Kertomuksen waarat 100 wuotta sitten – Vierailijablogissa Jukka Mikkonen

”Viime keskiviikkona lähti torpparinpoika Eetu Parkkisenniemi Kuusamon Lämsänkylästä oravia pyydystämään. Kähkövaaran kupeella oli koira ruvennut haukkumaan. Kun poika kierteli puuta oravaa etsien, petti lumi yht’äkkiä hänen allaan. Suuri oli hänen hämmästyksensä huomatessaan mihin oli joutunut. Hän oli näet hulmahtanut hangen läpi suoraan karhun pesään. Poika ei kuitenkaan menettänyt malttiaan, vaan laski pyssystään panoksen karhuun, joka heti heitti henkensä. Mainita sopii, että poika oli vanhaa karhuntappajasukua. Isä on kaatanut useita karhuja, vieläpä kerran joutunut sellaisen revittäväksikin.”

Eetu Parkkisenniemen karhunkaadosta kertoi ensimmäisenä oululainen Kaleva (1.II.1922), josta uutinen levisi samansanaisena lukuisiin sanomalehtiin kuni kulkutauti (Ilkka 2.II.1922, Orimattilan Uutiset 4.II.1922, Maaseudun Tulevaisuus 4.II.1922, Rovaniemi 7.II.1922, Savon Sanomat 7.II.1922, Hämeenkyrön Sanomat 8.II.1922, Syd-Österbotten 8.II.1922, Maaseutu 9.II.1922). Elettiin näetsen telefoonin aikakautta.

Ajan lehdissä kerrottiin toistuvasti ex tempore -karhunkaadoista, joissa salomaiden asuja törmäsi metsä-otukseen ja surmasi sen käsillä olevilla vehkeillä. (Kerrottiinpa niissä myös tapauksista, joissa metsän kultainen omena vastavuoroisesti kurmootti yllättämiään eränkävijöitä.) Eetun maineteko noteerattiin myös Metsästys & Kalastus -lehden (1.V.1922) ”Karhunkaatoja” -palstalla, jolla esiintyi muitakin mesikämmenen surmanneita oravanmetsästäjiä.

Vielä 1800-luvun sanomalehdissä uutista ja ajanvietetarinaa ei aina erotettu selvästi, eikä fakta–fiktio-erottelu ollut lukijoille merkityksellinen; paino oli stoorin messagessa ja lehtien sisällöt hahmotettiin kokonaisuuksina. Eetun karhunkaadosta kerrottiin lehdissä pikku-uutisten palstalla, jos kohta uskomattomalla tarinalla oli varauksellinen otsikko: ”Omituinen karhunkaato”.

Mihin sisältöryhmään sitten kuuluvat metsästys- ja kalastustarinat, joiden lajityyppiin kuuluu paisuttelu ynnä värittäminen? (Onhan ekokritiikkikin kriitillisen lähiluvun avulla havainnut, etteivät Juhani Ahon lohilastut liene ”referentiaalisessa suhteessa todellisuuteen”, mitä vähemmänkin lukeneet saattavat ounastelleen.) Millaisen lukusopimuksen kirjoittaja ja lukija tekevät, kun kertomus koskee metsästäjän urotöitä – ja vieläpä semmoista puuhaa kuin karhunkaato? Paljonko saa panna omiaan ja minkä verran pitää pysyä totuudessa?

Eetun järkähtämättömyys on hieno opetus, urhea poika myyttinen hahmo ja ajan kasvatuksellinen ihanne. Moisessa tilanteessa saattaisi kokenut aikuinen metsästäjäkin mennä shokkiin tai paniikkiin (”Karhun uhri oli jänismetsällä”, YLE 30.I.2013) taikka toimia äkkinäisesti (”Metsästäjä ampui hyökkäävän karhun”, IS 22.XI.2004). Kalevan mukaan Eetu ”hämmästyi” mutta ”ei menettänyt malttiaan”.

Pakinoitsija ”Kasperi” ottaa Eetun retken taiteelliseen käsittelyyn mikkeliläisessä Länsi-Savo -lehdessä (”Viel’ elää isäin henki”, 6.II.1922). Mahtipontis-kujeellisessa kirjoituksessaan Kasperi suurentelee tarinaa ja kehittelee päähenkilön mielenliikkeitä poeettisella lisenssillä eli kuvitelmakirjallisuuden luvalla:

”Kyllä siinä vaan kylmäverisyyttä ja hyvää sisua kysytään, jos mielii pysyä täydessä tolkussaan silloin, kun kaikessa rauhassa oravaa puusta tiiraillessaan äkkiä ja aivan tahtomatta joutuu häiritsemään talviuntaan uinailevan kontion kotirauhaa, niinkuin Eetulle kävi. Totisesti tällaiseen tilanteeseen jouduttuaan ei ole terveellistä hölmistyä tai antautua armoille. Siinä käy varmasti huonosti, jos alkaa aprikoida ja tuumia, minkä kuitenkin melkein 99 prosenttia Eetun housuissa ollen sillä hetkellä olisi tehnyt.”

”Mutta toisin teki Eetu. Hän ei antautunut hentomielisyyden eikä heikkohermoisuuden valtaan. Löydettyään itsensä kutsumattomana vieraana karhun makuukammarista, oli hän heti aseman herra. Hän tajusi, että oli olemassa ainoastaan kaksi mahdollisuutta, nimittäin joko tappaa karhu tai antaa karhun tehdä tehtävänsä. Ja kun hänestä ensinmainittu vaihtoehto henkilökohtaisesti kieltämättä tuntui miellyttävämmältä, eritoten vielä senkinvuoksi, että hänelle samalla tarjoutui tilaisuus isänsäkin puolesta kuitata vanhaa kalavelkaa Kontion sukukunnalle, niin hän antoi tuliluikustaan karhulle napsun arvellen:

’Siinä olisi sekä isäukon että omasta puolestanikin!’”

Pakinansa lopussa Kasperi tuntuu kylvävän epäuskon siemeniä – tai kastelevan niiden ituja: ”Tämän tekee jutun vieläkin kuuluisammaksi, sillä jokainenhan tietää, että orava karhukutilla kuolee liiankin tarkkaan, jollei ohi laske, mutta harvoinpa lienee saatu karhulta tarkkaan henki lähtemään oravaa varten varatulla latingilla vaikka sihtikin olisi oikein tällätty.”

Vaikka Kertomuksen vaarat ei ole faktantarkastuspalvelu, käytimme hyväksi tilaisuuden haastatella Eetun tytärtä. Saimme kuulla metsästystarinoita, joista myös tuon ajan lehdet näyttävät uutisoineen. Eetun karhunkaatotarina yllätti haastatellun. Espanjantauti oli heikentänyt Eetun näköä ja kuuloa, ja hän kuulemma kulki saloilla pyssyttä.

Niin kuin silloin kalareissulla metsälammilla kesäkuussa 1929, jolloin ryntäsi pöppö rannalla verkkoja selvittelevää Eetua kohti ja nuori mies säntäsi pakoon. ”[K]un etäämpänä oleva palvelijatar huomasi otson, sieppasi hän kirveen ja lähti karjuen petoa kohti. Tästä säikähtyi jo nallekin ja luikki takaisin metsään”, kertoo Perä-Pohja 20.VI.1929 jonkinmoisen moraalisen arvostelman sisältävällä otsikolla ”Naisella oli enemmän rohkeutta kuin miehellä”.

On mahdotonta sanoa, mitä tapahtui Kähkövaaran reunalla tammikuussa 1922. Emme kuunaan saa tietää, kulkiko nietoksilla muita kuin Eetu ja hänen tarkkavainuinen piskinsä. Sitä sen sijaan sopii sielutieteen valossa epäillä, ettei nuorukainen olisi häkeltynyt metsänvaarin majaan mahdollisesti humahtaessaan. Onpa hän saattanut toimia vallan hätääntyneestikin, niin kuin 99 prosenttia ihmisistä ainakin, missä ei suinkaan ole mitään väärää.

 

Jukka Mikkonen on filosofian yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. Mikkonen on Kertomuksen vaarojen yhteistyökumppani ja työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa Instrumental Narratives -hankkeessa, jossa Tampereen työryhmä jatkaa muun muassa Kertomuksen vaarojen löydösten ja aineiston parissa.


Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s