Vierailijablogissa Olli Herranen: Loogikon panojutut

Panojuttu lienee kaikille tuttu kertomuksen laji. Nähdäkseni panojutut mielletään sankaritarinoiden alalajiksi, jos kohta niillä voi olla herooisia siinä missä traagisiakin piirteitä. Luultavasti niitä pidetään myös useammin ala- kuin korkeakulttuurisina kertomuksina. Entistä kiinnostavammaksi panojutun siis tekee, jos sen kertoo korkeakulttuuria ja yläluokkaa edustava sivistysihminen, vieläpä viimeisenä kirjallisena työnään pitkän ja kansainvälisesti arvostetun filosofiuran jälkeen. Tästä on kyse muutama vuosi sitten julkaistussa professori Jaakko Hintikan (1929-2015) kirjassa Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka (WSOY, 2014).

Jaakko Hintikka oli tunnettu loogikko, joka teki tieteellisen uran pääasiassa Yhdysvalloissa. Ennen kuolemaansa hän muutti Bostonista takaisin Suomeen ja julkaisi lehdistössä pienimuotoista revittelyäkin aiheuttaneen muistelmateoksen, jota markkinoitiin hänen edesmenneen vaimonsa elämäkertana. Teos on paremminkin kirjallisten tyylien sekamelska, jonka keskeinen sisältö koostuu merkillisestä listasta rouva Merrill Hintikan (os. Bristow) ansioita, tuntemia merkkihenkilöitä ja rakastajia, kategorioista, jotka myös kummallisesti lomittuvat ja limittyvät toisiinsa. Tekstissä avataan filosofin tunne-elämää sekä hieman kielletyissä olosuhteissa alkavaa suhdetta, ja kerrotaan pikkutuhmia tarinoita osapuolten seksuaalisesta heräämisestä ja lemmenleikeistä. Aidosti intohimoiseen seksielämään herääminen on selvästi ollut itsestään kolmannessa persoonassa puhuvalle, paatuneelle loogikolle tajunnanräjäyttävä kokemus, sen jättämä kirjallinen jälki on siinä määrin hämmentävää luettavaa.

Suomalaisen lehdistön reaktio kirjan julkituloon on paljonpuhuva. Helsingin Sanomat otsikoi Kuukausiliitteen pääjuttunsa aiheesta “Filosofi Jaakko Hintikka kertoo entisen vaimonsa ja John F. Kennedyn rakkaustarinan” (Saska Saarikoski, 4.1.2014). Otsikko kuvastaa sitä, mikä kirjassa on juorunnälkäisen ja tirkistelevän yleisön mielestä tärkeää: suomalaisen huippututkijan entinen rouva on paneskellut Yhdysvaltain entisen presidentin kanssa. Siis melkein sukua julkkikselle, torilla tavataan!

Luonnollisesti naisen asema tässä on olla kahden panomiehen välissä. Lehdistön näkökulmasta keskeisempi on hyvin pienen roolin kirjassa saava John F. Kennedy (jonka “rakkaustarinaa” Merrill Hintikkaan ei kerrota), ja itse kirjailijalle oleelliseksi nousee, että hän on vaimonsa kertoman mukaan ollut älykkäämpi ja paljon parempi panomies, kuin itse viettelijöiden viettelijä, JFK:

“Intohimoisessa suhteessaan Jaakkoon Merrill yritti jo alkuvaiheessa ennakoida ja tuhota mustasukkaisuuden peikkoa. Kävi ilmi, että Jaakko pelkäsi enemmän joutuvansa verratuksi Kennedyn kaltaisiin loistokkaisiin entisiin rakastajiin kuin senhetkisiin kilpailijoihin. Merrill tyrmistytti Jaakon sanomalla: “Ei ole vain niin, että olet älykkäämpi kuin hän ja olen nauttinut seksistä enemmän sinun kanssasi kuin hänen. Sinä olet jotakin mitä hän ei ollut: olet hyvä, inhimillinen ihminen.” Tässä ei ole kysymys siitä, oliko Merrill oikeassa Jaakon suhteen. Totuus on, että hän saattoi sanoa tuon Jaakosta Kennedyyn verrattuna vain, koska hän oli siinä asemassa, että olisi voinut sanoa saman, mutatis mutandis, omasta itsestään.” (s. 80.)

Tämä kolmannen kertaluvun itsekehu tiivistää kirjan narratiivisen linjan. Vaimo Merrill on ylivertainen kaikkiin muihin kirjassa esiteltyihin henkilöihin verrattuna ja kiinnostuksissaan loputtoman monipuolinen: rouva hallitsi vapaiden tieteiden ja taiteiden lisäksi urheilun, sekä oli sosiaalisuudessaan lyömätön. Jos suorittamisen mittatikuksi otetaan JFK:n kaltainen merkkihenkilö, on kertovaa, että siinä missä rouva ylitti vapaan maailman johtajan kyvyt mainituilla inhimillisen elämän osa-alueilla, on kertomuksen mukaan Jaakko ollut ainoa, jota Merrill on koskaan pitänyt vertaisenaan. Kummasta laulussa siis kerrotaankaan?

Asia, josta feministis-sartrelaiseen filosofiaan suuntautunut vaimo ja loogisesti orientoitunut mies eivät pääse edes vuoteessa irti, on kirjallinen älyllistäminen. Tämä luo mielenkiintoisen jännitteen pariskunnan elämän tarkasteluun. Vaikka teos huokuu täysin uuden kokemuksellisen alueen avautumista yliopistoihmisille, on tärkeää kyetä teoretisoimaan tapahtumat asianmukaisesti:

“Olipa psykologinen mekanismi mikä tahansa, tuloksena oli rakkauselämä, joka jopa fyysisesti ylitti kaikki heidän odotuksensa. Merrill sanoi kerran: “Olen iloinen, että olin lukenut kirjoista moninkertaisista orgasmeista, niin että tiesin, mitä minulle oli tapahtumassa.” Vietettyään autuaan iltapäivän Merrillin sängyssä Jaakko kysyi: “Montako orgasmia sait?” “Sekosin laskuissani kolmannen jälkeen.” (s. 122.)

Vaikuttavista mekanismeista puhuminen ja kirjanoppineisuus ovat kahdelle intellektuellille yksinkertaisesti liian merkittäviä asioita, jotta niitä voisi sivuuttaa edes ihmiselämän primitiivisimmillä alueilla. Kertomuksessa yhdistyy loisteliaasti viittaus Merrillin monipuoliseen oppineisuuteen ja toisaalta Jaakon kyvykkyyteen tyydyttää partneriaan. Psykologisten mekanismien hämmästely avaa näkymän, jossa maailmanluokan loogikkokin lopulta nöyrtyy tunne-elämän ihmeiden parissa: selittävää mekanismia ei ole havaittavissa!

Vaikka kirjan sävy jättää pohtimaan – kenestä siinä loppuviimeeksi puhutaan – ja sen kuvaus ihmisestä pakottaa kaikkien intiimeimmätkin asiat sosiaalisille hierarkioille alisteisiksi, on siinä myös aidosti toiveikas elementti. Jaakko herää tunnistamaan itsessään hallitsemattoman tunne-elämän, jonka seurauksena filosofin viisari värisee muullekin kuin predikaattikalkyylille. Tämän murroksen seuraukset ovat niin voimakkaita, että vuosikymmeniä sitten koetut tapahtumat saavat kielifilosofin raportoimaan oppineensa aivan uuden, hellän kosketuksen kiihdyttävän kielen:

“Merrill sytytti kynttilöitä (niistä yksi oli sytyttää tulipalon), ja jostakin hän oli löytänyt pitsisen läpinäkyvän baby doll -yöpuvun. He ottivat käyttöön hellän kosketuksen kiihdyttävän kielen, jota he opettelivat yhdessä, ja heittäytyivät niin hellään ja pitkitettyyn esileikkiin, että se melkein jätti lopullisen täyttymyksen varjoonsa.” (s. 123.)

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka on hämmentävä lukukokemus joka avaa näkymiä monenlaisiin ja ristiriitaisiin ihmiselämän puoliin, mutta ennen kaikkea tasapainoilee eri kertomusten lajien välillä. Yhden, huomattavan korkeita älyllisiä kykyjä vaativan asian mestari muuttuu oppipojaksi, kun ennalta kokematon tunne-elämä ja siihen kytkeytyvät yhteiskunnan hierarkiat tulevat odottamatta läsnäoleviksi. Lisäksi se kertoo, mikä meille on viime kädessä merkityksellistä.

Maailmanluokan filosofin viimeinen kirjallinen työ on pikkutuhman kerskunnan sävyttämä tarina vaimosta, jonka keskeiseksi ansioksi suomalaisessa viitekehyksessä kääntyy historia vapaan maailman johtajan yhtenä rakastajana. Ehkä tässä on kertomuksen keskeinen opetus: riippumatta mihin yhteiskunnan kerrostumaan satumme sijoittumaan, saavutukset elämän intiimeillä osa-alueilla nousevat viimeisellä tuomiolla päällimmäisiksi.

Olli Herranen
on tamperelainen sosiologi, joka esittäytyy kirjoituksensa yhteydessä nojatuolifilosofiksi


Vierailijablogissa ääneen pääsevät kirjoittajat, jotka lähestyvät ajankohtaisia ilmiöitä tai muita kysymyksiä kertomuskriitisestä näkökulmasta. Kertomuksen vaarat approves!

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s