Päivitysten parhaat: Suomi100 ilman tarinaa

#yleisövihje #Suomi100 #approvedbykertomuksenvaarat

Eläköön Suomi ilman tarinaa!

Myöhästyneet onnittelut 100-vuotiaalle itsenäiselle Suomen tasavallalle Kertomuksen vaaroilta!

Projektimme ensimmäistä toimintavuotta ovat värittäneet Suomi100-hengessä esitetyt vaatimukset “Suomen (uudesta) tarinasta”. Olemme toistuvasti kysyneet: Miksi pitää olla “Suomen tarina”? Miksi sellaista peräänkuulutetaan yhtä lailla politiikassa, bisneksessä, journalismissa kuin yhteiskuntakriittisessä kirjoittelussakin? Tarinan tarve vaikuttaisi yhdistävän näitä elämänalueita enemmän kuin yksikään tarina.

Kertauksen vuoksi: inhimillisesti kiinnostava, kertomisen arvoinen tarina (1) kertoo yksilötason kokemuksista, (2) sisältää eläviä yksityiskohtia, (3) rikkoo odotuksenmukaisuutta ja (4) mullistaa tarinankerronnan osapuolien mailmankuvaa.

Onko ihme, että iltapäivälehdillä ei ole muita “Suomen tarinoita” kerrottavanaan kuin sankarikertomuksia sodista, urheilusta, politikasta, kulttuurielämästä ja bisneksestä? Tarinallisuusvaatimuksista vapaa Suomi-puhe sen sijaan onnistuu korostamaan niitä rakenteita, jotka tekevät Suomeen syntymisestä lottovoiton: demokratia, lainsäädäntö, instituutioiden luotettavuus, sosiaaliturva, tasa-arvo, koulutus.

Odotuksenmukaisuus ei siis ole kovin kerrottavaa. Silti monille Suomen hienous on juuri sitä, että tasaisesti raksuttavaan valtioon voi luottaa.

Historiankirjoitus on vallitsevan käsityksen mukaan myös tarinankerrontaa, mutta kuka itseään ja alaansa kunnioittava historioitsija 1800-luvun jälkeen olisi ottanut tehtäväkseen kertoa “Suomen tarinan”? (Historioitsijat, korjatkaa ystävällisesti käsitystäni jos olen väärässä!) Suomen historia ei tietenkään ole yhtä kuin Suomen tarina. Vetävässä tarinankerronnassa syiden ja seurauksien kytkeminen on jännitteistä, tyylittelevää puuhaa. Historian hahmottamisessa sen sijaan on olennaista sattumanvaraisuuden ja syy-seuraussuhteiden epävarmuuden ymmärtäminen – vallankin, jos kuvauksen kohteena ovat niin kompleksiset ilmiöt kuin kansojen tai valtioiden muodonmuutokset.

Juhlavuotta ovat värittäneet myös “Talvisodan henki” -tyyppiset vaatimukset me-kerronnasta. Keitä me olemme? Mistä olemme tulleet? Mihin olemme menossa? Narratologinen kollegamme, Helsingin yliopistossa työskentelevä Natalya Bekhta on korostanut tutkimuksissaan kollektiivisesta kerronnasta, että kerronnallinen “me” on yleisesti ottaen aina enemmän ulossulkeva kuin kaikki mukaan ottava. Kerronnallinen kutsu liittyä “meihin” onkin siis ensisijaisesti retorinen juoni, jonka avulla kätketään kertomusmuodon lähtökohtainen valikoivuus.

***
Meille on suositeltu monelta suunnalta Janne Saarikiven Imagessa itsenäisyyspäivänä 6.12. ilmestynyttä esseetä “Sadan vuoden unohdus”. Suosittelen itsekin tämän tekstin lukemista ihan kaikille!

Suomalais-ugrilaisiin kieliin erikoistunut tutkija Saarikivi on aiemminkin profiloitunut julkisuudessa “kertomuskriittisenä” ja arvostellut esimerkiksi tarinankerrontabuumia journalismissa ja sentimentaalisten auttajatarinoiden ylivaltaa kulttuurissamme.

Saarikivi kiteyttää tyylikkäästi Suomi100-aktiviteettien ansaitseman kertomuskritiikin:

“Oikeasti valtion menestys mitataan siinä, kuinka paljon erilaisuutta se pystyy nielemään.

Jos tällä valtiolla ylipäätään on jotain arvoa, se on tässä: tämä on Suomi, me olemme suomalaisia, ja me emme ole samassa veneessä. Me emme ole matkalla samaan suuntaan. Meidän tarinamme risteävät Suomessa, mutta ne ovat eri tarinoita, joista ei muodostu yhteistä kertomusta. Ja niin on hyvä.

Mitä yhtenäisempi tarina, sitä surkeampi elämä. Siksi Venäjän kurjistuminen saa tuekseen koulutuspolitiikkaa, jossa historiasta ja erityisesti sodista tuotetaan yksi ainoa oikea virallinen versio. Venäjällä kun ei öljytulojen ehtyessä ole muuta tarinaa kuin nationalismi.

Siksi meidän kouluihimme halutaan yrittäjyyskasvatusta, ja yliopistoihin firmoja. Siksi taiteen tehtävää arvioidaan sen tuottamana hyvinvointina ja terapiana, jonka hinta lasketaan merkitysten sijasta rahana. Meillä kun ei ole muuta tarinaa kuin raha ja sen kasvu.”

***
Allekirjoittanutta Saarikiven esseen alkupuolen kyyninen sävy kuitenkin myös ahdisti. Onhan Suomi nyt ihan mahtava maa! Miksei suomalainen saa enää edes juhlia? Hätäni oli kuitenkin ennenaikaista:

“Puhuin taannoin suomalaisen kanssa, joka asuu laulujen Pariisissa. Hänen vaimonsa on amerikkalainen ja hän matkustelee Uiguuriassa. Hän on asunut Saksassa ja Venäjällä. Hänen mukaansa on aivan selvä, että Suomi on toimivin yhteiskunta maailmassa. Samalla se on kuitenkin ainoa maa, jossa systeemiä yritetään muuttaa loputtomasti kiihtyvää tahtia.

Suomalainen journalisti Anu Partanen, joka asuu ihaillulla Manhattanilla, saavuttaa Amerikassa mainetta kirjoituksilla, joissa kerrotaan, miten amerikkalaista unelmaa voi toteuttaa parhaiten Suomessa, jossa paksu julkinen sektori maksaa ihmisille etuuksia. Samaan aikaan Suomessa ravaavat konsultit Amerikasta kertomassa, miten tuo ja tämä suomalainen rakenne pitää purkaa ja tehdä se amerikkalaisemmaksi.

Haluaisin huutaa Suomen päättäjille: Jättäkää Suomi rauhaan! Unohtakaa se! Unohtakaa sote-uudistus, unohtakaa maakuntamalli! Älkää muuttako mitään. Matkustelkaa ulkomailla, ja oppikaa, että kaikki, aivan todellakin lähes kaikki, on Suomessa jo hyvin.

Kaikki paitsi marisevat suomalaiset. Tai uudistuskiimaiset suomalaiset. Suomalaiset, jotka eivät tiedä, mistä tulevat ja hosuvat siksi ympäriinsä, ikään kuin olisivat johonkin menossa.

Uskokaa vain, kyllä tämä suomalainen masennus hellittäisi, jos vain lakkaisimme uudistamasta Suomea, tyytyisimme Suomeen.”

***

Loppua kohti aloin jo liikuttua. Saarikiven teksti kohoaa kyynisestä bränditarinakritiikistä puhuttelemaan Suomea. Tätä retorista kuviota eli ei-inhimillisen tai poissaolevan puhuttelua kutsutaan apostrofiksi, ja se on tyypillinen – ei niinkään kertomuksessa vaan – oodimuotoisessa runoudessa. Apostrofi ei kerro, se paremminkin (huutaen) kutsuu puoleensa jotain, joka ei koskaan voi tulla.

“Mutta minua ei oikeastaan kiinnosta, onko Suomi hyvä vai huono maa.
Ajattelen, että se on kohtaloni. Kannan tätä Suomea mukanani joka paikkaan. Olen opiskellut elämässäni neljääkymmentä kieltä, mutta osaan oikeastaan vain suomea.

Vain Suomessa ymmärrän ihmisten kulmakarvojen liikahduksia ja tuhahduksia.

Harvalla meistä on äitiinsä täysin erinomainen suhde, mutta äidin syntymäpäivillä skoolataan kyllä. Sanotaan: ilman sinua ei olisi minua, ja ketä minä sitten inhoaisin. Onnea äiti!

Ja onnea myös Suomi!

Minulle on kerrassaan sama, mikä on sinun bruttokansantuotteen kasvusi. En yhtään halua olla auttamassa vientiteollisuutesi menestystä.

En vähääkään välitä, miten peruskoulusi menestyy Pisa-vertailussa, vaikka lapsista ja opettajista pidänkin. Jääkiekkojoukkueesi menestys voi hetkeksi herättää minut horteestani, mutta itse asiassa sekin taitaa olla melkein se ja sama.

Kun ihminen aikuistuu, hän ymmärtää, että enemmän kuin intohimosta ja valinnasta rakkaudessa on kyse riippuvuudesta ja kohtalosta.

Koska meillä on vain yksi elämä, painan pääni ja siunaan hiljaisuudessa menneitä sukupolvia.”

– MM

Alkuperäisen päivityksen (9.12.2017) näet täällä.

Katso koontina muut Suomi100-ilmiannot, joita juhlavuosi toi tullessaan täältä.

---

Kertomuksen vaarat viettää kesätaukoa 15.8.2018 asti. Tänä aikana blogissa julkaistaan nostoja klassikkopäivityksistämme. Käynnissä on kaksi sarjaa: toinen on Tutkitusti.-sivuston #huussilukemisto’n osana julkaistava kesäkevennyskimaramme ja toinen taas Päivitysten parhaat -sarja heille, jotka kaipaavat aikalaiskriittistä narratologiaa hellepäiviinsä!

 

Advertisement