#yleisövihje #varokertomusta #kioskikirjallinenjournalismi #epäuutinen #yle
Monet journalistit kysyvät Kertomuksen vaaroilta: Eikö tarinoita sitten pitäisi kertoa ollenkaan? Millaisia tarinoita sitten pitäisi kertoa? Jos arvostelette narratiivista journalismia, kertokaa sitten, miten teidän mielestänne pitäisi tehdä!
Niinhän meidän pitäisi, koska olemme tällaisen normatiivisen somekampanjan käynnistäneet. Kertomuskriittisestä näkökulmasta on kuitenkin pitkä matka yleispäteviin suosituksiin. Kuluvan vuoden aikana käymämme keskustelut journalistien (viimeksi Journalistiliiton opiskelijaseminaarin paneelissa Anu Silfverbergin) kanssa ja teiltä saamamme ilmiannot ovat auttaneet hahmottelemaan erityisesti tällaista kertomuskriittistä journalistista periaatetta:
Mieti tarkkaan, millaisiin edustuksellisiin ja normatiivisiin päätelmiin kertomasi kiinnostava elämäntarina, kokemus tai yksittäistapaus voi johtaa. Miksi kerrot yhden ihmisen tarinan? Miksi se on kiinnostava? Entä miksi jutun pitäisi koskettaa ja liikuttaa lukijaa? Jos juttu lähtee lentoon somessa – mitä varmasti toivotkin – monissa päivityksissä kuvaamamme viraalin eksemplumin logiikka aiheuttaa sen, että yksilön kokemuksesta tulee jaettaessa hyvin nopeasti ensin edustuksellinen, sitten jo pian normatiivinen – eli ihmiset alkavat päätellä sen perusteella, miten pitäisi toimia. Paras journalistinen juttu hallitsee itse tämän kokemuksellisuus-edustuksellisuus-normatiivisuus-ketjun, suhteuttamalla yksityistä yleiseen ja pohtimalla tarkkaan yksityiskohtien painoarvoa.
***
Havaintomateriaaliksi jaan anonyymin ilmiannon Ylen Uutisten 8.11. jutusta ”Murtomies yritti rynniä sisään, kun perhe oli kotona – ’Milloin pystymme taas nukkumaan täällä?’”. Saate:
”Uutisessa kerrotaan rikoksesta kertomuksen keinoin. Vaikuttavaa, samaistuttavaa, mutta kuitenkin epämääräisen häiritsevää. Paikkakuntaa ei kerrota koska ”tekijä on vapaana”. Rikoksen uhrin pelko on ymmärrettävä. Mutta mikä on silloin uutisen arvo? Ajatukset kulkeutuvat enemmänkin mainoksen tai henkilöhaastattelun puolelle. Myrskyisen yön jänisten töminä saa jo epäilemään koko jutun tarkoitusperiä ja toimittajan ammattitaitoa.”
Yen juttu on narratiivisuutta käyttävä rikosuutinen, jossa pohjoispohjalaisen perheen traumaattinen kokemus murron yrityksestä yritetään kytkeä Poliisihallituksen asiantuntijan näkemyksiin asuntomurtojen tilastollisesta kehityksestä. Epämääräiseksi jäävä kokemuksellisuus-edustuksellisuus-normatiivisuus-ketju saa Ylen rikosuutisen näyttämään kuitenkin Alibin jutulta, jonka tehot perustuvat kioskikirjalliseen dekkarikerrontaan. Tunteisiin käyvä trauman kuvaus sekoittuu häiritsevällä tavalla Poliisihallituksen tilastolliseen näkökulmaan, eikä kumpikaan valaise lopulta toistaan.
***
Vai onko tämä edes rikosuutinen?
”Näin kävi eräälle pohjoispohjalaisperheelle tänä vuonna, ihan tavallisena arki-iltana. Emme kerro tässä jutussa Susannan toiveesta perheen sukunimeä tai tarkkaa asuinpaikkakuntaa, koska murrosta epäilty on vapautettu tutkinnan ajaksi.”
Tänä vuonna, eräs perhe? Kyseessä ei siis olekaan uutinen vaan varoittava esimerkkikertomus. Journalistiset yksityiskohdat korvataan rikoksen uhrin (haastattelun ilmeisesti antaneen perheenäidin) kokemuksellisella näkökulmalla – näin juttu alkaa:
”Räsähdys. Se on korvia huumaava.”
Tunteiden kuvauksella jatketaan, kun perheenäiti ryntää pienten lastensa luokse:
”Sydän takoo niin, että se tuntuu puskevan suoraan rintakehästä ulos.”
Trilleri katkaistaan 112-soittoon, jonka jälkeen seuraa pitkä, epämääräinen selvitys asuntomurtojen kehityksestä:
”Suomessa tapahtui viime vuoden aikana poliisin tilastojen mukaan yhteensä 2 413 asuntomurtoa tai murron yritystä asuttuihin asuntoihin. Poliisihallituksesta kerrotaan, että asuntomurtojen määrä on jopa kaksinkertaistunut verrattuna esimerkiksi kymmenen vuoden takaiseen. […]
Poliisitarkastaja Jyrki Ahon mukaan yksi selittävä tekijä tähän on se, että ulkomaalaiset rikollisjengit ovat alkaneet liikkua Suomessa. […]
Ahon mukaan karkeasti arvioiden puolet murroista ovat ulkomaalaisten ja puolet suomalaisten tekemiä.”
”Vaikka asuntomurtojen määrä on pitkällä aikavälillä lisääntynyt, parina viime vuonna murrot ja niiden yritykset ovat olleet vähenemään päin. Syitä tähän voi poliisitarkastajan mukaan olla useita. Esimerkiksi moni aktiivisesti murtorikoksia tekevä saattaa parhaillaan olla suorittamassa vankeusrangaistusta.
Tyypillisimmin murrot tapahtuvat päiväsaikaan, kun asunnonomistajat ovat poistuneet töihin.
Jyrki Aho pitää varsin harvinaisena sitä, että asuntoon yritetään murtautua silloin, kun talon asukkaat ovat itse paikalla, kuten Susannan perheen tapauksessa kävi. Sitäkin kuitenkin sattuu.”
Miksi Susannan perheen tapaus on sitten valittu tunteisiinkäyväksi esimerkiksi, jos asuntomurrot tehdään yleensä ihan toisin?
Poliisihallituksen näkemys päättyy hurjaan, murtokokemuksen traumaattisuutta alleviivaavaan vertaukseen:
”– Joku on kuvaillut, että se tuntuu kuin oma asunto olisi raiskattu. Osa ihmisistä on joutunut murron jälkeen myymään kotinsa pois päästäkseen traumasta yli.”
Ja juttu jatkuu:
”Pohjoispohjalaisperheen tapauksessa murto jäi lopulta vain yritykseksi. Perheen isä sai häädettyä sekavasti käyttäytyneen tunkeutujan tiehensä, ja poliisit nappasivat tuntomerkkeihin sopivan paikkakuntalaisen miehen nopeasti tapahtuneen jälkeen.”
Onneksi näin, mutta yhteys Poliisihallituksen tilastotietoon jää täysin hämäräksi. Ainoa yhteys on murtautujan ”sekava tila”. Jos puolet murtautujista ovat tilastojen mukaan ulkomaalaisia, kuka sitten on tämä ”paikallinen” murtovaras?
Voimakkaan tunteellista päivittelyä Susannan perheestä jatketaan vielä pitkään, ja nostoksi on valittu kauhukuvitelma:
”Olen miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos tunkeutuja olisi päässyt sisälle asti. – Susanna.”
Onko Poliisihallituksen tietojen tarkoitus auttaa kuvittelemaan tätä kauhuskenaarioita, vai toisin päin? Lasten säikähdystä kuvataan niin, että lukija varmasti ahdistuu. Juttu huipentuu ilmiantajankin mainitsemaan kohtaan, joka resonoi kammottavalla tavalla jutun kuvitukseksi valitun pehmojäniksen kanssa:
”Hyvin ikävältä tuntui yksi myrskyinen yö, jolloin tuuli vinkui nurkissa ja sade hakkasi ikkunoita. Silloin pihalla pomppineiden jänisten töminäkin sai Susannan hengityksen kiihtymään.”
Eikä tässä vielä kaikki, sitten alkaa psykologinen oma-apuosuus:
”Pelko on traumaattisen kokemuksen jälkeen inhimillinen, normaali tunne.”
Ääneen pääsee vielä kriisipsykologi, joka suosittelee voimakkaisiin traumaoireisiin kognitiivista psykoterapiaa. Tätä ei Susannan perhe ole hyödyntänyt, silti psykologin neuvoja kehystetään Susannan ja perheen monipuolisilla tunnekuvauksilla:
”Susannan perhe on ollut tapahtuneen jälkeen sinnikkäästi kodissaan, vaikka varsinkin lapsista on tuntunut, että sinne ei huvittaisi mennä. Poijula pitää tätä toimintatapaa oikeana.
– Välttely on huono selviytymiskeino. Parasta on altistaa itsensä sille, mikä on muuttunut pelottavaksi mutta ei oikeasti ole vaarallinen, hän sanoo.
Pelon lisäksi Susannan sisällä on herännyt valtava vihan tunne. Viha siitä, kuinka joku kokee oikeudekseen aiheuttaa muille vahinkoa. Ja erityisesti siitä, että lapset joutuvat pelkäämään.”
Susannan kokemuksiin samastunut lukija jää aika avuttomaksi tämän vihan kanssa. Miksi Susannan perheen kokemus kerrottiin, mitä meidän pitäisi sille tehdä?
***
Journalismissa narratiivisuutta käytetään usein aiheissa, joissa mielenterveys ja tunteet ovat keskeisessä roolissa. Juuri siksi kirjallisten keinojen kuten näkökulmatekniikoiden ja tajunnankuvauksen käytön kanssa tulisi olla erityisen varovainen. Rankan kokemuksen kuvaus voi kääntyä hyviä tarkoituksiaan vastaan, jos johtotähtinä ovat pelkästään samastuttavuus ja tunteisiinkäyvyys. Samastuttavuus ei vielä tarkoita edustuksellisuutta, eikä järkyttävyys tee uutista.
Viraalia eksemplumia tästä ei kuitenkaan tullut, jakoja on 167, tai nyt 168 kun minä jaan tämän.
– MM
Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!
Kertomuksen Vaarat 
Pingback: #huussilukemisto: Mikon kulissi sortui, ja niin myös journalistiset pyrkimykset | Kertomuksen Vaarat
Pingback: Kohti totuutta faktojen jälkeisenä aikana – Tutkitusti