisesti. Vastaavasti pyrkimys kehittää kielitaitoa vieraskielistä kaunokirjallisuutta lukemalla ei ole este esteettiselle lukukokemukselle. Kaunokirjallisuuden hyötyihin keskittyvät kokeelliset tutkimukset kuitenkin tapaavat pelkistää kompleksisten taideteosten tulkinnan arkisten tilanteiden simulaatioksi tai mielikuvaharjoitukseksi taikka jopa rinnastavat lukemisen jumppaan, mikä usein näkyy niiden käsityksessä arvokkaasta kirjallisuudesta. Kokeellisten tutkimusten käsitteisiin, koeasetelmiin, aineistoihin ja testeihin liittyy myös varauksia ja ongelmia, joita on syytä syynätä lähemmin.

* * *

Yhdet tutkimukset liittävät kaunokirjallisuuden hyötyvaikutukset kertomusmuotoon, toiset fiktiivisyyteen, kolmannet kirjallisuuden erityispiirteisiin. Valitettavan usein tutkimukset ovat käsitteellisesti leväperäisiä ja sotkevat erimerkityksiset avainkäsitteet (literaturefiction, narrative) keskenään. Siksi on vaikea sanoa, missä määrin esimerkiksi empaattisuuden väitetty kehittyminen liittyy teoksen taiteellisiin piirteisiin, sepitteellisyyden tarjoamiin etuihin tai missä määrin kertomuksen rakenne on merkityksellinen. Mikä saa aikaan vaikutukset ja onko se kaunokirjallisuuden, fiktion, kertomuksen tai jonkin näiden yhdistelmän ominaisuuksia?

Jos empatiakyvyn kehittyminen on seurausta yleisön uppoutumisesta kuvitteelliseen tarinaan, kirjallisuuuteen liitettyjä hyötyvaikutuksia voisi etsiä (ja luultavasti löytääkin) myös muun muussa elokuvasta, videopeleistä ja roolipeleistä. Se on ongelma silloin, kun selvitetään kaunokirjallisuuden erityispiirteitä ja puolustetaan lukemisen merkitystä.

Toisaalta tutkijoiden on vaikea liitttää lukemisen vaikutuksia ”kirjallisuudellisuuteen” tai kaunokirjallisuuden erityispiirteisiin, koska nuo piirteet ovat kysymysmerkki eikä käsillä ole tyydyttävää kaunokirjallisuuden määritelmää. Usein testiaineiston valinnoissa turvaudutaankin kanonisoituihin ja palkittuihin teoksiin ja/tai kaunokirjallisuus ymmärretään teosten tekstuaalisena (syntaktisena ja semanttisena) ominaisuutena, kuten arkisesta kielenkäytöstä esimerkiksi sanajärjestykseltään poikkeavana ja merkitykseltään rikkaampana ”esteettisenä” kielenkäyttönä. Taustalla ovat formalistisen kirjallisuusteorian ajatukset etualaistamista ja vieraannuttamisesta: ”kirjallisuudellisuuden” ajatellaan syntyvän tyylillisesti tai rakenteellisesti ja rohkaisevan lukijaa kyseenalaistamaan totunnaisia käsityksiä ja näkemään maailman uudessa valossa. Tekstuaaliset määritelmät vain ovat perin juurin ongelmallisia, sillä kaunokirjallisen teoksen kieli voi olla todella lakonista, yksinkertaista, pelkistettyä ja huomaamatonta (ja teos silti esteettisesti arvokas), kun taas arkikielestä, kuten opasteteksteistä, löydetään kyllä monimerkityksisyyttä ja symboliikkaa, jos niitä suinkin etsitään.

”Kaunokirjallisuus” – tai edes suppeammin ”kertomakirjallisuus” – ei ole yksi vaan monta. On arveluttavaa esittää yleisiä väitteitä kaunokirjallisuudesta, fiktioista tai kertomuksista sillä perusteella, että joillakin kaunokirjallisilla teoksilla, fiktioilla tai kertomuksilla on joitain – mahdollisesti lyhytaikaisia – vaikutuksia. Lukivatko koehenkilöt kokonaisia teoksia vai niiden katkelmia tai jopa kokeeseen varta vasten tehtyjä taikka muokattuja keinotekoisia kertomuksia? Millä perusteella kaunokirjallinen aineisto ja ei-kaunokirjalliset, ei-fiktiiviset tai ei-kerronnalliset kontrolliteokset oli valittu?

Esimerkiksi psykologi Keith Oatley valitsi materiaalikseen 1800- ja 1900-luvun realistisia teoksia, jotka keskittyvät sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Ne vahvistivat hänen oletuksensa, että kirjallisuus auttaa lukijaa ymmärtää sosiaalista vuorovaikutusta.

Kriitikot kysyvät, olisiko sama tulos saatu Beckettin ja Kafkan kaltaisilla kokeellisilla kirjailijoilla. Entä sopiiko Nabokovin Lolita tai Burroughsin Alaston lounas kirjallisuuspsykologi Frank Hakemulderin esittämään malliin kaunokirjallisuudesta moraalilaboratoriona, jossa lukijat voivat kokeilla erilaisia rooleja ja niiden sopivuutta heille itselleen?

Kokeellisen psykologian tutkimuksissa ”tietokirjallisuus” on monesti ollut kaunokirjallisuuden verrokki, mutta mitä se kulloinkin tarkoittaa? Kirjallisuusfilosofiassa Stacie Friend ja Derek Matravers ovat viime aikoina esittäneet, että myös ei-fiktiiviset kertomukset voivat kutsua vilkkaisiin kuvitelmiin. Esimerkiksi jotkin kokemushistorialliset teokset ja elämäkerrat voivat olla hyvinkin mukaansatempaavia ja tunteikkaita; ehkä ne saattavat myös kehittää myötäelämisen kykyä? Asiaa sietäisi tutkia.

Laajasti huomioidussa, kirjallisuuden tunnetaidollista antia puoltavassa tutkimuksessaan David Comer Kidd ja Emanuele Castano valitsivat aineistoksi ei-fiktiivisiä tekstejä, jotka ”ensisijaisesti keskittyivät ei-inhimilliseen subjektiin”, kun taas heidän käyttämissään fiktiivissä teksteissä esiintyi ”ainakin kaksi henkilöä”.

’Kaunokirjallisia’ ja ’tietokirjallisia’ tekstejä erotti siis muukin kuin edellisten fiktiivisyys ja kaunokirjallisuus. Palkitun kaunokirjallisuuden verrokkina oli myös viihdekirjallisuuden kertomuksia, joita ei ollut valittu systemaattisesti.

On myös arveltu, että eri kirjallisuuden lajeilla voisi olla erilaisia – kenties hetkellisiä tai lyhytaikaisia – vaikutuksia lukijan sosiaaliseen suuntautumiseen. Psykologi Katrina Fongin työryhmän löydös oli se, että eri kirjallisuuden lajeista (perhefiktio, rakkausromaani, scifi- ja fantasia, jännitys) rakkausromaanit kehittivät eniten lukijoiden sosiaalista sensitiivisyyttä (tarkemmin: rakkausromaaneja paljon elämässään lukeneet olivat testeissä) tutkituista sosiaalisimpia.

Yksi kysymysmerkki ovat tutkimuksissa käytetyt testi, joita maallikoiden saattaa olla vaikea arvioida. Mitä testejä tutkimuksissa käytettiin ja mikä on niiden asema alalla? Kirjallisuuden empatiavaikutuksia tutkittaessa on usein käytetty Simon Baron-Cohenin ja kumppaneiden vuonna 1997 kehittämää Reading the Mind in the Eyes -testiä eli RMET:iä, jolla selvitetään ihmisten ”mentalisointikykyä” eli kykyää ymmärtää toisten ihmisten mielentiloja. Sen uudessa versiossa (2001) koehenkilölle näytetään 36 valokuvan sarja – mies- tai naisnäyttelijän silmän aluetta esittäviä mustavalkoisia kuvia –, ja neljä tunnesanaa, joista koehenkilön tulee valita se, jota kulloisenkin henkilön silmänilme kuvastaa.

On huomautettu, että testissä käytetään verrattain sofistikoitunutta vokabulaaria (esim. apologeticdispirited, despondent, preoccupied, aghast, affectionatetentative, imploring, defiant, pensive, incredulous). Muutamat kaunokirjallisuuden vaikutuksia tutkineet psykologit ovat arvelleet, että tietyllä tavalla lukeminen voisi hetkellisesti alustaa koehenkilöiden kielellistä prosessointia taikka hetkellisesti laajentaa näiden sanastoa niin, että nämä saisivat keskimäärin hiukan parempia tuloksia testissä. On myös kyseenalaista, kertovatko RMET-tulokset juuri mitään ihmisten todellisesta sosiaalisesta kognitiosta – saatikka heidän prososiaalisesta käyttäytymisestään eli käyttäytymisestä, joka parantaa toisten ihmisten psyykkistä tai fyysistä hyvinvointia ja jota kirjallisuuden on ehdotettu lisäävän. Vaikka jokin laboratoriossa havaittu tulos olisi tilastollisesti merkittävä, se ei ehkä ole merkityksellinen tai edes havaittava arkielämässä. Mielenlukutaitoa voidaan käyttää myös ikäviin tarkoituksiin, kuten kollegoiden tai alaisten kiusaamiseen, eivätkä psykopaatit eroa RMET-tuloksissa ei-psykopaattisista henkilöistä.

* * *

Ihmisten asenteisiin ja mielipiteisiin voidaan helposti vaikuttaa hetkellisesti(esimerkiksi tarjoamalla lämmintä juomaa ja makeita leivonnaisia), mutta kestävätkö kirjallisuuden (tai pullakahvien) vaikutukset pitkään ja millä tavalla laboratoriossa havaitut vaikutukset ilmenevät todellisessa elämässä ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa? Onko niillä tosielämän toiminnallisia vaikutuksia? Filosofi Gregory Currie on huomauttanut, että lyhytaikaiset muutokset ihmisten empaattisissa taipumuksissa ovat kaukana ”kontrolloidusta, reflektiivisestä ja arvostelukykyisestäempatian käytöstä”; vaikka triviaalit tapahtumat saattavat johtaa välittömään vähäiseen auttamiskäyttäytymiseen (pudonneen kynän nostaminen lattialta), ne eivät oletettavasti muuta henkilön moraalisia taipumuksia tai niin sanottua luonnetta.

Filosofiassa on pohdittu jokin tovi, onko tunteista moraalisen tiedon ja toiminnan perustaksi. Viime aikoina empatian merkitystä moraaliselle ymmärrykselle ja toiminnalle ovat epäilleet muiden muassa filosofit Jesse Prinz ja Gregory Currie sekä psykologi Paul Bloom. Prinz argumentoi, ettei empatia ole luotettava tiedollinen perusta moraaliarvostelmille, koska siihen liittyy ennakkoluuloja, se voi olla hyvin valikoivaa ja sitä on helppo manipuloida.

Bloom muistutttaa, että empatia on heimomaista: tunnemme empatiaa enemmän oman viiteryhmämme ja kulttuurimme edustajia kuin muita kohtaan ja enemmän kaunista kuin rumaa ihmistä kohtaan. Empatialle perustuva eettinen toiminta on paitsi vinoutunutta myös lyhytnäköistä: nostamme aina jonkin myötätuntoa herättävän yksittäistapauksen kulloisenkin huomiomme kohteeksi, emmekä jaksa ajatella, miten miljoonat ihmiset näkevät koko ajan nälkää tai joutuvat jättämään kotinsa.

Empatia kadottaa kurjistavat yhteiskunnalliset ja poliittiset rakenteet ja nostaa yksilötarinan tilaston edelle. Currie toteaa, että empatia tekee meidät sensitiiviseksi vaikkapa yksittäistä sosiaalihuollon uhria kohtaan (joka ei virheen vuoksi saanut korvauksia ajallaan) ja sokeaksi sille, kuinka monet sosiaalihuolto koko ajan pelastaa.

Iltapäivälehden uutinen siitä, miten urheilutähti lahjoittaa vähävaraisille liikuntavälineitä on affektiivisesti vaikuttava, hahmoiltaan arkkityyppinen kertomus (toisin kuin tieto siitä, ettei urheilutähti maksa kotimaahansa veroja, joilla voitaisiin auttaa heikko-osaisia – ei sattumanvaraisesti vaan parhaan ymmärryksen mukaan).

Voisiko empaattinen eläytyminen henkilöhahmon kohtaloon olla jopa haitallista? Emme voi koskaan täysin tietää, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Kuvitelmani toisen ihmisen ajatuksista ja tunteista voi houkutella minut myös kontrolloimaan ja holhoamaan tuota toista. Entä jos kaunokirjallisuus lisää empaattisia harhaluulojani? Sepitteisiin perustuva kuvitelma siitä, millaista on olla joku toinen – toisen etnisen ryhmän tai kulttuurin edustaja —, ja fiktion tuottama varmuuden tunne voi olla tiedollisesti ja moraalisesti vaarallinen. Kertooko Jari Tervon Layla-romaani (2010) meille siitä, millaista on olla nuori kurdinainen, ihmiskaupan uhri ja pakolainen – vai paljastaako se meille lopulta enemmän valkoihoisen keski-ikäisen hyväosaisen suomalaismiehen ennakkoluuloja kurdikulttuurista?

* * *

On hiukan erikoista, kuinka annettuna lukemisen ja myötäelämisen suhde on otettu. Kuinka yleinen empaattinen reaktio on lukemisessa ja millaiseen kirjallisuuteen ja lukijoihin se liittyy? Empaattisten taipumusten voidaan otaksua olevan yksilöllisiä ja empaattisen suhtautumisen liittyvän lukijan henkilöhistoriaan ja aiempiin kokemuksiin niin, että eri henkilöt samastuvat teoksen eri hahmoihin. Onkin perustellusti arveltu, että kaunokirjallisen teoksen vaikutukset riippuvat muiden muassa lukijain kognitiivista kyvyistä, sosiaalisista taustoista ja intresseistä. Voidaan myös olettaa, että koehenkilöt lukevat laboratoriossa eri tavalla – kulloistenkin ohjeiden mukaan – kuin lukiessaan vapaa-ajalla nautinnon vuoksi. Jos ja kun koehenkilö tietää, että hänen tulee osallistua lukemisen jälkeen testeihin, tämä tieto oletettavasti ohjaa hänen tapaansa lukea teosta.

Empaattinen eläytyminen saattaa myös vaihdella lukukerroittain, ja se näyttäisi liittyvän enemmän ensilukemiseen kuin teoksen huolelliseen tulkintaan. Tulkinnalliset mallit, joissa lukijan ajatellaan samastuvan johonkin teoksen yksittäiseen henkilöhahmoon ja pysyvän tuossa näkökulmassa alusta loppuun, eivät ole estetiikan näkökulmasta kovin sofistikoituneita. Malleissa kirjallisuuden moniulotteiset hahmot pelkistetään ja jaotellaan hyviin ja pahoihin ja lukijoiden ajatellaan asettuvan hyvien puolelle.

 Suoraviivainen ja lyhytnäköinen empatia-ajatus latistaa kirjallisuuden (kirjallisuuksien) merkitystä skematisoidessaan taiteen ”sosiaalisten tilanteiden simulaatioksi”. Lisäksi moni kaunokirjallisuutena arvostettu teos voi olla arveluttavaa materiaalia sosiaalisen kognition kehittymisen ja työssä jaksamisen kannalta – siis haitallinen. Empatiaa työpaikoille kaipaavat tutkijat Bal ja kumppanit nostavatkin esiin sen ikävän mahdollisuuden, että tietynlaisella kirjallisuudella voisi olla kielteisiä vaikutuksia lukijan minäkuvaan, mielialoihin, sosiaaliseen käytökseen ja niin edelleen. He epäilevät, että Kafkan Linna (1926) saattaa vaikuttaa lukijaan kielteisesti tuottamalla epäluuloisuutta byrokrattisia järjestelmiä kohtaan ja siten aiheuttaa epävarmuutta, päättämättömyyttä ja irrallisuuden tunnetta.

On siis syytä olla varuillaan. Pahimmassa tapauksessahan käteen tarttuu vaarallista, transformatiivista kirjallisuutta, joka saa työn näyttämään mielettömältä ja aivojumppaavat kollegat sätkynukeilta jotka eivät havaitse lankoja joista heitä liikutellaan.

 

Jukka Mikkonen on filosofian yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. Mikkonen on Kertomuksen vaarojen yhteistyökumppani ja työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa Instrumental Narratives -hankkeessa, jossa Tampereen työryhmä jatkaa muun muassa Kertomuksen vaarojen löydösten ja aineiston parissa.


Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s