OTSIKKO
”Mikolla oli kaunis perhe, upea ura, iso talo ja paha olo – Oli tylyä herätä tajuamaan, että koko elämä oli rakennettu kulissiavioliiton ympärille”
Otsikon tehtävänä on kertoa jutun tärkein asia. Usein se on uusi tieto, kuten sana ”uutinen” vihjaa. Pikainen vilkaisu otsikkoon paljastaa, ettei juttu sisällä uutta tietoa eikä esitä väitteitä. No mikä sitten on se jutun tärkein asia? Kertomus. Tarina on uutinen, kuten Kertomuksen vaarat on todennut. Otsikko sisältää koko tarinan pienoiskoossa:
Ensin taustoitus: päähenkilö Mikko, kaunis perhe, upea ura, iso talo.
Sitten ongelma, joka käynnistää tapahtumaketjun: paha olo.
Lopuksi kertomuksen huipentuma: äkillinen oivallus että elämä on kulissia.
Ja tapahtuneen tunnepitoinen arviointi: ”oli tylyä herätä tajuamaan”.
Jutun sisältö on siis päähenkilön kokemuksen ja tunteiden tarkempi kuvailu. Miksi sanomalehden lukijoita kiinnostaisivat jonkun satunnaisen Mikon tuntemukset? Ja miksi koko kertomus on nykyisin pakko kertoa jo otsikossa? Annetut taustatiedot kaunis perhe, upea ura ja iso talo ovat umpikliseisiä ja epäspesifejä menestyksen merkkejä. Niissä ei ole mitään yksilöllistä. Otsikkoa voi tulkita kahdella tavalla:
1. Vakiintuneiden konventioiden mukaisesti otsikossa puhuu toimittaja, ei haastateltava. Toisin sanoen tämä olisi toimittajan neutraali tulkinta Mikon tarinan alkutilanteesta. Onpas kliseisesti kirjoittava toimittaja, tekee mieli paheksua.
2. Mutta litaniassa onkin ilmiselvä ironinen sivuääni! Harvapa rohkenee suoraan sanoa: ”Minulla on kaunis perhe, upea ura ja iso talo!” Moinen itsekehu ylittää sopivaisuusnormit muuallakin kuin meillä Hämeessä. Otsikon alkuosakin on siis ”Mikon” järisyttävän oivalluksen ja nykyhetken arvojen sävyttämä: hän esittää menneen onnellisen elämänsä kliseenä.
Haastateltavan ironisen äänen kulkeutuminen toimittajan kieleen otsikossa on ongelmallista. Nyrkkisääntö on, että asiatekstissä vapaata epäsuoraa esitystä eli eläytymisesitystä tulisi käyttää varoen, koska lukijan on tiedettävä, mikä on henkilön sanomaa ja mikä kirjoittajan tulkintaa. Tässä jutussa tullaan menneeksi henkilön näkökulmaan otsikosta lähtien.
Miksi muuten suhtaudun ”Mikkoon” niin kyynisesti, että laitoin nimen lainausmerkkeihin?
INGRESSI
”’Takerruin rahaan, uraan, tavaroihin ja tiettyyn elämäntyyliin, koska ajattelin niiden tuovan arvostusta ja onnea. Se oli niin kovaa rallia, etten ehtinyt miettiä, mitä elämältä oikeasti haluan’, sanoo kulissielämää viettänyt Mikko.”
Jos oli kaunis perhe ja iso talo klisee, niin tämä lausunto ei vie juurikaan omaleimaisempaan suuntaan. ”Mikko” on päätynyt samaan oivallukseen kuin tuhannet downshiftaajat ja ex-yritysjohtaja-hyvinvointiyrittäjät. Tyyli on suoraan elämäntaito-oppaasta. Otsikon kliseiden lukijassa herättämä epäluulo heijastuu tähänkin lausuntoon, jota haastateltava ei tarkoita ironiseksi. Se oli hänelle aito oivallus. ”Takerruin rahaan, uraan, tavaroihin….koska ajattelin niiden tuovan arvostusta ja onnea” on kuitenkin niin kulunut ajatus ja ilmaisu ja liikkuu niin yleisellä tasolla, että se tuntuu päälle liimatulta ja epäaidolta. Syntyy vaikutelma, että haastateltava kertoo nyt sitä tarinaa, mitä olettaa toimittajan ja lukijoiden haluavan kuulla – mikä sopiikin erinomaisesti kulissielämään taipuvaisen ihmisen pirtaan! Onko teksti sittenkin nerokas ja hienostuneella rakenteellisella tavalla itserefleksiivinen?
Oravanpyörästä irtautuminen näyttäytyy tässä ilmeisen hyväksyttynä ja tavoiteltavana (elämän-)tarinana, mikä on tehokkuuspuheen dominoimassa julkisessa keskustelussa toiveita herättävää. Pakko lisätä kyynisesti, että kun joku sanoo meille täsmälleen ne sanat, jotka haluamme kuulla, hän haluaa meiltä jotakin. Esimerkiksi rahaa.
Unohdetaan esteettis-muodollinen analyysi hetkeksi ja mietitään asioita ”Mikon” kannalta. Se, että ”kulttuurisessa tarinavarannossa” on tarjolla valaistumiskertomus eli mallitarina, jossa ulkoiset menestyksen merkit hylkäämällä löydetään aidompi elämä, on Mikolle ihmisenä mahdollisuus (ks. Vilma Hänninen: Sisäinen tarina, elämä ja muutos). Kun polku on kerran tallattu, se tulee mahdolliseksi muillekin. Ensimmäisenä Mikko ei säntäisi umpihankeen.
Toisekseen elämäntaito-oppaat ovat sanoineen ja ajatuksineen symbolinen resurssi, jonka avulla hän pystyy järjestämään omaa ehkä käsittämätöntäkin kokemustaan ja kertomaan siitä muille. Symbolisten resurssien olemassaolo on erinomainen asia, ja tässä suhteessa yhtä toimiva voi olla niin self-help, Suomi-iskelmä, kauhuelokuva kuin Rouva Bovary, joskaan en voi suositella viimeksi mainittua. Kukaan kertomuspoliisi tai muodon tarkastaja, kuten me kertomusvaaralaiset itseemme viittaamme, ei tule sinulle sanomaan, että jätkähän on klisee. Symboliset resurssit auttavat rajaamaan kokemuksen virrasta tiettyjä kohtia, tunnistamaan ja nimeämään ne joksikin (”minähän olen rakastunut”) ja löytämään erilaisia reittejä eteenpäin.
Mutta teksti on eri asia kuin elämä. Tässä on jutun kolme ensimmäistä virkettä:
”Häät olivat täydelliset. 120 vierasta todisti, kun Mikko pujotti timanttisormuksen tyttöystävänsä sormeen. Kirkon ulkopuolella heitettiin riisiä ja naurettiin.”
Edelleen jatketaan ”Mikon” näkökulmassa. Toimittaja ei väitä häitä täydellisiksi vaan eläytyy Mikon näkökulmaan, ja Mikko puolestaan eläytyy häiden aikaiseen minäänsä, jolle täydelliset häät ovat tärkeä asia. Toimittajalta tulee tyyli, tämä lyhyesti toteava 2-3 sanan aloituslause. Olemme tottuneet siihen narratiivisissa henkilöjutuissa, joissa pyritään kiivaasti henkilön nahkoihin. Valitettavasti toimittajat menevät aina saman ihmisen nahkoihin, kun he kuvaavat yleispäteviksi oletettuja kokemuksia sentimentaalisin sanankääntein. Kuvaelma voisi olla mistä tahansa näyttävistä häistä.
Narratiivisuuteen sitoutuminen tarkoittaa sitoutumista kertomusmuodon konkreettiseen yksityiskohtaisuuteen. Virkkeet esittävät häistä tiivistelmän, ja tiivistelmä ei ole kertomus siinä mielessä, että se välittäisi kokemuksen rytmisen etenemisen. ”Kirkon ulkopuolella heitettiin riisiä ja naurettiin” on passiivimuodon ja ajallisen epämääräisyyden vuoksi hyvin kaukana kertomuksesta. ”Mikon” häät ovat niin geneeriset – kuin suoraan romanttisen viihteen kulisseista – että herää kysymys, onko häntä olemassakaan. Sama kysymys on herännyt muillekin artikkelin lukijoille.
HS:n jutulla ei voi olla uutisarvoa, koska sen kuvaamilla tapahtumilla ei ole yleistä merkitystä eikä päähenkilö liene kukaan kaikkien tuntema vallankäyttäjä tai mielipidevaikuttaja. Juttua ei siis kerrota faktojen takia, vaikka siinä mainitut seikat olisivatkin faktoja. Jos toimittaja tapailee kaunokirjallisuuden sävyjä ja tekee päähenkilöstä suorastaan fiktiivisen ”Mikon”, jonka pään sisälle mennään rohkeasti heti otsikosta ja ensi virkkeestä lähtien (tämä mahdollisuus erottaa fiktion ei-fiktiosta), tekstiä on arvioitava kaunokirjallisuutena eli esteettisin kriteerein. Esikoisromaanina teksti ei luultavasti ylittäisi julkaisukynnystä.
P.S. Miten ”Mikko” muutti elämänsä suuntaa tylyn herätyksensä jälkeen? Jos Kertomuksen vaarojen aiemmin esille tuomista kertomustyypeistä voi päätellä jotakin, hänestä tuli hyvinvointivalmentaja. – L.K.
Alkuperäisen päivityksen (26.1.2018) ja sitä seuranneen keskustelun pääset lukemaan täältä.
Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!
Kertomuksen Vaarat 