Narratologi, sydämetön ilonpilaaja (Kirjailija 1/2018)

“Siinä kohtaa kun ‘tutkimusprojekti’ analysoi jonkun elettyä elämää, ja kirjoituksessa selkeästi agendana on avata hyväosaisten silmiä auttamaan vähäosaisempia lapsia, herää itselläni kysymys: kiertääkö näissä ihmisissä veri lainkaan, vai joko keinoihmisyys ilman tunnetiloja on käytössä?”

Näin kommentoi viime syksynä Kertomuksen vaarat -projektimme Facebook-seinällä nimimerkki Mommy Be Good, arkisista ongelmista päivittävä ja äitimyyttejä purkava someaktiivi, jolla on itsellään 12 000 Facebook-seuraajaa. Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia on Koneen Säätiön rahoittama kolmivuotinen (2017–2019) tutkimusprojekti, jonka oheistoimintana pyöritämme sosiaalisessa mediassa “ilmiantopalvelua”, johon kuka tahansa saa anonyyminä tai omalla nimellään käräyttää meille kyseenalaisia, huvittavia, taitavia tai muuten vain kiinnostavia esimerkkejä tarinallistamisesta.

Julkaisin jo keväällä 2017 pikkutarkahkon, puolinarratologisen analyysin Mommy Be Goodin jakamasta tarinasta, joka kertoi pikkutytön näkökulmasta, miten äiti ryyppää Lintsi-rahat. Tarinan tarkoitus oli haastaa somessa yksityisiä ihmisiä lahjoittamaan Linnanmäen rannekkeita varattomille lapsille. Se tuli meille anonyyminä ilmiantona, koska ilmiantaja ei halunnut saada taakakseen sydämettömän ihmisen mainetta ja kaikkineen yli 10 000:n jutusta tykänneen ja yli 2000:n sitä eteenpäin jakaneen ihmisen paheksuntaa. Kertomus on kliseisesti ja sekavasti kirjoitettu, siitä ei ota millään selvää, onko tarina tosi vai sepitetty, ja kuten niin monissa somessa kiertävissä liikuttavissa tarinoissa, myös tässä kirjoittaja itse näyttäytyy hyväntekijänä ja autettava taho “ansaitsevana köyhänä” – siksi juttu on kirjoitettu viattoman lapsen eikä ryyppäävän vanhemman näkökulmasta. Se ei kannusta veronmaksuun eikä äänestyskopeille varmistamaan oikeansuuntaisen perhe-, päihde- ja tukipolitiikan toteutumista, vaan se luo sosiaalista painetta olla viktoriaaninen hyväntekijä.

Mommy Be Goodin kommentti meidän kertomuksentutkijoiden täydellisestä sydämettömyydestä tuntui tietenkin pahalta, mutta se ei tullut yllätyksenä. Somessa yksi vallitsevista eetoksista on hyvesignalointi, ja kokemusasiantuntija on vapaa kertomaan mitä vain, kunhan on lukijoiden mielestä hyvällä asialla. Tutkijat edustavat tässä totuudesta käytävässä kampailussa yleensä aina pahiksia, koska tutkimustiedosta on mahdoton kertoa liikuttavaa tarinaa ja teorianmuodostuksessa kokemukset muuttuvat kasvottomiksi.

Ilmiannetun tarinan analysointi Facebook-päivityksen muodossa on joka kerta nuoralla tanssimista. Olemme humanistiselle tutkimusprojektille hyvin poikkeuksellisesti ottaneet normatiivisen kannan: esitämme, että tietyt nykymediaa hallitsevat, yksilön kokemusta ylikorostavat tarinamekanismit voivat olla haitallisia, oli niiden käyttäjän aikomus kuinka hyvä tahansa. Tämä normatiivisuus tuo analyyseihimme sellaista henkilökohtaisuuden tuntua ja melkein poliittista vaaraa, jollaista esimerkiksi tutkimusartikkelin kohdalla olisi vaikea edes kuvitella. Mekin saamme tykkäyksiä enemmän silloin, kun olemme selvästi vihervasemmistolaisen liberaaleilla linjoilla ja vahvistamme näin affektiivista konsensusta – ja heti paljon vähemmän tykkäyksiä, jos tarinakritiikki kohdistuu omaan ideologiseen kotipesään. Joskus tietenkin myös riskinotto kannattaa ja raflaava juttu saa yllättävän kannatuksen. Somessa toimivan tutkijan pitää kuitenkin vapautua hyvesignaloinnista, moralismista ja tykkäyksien kaipuusta. Tutkijan johtotähden täytyy olla kaiken jeesustelun tuolla puolen. Kertomuksen vaaroissa yritämme olla aikalaiskriittisiä mukautumatta somen uusmoralismia tukevaan mekanismiin.

Nyt kun on mahdollisuus, tekee mieli kysyä kirjailijoilta: joko somen hyvesignaloinnin paine tuntuu teidänkin työssänne? Radio Helsingin Suuren Hesalaisen Kirjakerhon toimittaja Taru Torikka totesi haastatellessaan projektimme tutkijoita, että tarinallisuuden vaatimus ulottuu jo kaikkialle muualle paitsi kirjallisuuteen. Minäkin uskoin kirjallisuuden olevan suojassa somen tarinalogiikalta, kunnes saimme ilmiannon The New Yorkerissa 11.12.2017 ilmestyneen, Kristen Roupenianin kirjoittaman ”Cat Person” -novellin aiheuttamasta somekohusta. Otsikoiden mukaan ”koko Amerikka” luki (eli jakoi somessa) nyt yhtäkkiä tätä yhtä novellia parikymppisen naisen epäonnistuneesta treffiseksistä vanhemman miehen kanssa. Novellia ei kuitenkaan luettu tulkintaa vaativana kaunokirjallisena tuotoksena vaan edustuksellisena ja opettavaisena kertomuksena, suorastaan henkilökohtaisena #metoo-tunnustusesseenä siitä, miten vastenmielisiin tilanteisiin nainen joutuu miehisen halun määrittämässä asetelmassa. Näkökulmahenkilön – ”uhrin” – tulkinta tilanteesta on kuitenkin ihan yhtä luotettava ja yksiselitteinen kuin se olisi Tšehovin, Joycen tai Munron novellissa. Yksi yleisö luki modernistisen novellin somemoraliteettina ja toinen sai siitä aseen #metoo-kampanjan alas ampumiseen.

***

Mommy Be Goodin kommenteista Facebook-analyysiimme paljastui, että tarina kertoo hänen omasta lapsuudestaan. Tämä valttikortti kokemusasiantuntijalla on aina. Vallitsevan narratologisen nykymääritelmän mukaan kertomus on ensisijaisesti jaettu kokemus, ja toisen kokemustahan ei voi koskaan kiistää. Liikuttavat ”tositarinat” toimivat somessa kuin virus, ne leviävät ja muuttuvat vastustuskykyiseksi kaikelle kritiikille. Vaikka alkuperäinen jaettu kokemus osoittautuisi myöhemmin sepitetyksi – eli kävisi ns. Enkeli-Elisat – jakaminen on jo usein ehtinyt tehdä tarinasta edustuksellisen ja sen perusteella on alettu tehdä normatiivisia päätelmiä. Jos tämä tarinalogiikka hyväksytään, kertomuksella aidosta seksuaalisesta häirintätapauksesta ja ”Cat Person” -novellilla on sama painoarvo yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa keskustelussa. Ne ovat opettavaisia tarinoita – niin monella tapaa totta.

Kertomuksen vaarat -ilmiantopalvelu toimii saamamme palautteen perusteella henkireikänä niille, joita joka paikkaan levinnyt tarinoilla mässäily ahdistaa tai suorastaan inhottaa. Tutkijoina somessa meillä on ainutlaatuinen vapaus ottaa tunnekylmän kapakalan rooli silloin, kun vastaan tulee kertomus, josta kaikkien pitää muka tykätä. Ilmiantajia suojaa anonymiteetti jos he niin toivovat, meitä suojaa vankka, narratologiseen perustutkimukseen pohjautuva asiantuntijuus ja ammattirooli.

Samalla kuitenkin Kertomuksen vaarojen sometoiminta synnyttää sellaisia vastuukysymyksiä, joihin emme kirjallisuudentutkijoina ole ennen törmänneet, mutta jotka poikkeavat myös esimerkiksi oikeiden ihmisten elämäntarinoita tutkivien, arkistoivien ja julkaisevien sosiologien tutkimuseettisistä ongelmista. Joudumme neuvottelemaan näistä vastuukysymyksistä melkein päivittäin projektimme Messenger-ryhmässä: Miten muotoilla tämä päivitys siten, että yksittäinen nyyhkytarinan kirjoittanut journalisti ei koe joutuneensa ylimitoitetun akateemisen hyökkäyksen kohteeksi? Voiko ihmeparantumisen kokeneen hyvinvointiyrittäjän evankeliumia kyseenalaistaa? Mitä tehdä, kun ilmiantoja tulee ylivoimaisesti yhden puolueen poliitikoista – vieläpä puolueen, joka ”on hyvällä asialla”?

Olemme päätyneet seuraaviin tavoitteisiin, että voisimme nukkua yömme rauhassa: 1. Teemme myös omasta sometoiminnastamme ja normatiivisesta aikalaiskriittisyydestämme kriittisen tutkimuksen kohteen. Olemme velvollisia raportoimaan tästä. 2. Kun varsinainen akateeminen tutkimuksemme tarinallistamisen vaaroista ja meille lähetetyistä ilmiannoista on riittävän pitkällä, olemme velvollisia vastaamaan siihen kaikkein kauheimpaan meille esitettyyn kysymykseen: ”Miten ja millaisia tarinoita sitten pitäisi kertoa?”

Maria Mäkelä

 


FT, dosentti Maria Mäkelä on yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Mäkelä johtaa monitieteistä kertomustutkimuskeskus Narrarea ja Koneen Säätiön rahoittamaa projektia Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia (2017-2019).


 

Suositeltavaa lisäluettavaa aiheesta:

Fitzpatrick, Katie. “Heartlessness as an Intellectual Style.” The Chronicle of Higher Education 30.3.2017. https://www.chronicle.com/article/Heartlessness-as-an/239903

Tuori, Anna & Aleksis Salusjärvi. “Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi.” Nuori Voima 7.11.2017.  https://nuorivoima.fi/lue/essee/aikamme-estetiikka-kapitalistinen-realismi

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s